Sulkavirta
Kirjoittaja: Elandra
Sulkavirta raotti silmiään väsyneenä. Naaras huomasi Ruskatassun olevan jo hereillä. Oranssi kolli istui vuoteellaan ja katsoi pesän uloskäynnin suuntaan. Vaikka raidallinen naaras olisi niin kovasti halunnut sulkea vielä hetkeksi silmänsä, hän pakotti itsensä heräämään. Naaras kampesi itsensä unisena pystyyn ja räpytteli väsyneitä silmiään. Hän oli nukkunut todella huonosti viime yön.
”Huomenta”, Ruskatassu naukui huomatessaan kuolonklaanilaisen olevan hereillä. Sulkavirta tyytyi vain nyökkäämään vastaukseksi. Hetken ajan raitaturkkinen soturi vain nökötti aloillaan ja tuijotti tyhjyyteen. Hän ravisteli päätään karkottaakseen väsymyksen.
”Ovatkohan muut jo hereillä?” Sulkavirta kysyi kera haukotuksen. Ruskatassu nyökkäsi.
”Kuulin heidän puhuvan äskettäin”, eloklaanilaiskolli vastasi.
Sulkavirta pesi turkkiaan, joka oli yön jäljiltä sotkuinen. Sitten kaksikko poistui yhdessä kivirykelmässä olevasta pesästä. Pesän edustalla oli kaksi kissaa, joista ruskea kolli lähti kulkemaan heitä vastaan.
”Huomenta, nukuitteko hyvin?” tuo kysyi rauhallisella äänellä. Sulkavirta antoi Ruskatassun vastata, sillä hänen tuttavansahan tämä kissa oli.
”Erittäin hyvin, paremmin kuin aikoihin”, Ruskatassu vastasi ja hymyili lämpimästi kastanjanruskealle kollille. Hento hymy nousi erakon kasvoille.
”Se on hyvä kuulla. Mitä oikein on tapahtunut, ja mitä te teette täällä?” Sulkavirralle edelleen nimetön kolli kysyi. Jälleen kerran Sulkavirta tyytyi olemaan hiljaa ja antoi Ruskatassulle vastausvuoron.
”Se on pitkä tarina, mutta kaikessa lyhykäisyydessään menetin muistini ja tulimme tänne, jotta voisin taas muistaa”, kolli kertoi. Kastanjanruskea kolli nyökkäsi.
”Auttoiko se?”
Ruskatassu ei voinut olla hymyilemättä, ja oppilas nyökytteli mielissään.
”Eilen kun saavuimme pesään, minun muistini palasi. Se oli ihmeellistä. Kuiden ajan olin tehnyt kaikkeni muistaakseni, ja sitten ihan yhtäkkiä minä muistin. Olisinpa tajunnut tulla tänne aiemmin”, kolli sanoi ja käänsi katseensa Sulkavirran puoleen. Kuolonklaanilainen hymyili lämpimästi kollille.
”Tuota noin, voisitkohan tähän väliin esitellä nämä ystäväsi?” Sulkavirta kysyi, kun kolmikon ylle oli laskeutunut hetken hiljaisuus. Hän ei pitänyt siitä, ettei tiennyt edes tämän kastanjanruskean kissan nimeä.
”Aivan, totta. Tässä on Corona, hän on kasvatti-isäni veli, eli minun setäni. Tuo harmaanruskea naaras on Dakota, ja mustavalkea kolli on Timi”, Ruskatassu sanoi ja näytti hetken mietteliäältä. Hän kääntyi Coronaksi nimetyn kollin puoleen.
”Missä sinä olet ollut? Ja missä Fetus on?” Ruskatassu kysyi. Kastanjanruskean erakon ilme synkkeni, ja tuo laski keltaisen katseensa alas päätään pudistellen.
”Kaksijalat kaappasivat meidät. Onnistuimme pakenemaan, mutta… Fetus on poissa”, Corona totesi vaimealla äänellä, kohtaamatta Ruskatassun katsetta. Sulkavirta ei tiennyt, kuka tämä Fetus oli, mutta hän tunsi sääliä erakkoa kohtaan. Ilmeisesti kissa oli ollut tälle tärkeä, Sulkavirta ajatteli.
”Olen niin kamalan pahoillani”, Ruskatassu sanoi.
”Miten Merkurius ja Taivaslaulu voivat?” Corona vaihtoi aihetta ja nosti jälleen katseensa Ruskatassuun. Sulkavirta tunsi olonsa varsin ulkopuoliseksi. Hän oli kuullut Taivaslaulusta, mutta tämä Merkurius oli hänelle täysin uusi tuttavuus.
”Hyvin. He saivat juuri pentueen, josta kaksi pentua selvisivät hengissä. Kun he yrittivät saada muistiani palautumaan, he puhuivat paljon sinusta. Erityisesti isä kaipaa sinua kovasti”, Ruskatassu sanoi.
Sulkavirta kohotti katseensa taivaalle, jota peitti paksu pilvipeite. Hän tiesi, että aurinko oli nousemaisillaan, vaikkeivat pilvet päästäneet sen säteitä lävitseen. Sulkavirran ajatukset pyörivät Kuolonklaanissa. Olivatkohan klaanilaiset huolissaan hänestä? Sähkötuho oli varmasti huolesta soikeana, kun ei tiennyt minne hänen sisarensa oli lähtenyt. Sulkavirta ikävöi veljeään ja siskoaan, mutta muita kuolonklaanilaisia naaras ei ikävöinyt. Hän olisi lähtenyt klaanista jo ajat sitten, ellei Sinilintua ja Sähkötuhoa olisi ollut. Edelliset päivät olivat olleet kenties hänen elämänsä parhaita. Hän oli nähnyt niin paljon uusia maisemia, ettei hän voinut edes itse ymmärtää sitä.
”Sulkavirta? Haloo, kuunteletko sinä?” Ruskatassun hellä tönäisy sai naaraan palaamaan takaisin tähän maailmaan. Hän säpsähti ja laski katseensa alas taivaalta oranssiin kolliin.
”Ai mitä?” hän kysyi.
”Sopiiko sinulle, jos me lähdemme takaisin ennen auringonlaskua? Syödään ensin vatsamme täyteen”, Ruskatassu sanoi. Sulkavirta nyökkäsi.
”Tietenkin, mennään ihan teidän toiveiden mukaan. Minulla ei ole kiirettä kotiin”, naaras totesi lapojaan kohauttaen. Häntä ei olisi haitannut, mikäli matka olisi kestänyt pidempäänkin. Sulkavirta kuitenkin tiesi, että tämä Corona tuskin jaksaisi odottaa enää yhtään päivää. Sulkavirta ymmärsi hyvin kollin ikävän veljeään kohtaan. Vaikka kuolonklaanilainen oli ollut erossa veljestään vasta muutaman päivän ajan, hän kaipasi Sähkötuhoa hurjasti.
//Coro?
// 622 sanaa
