Sulkavirta
Kirjoittaja: Elandra
Sulkavirta tunsi olonsa levottomaksi. Hänen kurkkunsa tuntui karhealta ja silmät vetistivät epämiellyttävästi, saaden aika-ajoin näkökentän sumenemaan. Soturittaren hännänpää nyki, kun hän istui leirin aukion laidalla ja katseli Lokkimieltä. Pojasta oli kasvanut hieno soturi, josta Sulkavirta oli erittäin ylpeä. Naaraan rinnassa kaihersi ikävä tunne, josta hän ei pitänyt lainkaan. Hän tiesi, mitä hänen karhea kurkkunsa ja vetistävät silmänsä tarkoittivat. Hänen olisi riennettävä pikimmiten Sumutuulen puheille ja siirryttävä täten leirin ulkopuolelle rakennettuun sairaspesään, jossa valko- ja viheryskään sairastuneita hoidettiin. Mutta hänestä tuntui pahalta jättää Lokkimieli. Sulkavirta pelkäsi, että poistuttuaan leiristä nyt, hän ei palaisi enää takaisin eikä näkisi poikaansa. Mutta Pimentotähti oli tehnyt selväksi, että sairastuneiden oli ilmoittauduttava parantajalle välittömästi ja poistuttava leiristä, jotta taudin leviäminen saataisiin kuriin. Siispä Sulkavirta yritti työntää pelkonsa syrjään ja poistui leiristä kylmään pakkasviimaan. Hän käveli oitis väliaikaiseen pesään, joka oli rakennettu sairastuneiden hoitamista varten.
Pesä tuntui ahtaalta ja siellä leijaili voimakas yrttien tuoksu. Sen haju toi Sulkavirran mieleen parantajan pesän.
”Sumutuuli”, naaras lausui karhealla äänellään parantajakissan nimen. Parantaja oli parhaillaan hoitamassa erästä sairastuneista, mutta hän käänsi päänsä lyhyeksi aikaa Sulkavirran suuntaan.
”Oletko sairastunut?” parantaja kysyi.
”Olen”, harmaanruskea soturi vastasi.
”Odota hetki, niin tulen tutkimaan sinut”, Sumutuuli naukui ja kääntyi taas aiemman potilaansa puoleen. Sulkavirta jäi aloilleen odottamaan.
Tauti oli edennyt nopeasti. Puolessa päivässä Sulkavirta oli menettänyt lähes täysin toimintakykynsä. Joka paikka oli niin kipeä, ettei hän kyennyt liikkumaan. Kurkku oli liian kipeä, että hän olisi voinut puhua. Nieleminen tuntui vaikealta, eikä hän kyennyt juurikaan saamaan alas edes niitä vähäisiä kissanminttuja, mitä Sumutuuli oli hänelle tarjonnut. Yö oli saapunut ja viimeisetkin valonsäteet, jotka sairaspesään ulottivat, olivat kadonneet. Oli aivan pimeää. Sulkavirta kuuli vain muiden sairastuneiden yskinnät ja raskaat hengitykset.
Yskänpuuska riepotteli Sulkavirtaa, hänen näkökenttänsä hämärtyi. Kun puuska oli ohi, soturi rojahti sammalvuoteelle raskaasti hengittäen. Hengittäminen kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi. Kun muiden ympärillä olevien kissojen äänet alkoivat etääntyä, hän tiesi, mitä oli tapahtumassa. Pelko hiipi soturin mieleen, kun kyyneleet ilmestyivät hänen silmäkulmiinsa.
*Voi Pimeyden Metsä, auta minua*, naaras aneli mielessään. Hän ajatteli Lokkimieltä. Hän ei halunnut jättää niin rakasta poikaansa, ei tällä tavalla ilman hyvästejä. Sitten hän ajatteli Sähkötuhoa, Ruskalintua, Sinilintua ja kaikkia niitä, jotka hän oli menettänyt. Hänellä oli ikävä, mutta suurempi ikävä hänellä oli sitä ainoaa kissaa, joka näistä hänen ajatuksiinsa hiipineistä oli elossa. Lokkimieli. Hän oli Sulkavirralle kaikkein tärkein. Sen vuoksi kolli jäi myös soturin viimeiseksi ajatukseksi tähtien tällä puolen. Sulkavirta ei saanut pidettyä elämänlangastaan kiinni, sillä noin vain se katkesi, vaikka hän yritti vastustella. Hiljaa kuin hento tuulenvire, Sulkavirta vetäisi viimeiseksi jääneensä henkäyksen ja noin vain nukkui pois kenenkään huomaamatta, aivan yksin.
