Sulkavirta
Kirjoittaja: Elandra
Sulkavirta katsoi Aaltotassua osaamatta ensin sanoa mitään. Hän oli täysin yllättynyt siitä, mitä punaruskea naaras oli hänelle kertonut. Sulkavirta ei ollut lainkaan vihainen, sillä Aaltotassun tilanteessa hän olisi itse toiminut aivan samalla tavalla. Ei Sulkavirta tarvitsisi edes syytä jutellakseen eloklaanilaisen kanssa, sillä naapuriklaani ja sen jäsenet olivat hänen mielestään kiinnostavia. Naaras tunsi myös pientä sääliä punaturkkista oppilasta kohtaan. Aaltotassu taisi oikeasti pelätä jäävänsä kiinni.
”Tietysti”, raidallinen naaras vastasi ja väläytti Aaltotassulle ystävällisen virnistyksen, ”pyydän Henkäysvarjoa laittamaan minut kuuhuipun partioon, ja hoidan partion jotenkin Kuuluolalle.”
Aaltotassun jännittynyt ilme muuttui huojentuneeksi, ja naaras väläytti soturille nopean hymynkaltaisen. Sulkavirta oli täpinöissään, ja alkoi heti mielessään suunnitella tulevaa yötä. Se saisi hetkeksi hänen ajatuksensa pois Ruskalinnusta ja siitä, että naaras joutuisi jättämään Kuolonklaanin taakseen, jos tahtoi elää rakkaansa kanssa. Lähtö Kuolonklaanista ei varsinaisesti harmittanut soturia, vaan ennemminkin se, että hän joutuisi jättämään perheensä ja ystävänsä.
”Kiitos, olen sinulle palveluksen velkaa”, Aaltotassu kuittasi keskustelun sillä ja kääntyi lähteäkseen etsimään Sähkötuhoa ja Tattitassua, jotka yhä olivat piiloissaan Lehtikuusilaaksossa.
Sulkavirta seurasi Aaltotassua ajatuksissaan. Tuntui haikealta jättää Aaltotassu, josta oli kuiden varrella tullut Sulkavirran ystävä.
Harjoitusten päätyttyä nelikko palasi takaisin leiriin. Kun kolme muuta kissaa suuntasivat tuoresaaliskasalle, Sulkavirta etsi katseellaan isäänsä. Harmaaraidallinen kolli istui sotureiden pesän sisäänkäynnin lähettyvillä ja keskusteli Hämypilven kanssa. Sulkavirta loikki pääaukion poikki isänsä ja isoemonsa luokse. Huomattuaan pojantyttärensä lähestyvän, Hämypilvi nousi ylös.
”Jatketaan tästä myöhemmin”, kilpikonnakuvioinen naaras tokaisi ilmeettömänä ja pujahti sotureiden pesään. Henkäysvarjo hyvästeli soturin ja kääntyi tyttärensä puoleen.
”Tulitko vain tervehtimään isääsi, vai onko sinulla asiaa varapäällikölle?” Henkäysvarjo kysyi vitsikkäästi. Kollin kasvoilla käväisi hetken ajan hymynkaltainen virne. Sulkavirta hymyili pikaisesti, mutta meni heti asiaan:
”Pääsisinkö minä tänä yönä kuuhuipun partioon?”
Varapäällikkö katsoi naarasta epäröiden, mutta nyökkäsi sitten päätään pienesti.
”Eiköhän se käy. Sano Ruusutuikkeelle, että laitoin sinut mukaan myös”, Henkäysvarjo lausahti matalalla äänellä.
”Kiitos, erittäin hienoa”, Sulkavirta totesi pirteällä äänellä ja nousi ylös.
