Sulkavirta
Kirjoittaja: Elandra
Sulkavirran hännänpää alkoi hiljalleen nykiä ärsyyntymisen merkiksi. Aaltopennun suusta tulvi kysymyksiä toistensa perään, eikä naaras ehtinyt vastata niihin ennen kuin tuo esitti jo lisää kysymyksiä. Soturi oli joutunut nostamaan käpäläänsä ilmaan hiljentääkseen pennun. Nyt pienokainen oli hiljentynyt ja kohdistanut pistävän oranssit silmänsä itseään huomattavasti suurempaan soturiin. Pentu odotti vastausta kysymyksiinsä. Sulkavirta ajatteli, että kenties olisi fiksuinta vain vastata. Pentu tiesi vähän, ja Sulkavirta mielellään kertoi muille Kuolonklaanista ja muusta.
”Minun isäni on Kuolonklaanin varapäällikkö, Henkäysvarjo”, Sulkavirta totesi painottaen sanaa ’varapäällikkö’, ”emoni on Tuhkajuova, ja minulla on kaksi sisarusta; Sähkötuho ja Sinilintu.” Soturi hiljeni hetkeksi ja antoi pennulle aikaa sisäistää sanomansa. Ennen kuin pienokainen ehti avata suutaan, Sulkavirta kuitenkin jatkoi kysymyksiin vastaamista.
”Minun mestarini oli Varjokarva. Pimeyden Metsä on paikka, jonne me menemme kuolemamme jälkeen. He vartioivat meitä koko ajan ja päättävät, mitä kellekin tapahtuu. Sen vuoksi sinun täytyy uskoa Pimeyden Metsään ja kunnioittaa sitä. Se on kuolonklaanilaisille erittäin tärkeä asia”, raidallinen soturi lausahti ja katsoi pentua suoraan silmiin ja yritti samalla viestittää sen, miten tärkeää Kuolonklaanissa oli uskoa Pimeyden Metsään. Punaruskea pentu tapitti Sulkavirtaa hetken ajan, jonka jälkeen tuo räpäytti silmiään ja nyökkäsi. Aaltopentu avasi jälleen kerran suunsa puhuakseen, mutta joku keskeytti hänet. Pesään astui kissa. Askeleista päätellen huomattavasti suurempi kuin Aaltopentua etsinyt Saukkopentu. Sulkavirta vilkaisi tulijaa. Jääviilto mulkaisi Sulkavirtaa välinpitämättömästi, mutta huomattuaan soturin takana istuvan pennun, kollin ilme muuttui.
”Ulos täältä, kirppukasa! Sinä et kuulu sotureiden pesään vielä moneen kuuhun”, suuri, punaruskea kolli sähisi pennulle paljastaen hampaansa. Uhkaavasti Jääviilto otti joitakin askeleita lähemmäksi ja kumartui pennun tasolle. Pieni Aaltopentu painautui sammalia vasten ja katsoi suorastaan kauhuissaan paikalle tullutta soturia. Sulkavirta nousi ylös.
”Etsi kokoisiasi kissoja, joita voit kiusata. Jätä pennut rauhaan”, harmaanruskea naaras sihahti ja tarttui Aaltopentua niskanahasta kiinni. Kun hän nosti keveästi pennun ilmaan, sen kynnet olivat tarrautuneet pesän sammaliin. Aaltopentu ymmärsi kuitenkin irrottaa otteensa, jotta soturi sai kannettua tuon ulos pesästä. Ennen pesästä poistumista, Sulkavirta mulkaisi Jääviiltoa vielä kerran. Kolli oli asettunut jo omalle vuoteelleen ja varmisti, että kaksikko poistui pesästä.
Pesän ulkopuolella Sulkavirta laski säikähdyksestä jännittyneen pennun maahan.
”Jotkut soturit ovat vähän tylyjä. Kenties Jääviilto on vain kateellinen”, soturi virnisti yrittäen lohduttaa pentua.
”Kateellinen mistä?” Aaltopentu kysyi ja kohotti varovasti katseensa Sulkavirtaan. Pentu vilkaisi pesän sisäänkäynnille vielä kerran.
”Et kai tiennyt, mutta hän on Kalmakuun veli. Kenties hän on kateellinen siitä, että te saatte enemmän huomiota muilta kuin hän itse. Jääviilto on aina ollut vähän ainutlaatuinen tapaus, hänestä ei kannata välittää”, Sulkavirta virnisti. Naaraalle tuli mieleen muutamakin asia Jääviillosta, joka sai monet epäilemään kollin tapaa ajatella. Kolli oli puhunut todella rumaan sävyyn omasta kuolleesta pentuetoveristaan. Ajatuskin siitä, että Sähkötuho puhuisi niin Sinilinnusta, sai Sulkavirran voimaan pahoin.
//Aalto?
// 430 sanaa
