Sulkavirta
Kirjoittaja: Elandra
Sulkavirta oli täpinöissään, sillä edellisestä seikkailusta oli kulunut jo tovi. Silloin hän oli käynyt Kylmäliekin kanssa Eloklaanin reviirillä. Nyt soturi matkasi parhaan ystävänsä kanssa kohti pohjoista. Pohjoisrajan toinen puoli oli sellainen paikka, jossa Sulkavirta ei koskaan ollut käynyt. Häntä kiinnosti tietää, mitä kaikkea rajan toisella puolen olisi. Soturista tuntui, kuin hän olisi taas muuttunut pennuksi. Hän tiesi rikkovansa sääntöjä, mutta soturi toden totta kaipasi jännitystä elämäänsä. He olisivat varovaisia, eivät he jäisi kiinni.
”Kävellään vain, sillä eihän juoksukisassa olisi mitään järkeä. Minulla ei ole mitään mahdollisuuksia sinua vastaan”, harmaanruskea soturi naukaisi ja virnisti ystävälleen hyväntahtoisesti. Aaltosalaman kasvoille piirtyi myös huvittunut virne.
”Selvä, miten tahdot”, punaturkkinen naaras hymähti. Kaksikko jatkoi matkaa ripeästi kävellen. Sulkavirta tarkkaili ympäristöä kuolonklaanilaisten varalta. Kukaan ei saisi seurata heitä tai tajuta, mitä he olivat aikeissa tehdä.
Matka rajalle oli taittunut yllättävän nopeasti. Kaksikko oli vaihtanut välillä kuulumisia ja välillä kulkeneet vain hiljaisuuden vallitessa. Sulkavirta kuunteli metsän ääniä. Taivaalta oli alkanut sataa lunta. Kevyet lumihiutaleet leijailivat puiden oksien välistä kohti maata. Välillä Sulkavirta innostui nappaamaan lumihiutaleen ilmasta kiinni, vaikka naaras tiesikin niiden sulavan pois jäädessään kiinni.
”No niin, mitä nyt? Ylitämmekö vain rajan?” Aaltosalama käänsi kysyvän katseensa ystäväänsä, joka oli juuri syöksähtänyt erään valkean lumihiutaleen kimppuun. Sulkavirta höristi korviaan, kampesi itsensä pystyyn ja nyökkäsi.
”Niin minä ajattelin”, raidallinen soturi naukui. He olivat juuri astumassa rajan yli, kun Sulkavirta kuuli jotain.
”Odota”, hän naukaisi terävällä äänellä ystävälleen ja pysähtyi. Sulkavirta höristeli korviaan. Ääni tuli rajan tuntumasta, Kuolonklaanin reviirin puolelta. Se oli linnun ääntä. Tavallisesti linnut visersivät puissa, mutta tämä ääni tuli maasta. Ääni ei ollut samanlainen kaunis ja rauhoittava linnun viserrys, vaan enemmänkin kärsivä ja paniikinomainen.
”Se on vain lintu”, Aaltosalama naukaisi ja yritti viittoa ystäväänsä rajan yli, mutta Sulkavirta pudisteli päätään.
”Siellä voi olla kissa saalistamassa. Tule, mennään katsomaan”, harmaanruskea naaras naukui ja lähti kulkemaan kohti paikkaa, josta uskoi äänen tulevan.
Ääni voimistui, mitä lähemmäs lintua kaksikko kulki.
”Se tulee täältä”, Aaltosalama naukui ja kiiruhti ystävänsä ohi läheisen kuusipuun oksiston alle. Sulkavirta näki pullean varpusen nököttävän kuusen alla. Se säikähti nähdessään kissat ja yritti karkuun, mutta raukkaparka kaatui välittömästi yrittäessään nousta ylös.
”Se on loukkaantunut”, Sulkavirta naukui hämillään. Aaltosalama otti askeleen lähemmäs pikkulintua.
”No, ainakin klaani uskoo meidän olleen saalistamassa, kun viemme tämän leiriin”, soturi naukaisi ja oli jo käymässä pikkulinnun kimppuun, kun Sulkavirta syöksähti tämän eteen, puolustaen pientä lintua. Harmaanruskean naaraan keho tärisi jännityksestä. Aaltosalama saattaisi suuttua hänelle, sillä lintu tosiaankin täyttäisi jonkun soturin vatsan. Mutta Sulkavirran mielessä pyöri vain Sinilintu ja tämän tiukka vaatimus: Sulkavirran ei tulisi saalistaa tai syödä lintuja. Linnut olivat olleet naaraan sisarelle tärkeitä, hän oli toisinaan jopa pitänyt lintuja tärkeämpinä kuin joitain kissoja. Sulkavirta pelkäsi, että jos he surmaisivat pikkulinnun, hän rikkoisi edesmenneelle sisarelleen tekemänsä lupauksen.
”Mitä sinä teet?” Aaltosalama kysyi ja kavahti askeleen taaksepäin. Sulkavirta kohtasi ystävänsä katseen.
”Se on lintu, Aaltosalama”, naaras naukui värisevällä äänellä. Aaltosalama kurtisti kulmiaan.
”Minä lupasin Sinilinnulle, etten tappaisi lintuja. Se kuulostaa varmaankin typerältä, mutta en tahdo rikkoa lupaustani. Sinilintu oli minulle tärkeä, tahdon kunnioittaa hänen pyyntöään ja aatettaan”, Sulkavirta huokaisi ja laski katseensa alas.
//Aalto?