Aurinko oli jo laskemassa, joten naaras katsoi parhaakseen käydä hetkeksi lepäämään. Asettuessaan omalle vuoteelleen, soturi ei meinannut saada unta. Hänen mielessään pyöri tuleva partio. Naarasta jännitti se, miten hän onnistuisi saamaan partion Kuuluolaan. Olisivatko eloklaanilaiset edes siellä ja jos olisivat, olisivatko he kaksin? Entä jos Eloklaanikin oli järjestänyt väijytyksen? Olisi vähintäänkin arvelluttavaa, jos partio saapuisi Kuuluolaan muka sattumalta Aaltotassun sijasta.
Lepäämisestä ei tullut oikein mitään. Pienten torkkujen jälkeen Sulkavirta pyöri hetken sammalvuoteellaan, ennen kuin luovutti ja nousi ylös. Sotureiden pesä oli täyttynyt kissoista auringon laskettua. Naaras hiipi hiljaa nukkuvien sotureiden ohi ulos pesästä.
Viimeisetkin auringonsäteet olivat kadonneet, ja pimeys oli langennut metsän ylle. Paksu pilviverho peitti tähdet ja kuun alleen, mutta Sulkavirta tiesi, ettei kuuhuipun hetki ollut vielä. Naaras silmäili leiriä ja sen aukiolla olevia kissoja hetken aikaa.
”Psst, Sulkavirta!” kuiskaus kantautui Sulkavirran oikealta puolelta, kaatuneen kuusen takaa. Aaltotassu kurkisti kuusen takaa ja viittoi päällään soturin seuraamaan. Sulkavirta varmisti, ettei kukaan huomannut oppilaan vähintäänkin arvelluttavaa tapaa saada naaras luokseen, ennen kuin asteli kuusen taakse. Aaltotassu kyyhötti lammen edessä ja katsoi, kuinka vesiputous laski keskelle sitä. Sitten naaras nosti oranssit silmänsä Sulkavirtaan, viittoen tämän taas luokseen.
Sulkavirta istahti punaturkkisen naaraan vierelle.
”Pääsitkö sinä mukaan partioon?” Aaltotassu kysyi ja käänsi katseensa takaisin lammen veteen.
”Pääsin. Raportoin sinulle heti aamulla yksityiskohtaisesti koko partion tapahtumat”, Sulkavirta lupasi ja katsahti Aaltotassua. Oppilas ei nostanut katsettaan pois vedestä, vaan katseli sitä mietteliään oloisena. Sulkavirta ei halunnut vaivata naarasta epämiellyttävillä kysymyksillä, vaan päätti pysyä hiljaa. Hän voisi huomenna selvittää enemmän siitä, mitä mieltä naaras oli kaikesta tapahtuneesta.
Jossain vaiheessa Aaltotassu meni nukkumaan, ja Sulkavirta jäi yksin tuijottelemaan vesiputousta ja odottelemaan kuuhuipun hetkeä. Odotus tuntui ikuisuudelta, mutta viimein kuuhuipun hetki koitti.
Sulkavirta oli ensimmäisenä piikkihernetunnelin edustalla odottamassa muiden partion jäsenten saapumista. Ruusutuike, joka ilmeisesti johti partiota, kohtasi Sulkavirran hämmentyneenä. Ennen kuin savunharmaa naaras ehti sanoa mitään, Sulkavirta vastasi hänen kysymykseensä:
”Henkäysvarjo laittoi minut lisäksi kuuhuipun partioon.”
Ruusutuike katsoi hetken mietteliäänä soturia, mutta nyökkäsi sitten hymyillen.
”Tervetuloa”, naaras totesi lämpimällä äänellä ja asettui istumaan aivan likelle piikkihernetunnelia. Tunnelin lähistöllä istui myös Jokimieli, joka oli laitettu yöksi vartioimaan leiriä.
Kun partio oli kasassa, Ruusutuike lähti johdattamaan partiota ulos leiristä. Sulkavirta kulki aivan partiota johtavan naaraan kannoilla, ja hänen perässään tulivat seuraavassa järjestyksessä Pikiturkki, Latvaruusu ja Haukkasiipi.
Leirin ulkopuolella odoteltiin hetki, että kaikki olivat päässeet ulos leiristä. Ruusutuike otti taas johdon, ja lähti Sulkavirran onneksi johdattamaan partiota juuri oikeaan suuntaan; kohti Hehkulampea ja Kuuluolan sisäänkäyntiä. Raidallinen soturi oli lievästi sanottuna hieman hermostunut. Hän yritti peitellä sitä parhaansa mukaan, mutta välillä naaraan häntä piiskasi ilmaa tarpeettoman nopeasti.
Matka Kivikukkulalle tuntui pidemmältä kuin koskaan. Sulkavirta pelkäsi, että he myöhästyisivät. Kun kissat ohittivat Kuuluolan sisäänkäyntiä, Sulkavirta hidasti tarkoituksellisesti vauhtiaan. Naaraan katse kääntyi pimeän tunnelin suuntaan, ja hän käänteli korviaan, kuin kuuntelisi jotakin. Partion jäsenet ohittivat hänet, mutta kun naaras jäi aloilleen, Ruusutuike käski muidenkin pysähtyä.
”Sulkavirta? Onko kaikki hyvin?” Ruusutuike kysyi kohteliaasti ja palasi jälkeen jääneen Sulkavirran luokse. Sulkavirta veti esityksensä omasta mielestään aivan täydellisesti. Hän hiljensi Ruusutuikkeen häntäänsä heilauttamalla.
”Olen ihan varma, että kuulin jotakin tuolta”, raidallinen naaras sanoi ja kohtasi nyt Ruusutuikkeen hämmentyneen katseen. Naaras kallisti päätään ja kääntyi katsomaan Kuuluolan sisäänkäyntiä päin. Soturi höristeli korviaan. Koska oikeasti mitään ääniä ei kuulunut, Ruusutuike ei vaikuttanut vakuuttuneelta.
”Pitäisiköhän meidän käydä tarkistamassa? Jos se on vaikka kettu tai klaanin ulkopuolinen kissa”, Sulkavirta sanoi. Ruusutuike mietti hetken, mutta viittoi lopulta muutkin partion jäsenet luokseen.
”Haukkasiipi ja Latvaruusu, jääkää te tähän odottamaan. Minä, Sulkavirta ja Pikiturkki käymme katsomassa, onko tuolla jotakin”, savunharmaa naaras sanoi. Sulkavirta välitti hiljaa mielessään kiitokset Pimeyden Metsälle siitä, että suunnitelma eteni niinkin erinomaisesti.
Ruusutuikkeen johdolla Sulkavirta ja Pikiturkki astuivat sisään pilkkopimeään tunneliin. He kulkivat hitaasti, koska tietenkin heidän täytyi olla varuillaan, olihan Sulkavirta kuullut jotakin epämääräistä tunnelista.
Pimeässä kulkeminen ei ollut mieluista puuhaa raidalliselle soturille, joka vähän väliä oli törmätä tunnelin kivisiin seinämiin. Luojan kiitos hänen viiksensä hipoivat seiniä ennen törmäystä, ja naaras osasi vaihtaa suuntaa.
Hento valonpilkahdus valaisi aukion, jonne tunneli johti. Valoa pääsi sisään luolan katosta, ja se valaisi aukiota niin, että Sulkavirta juuri ja juuri erotti vierellään seisovat soturit. Ilmassa leijui voimakas Eloklaanin ominaistuoksu. Aaltotassu oli ollut oikeassa, kolmikko ei ollut luolassa yksin.
Tummat varjot astuivat esiin vastakkaisella seinämällä olevasta tunnelista. Sulkavirta ei erottanut kissojen turkkien värejä, mutta heidän silmänsä kiiluivat hämärässä.
”Mitä tämä tarkoittaa?” Ruusutuike kysyi hämmentyneenä, mutta selkeästi varautuneena. Sulkavirta tiesi, että vaikka Ruusutuike olikin lämmin ja ystävällinen, hän puolustaisi Kuolonklaania viimeiseen hengenvetoon saakka.
//Lauhalaukka?
// 1018 sanaa
