Sulkavirta
Kirjoittaja: Elandra
Sulkavirta antoi Sähkötuhon kommentoida oppilaiden taistelua. Kokenut soturi keksi sanottavaa molemmille oppilaille, eikä Sulkavirralle jäänyt mitään lisättäväksi. Naaras nyökytteli päätään veljensä puhuessa. Saatuaan sanottua asiansa, Sähkötuho käski oppilaita taistelemaan uudelleen.
Tattitassu tuntui vasta nyt pääsevän vauhtiin, ja Sulkavirta oli erittäin tyytyväinen oppilaansa suoritukseen. Taistelun edetessä vaalean punaruskea kolli pöllyytti lunta Mäyrätassun kasvoille niin, että kolmivärinen kolli joutu keskeyttämään hyökkäyksensä. Tattitassu selkeästi hyödynsi taistelussa enemmän älyä kuin voimaa. Vanhempi oppilas ennätti ennen lumipöllyn laskeutumista syöksähtää Mäyrätassun sokealle puolelle. Lumi peitti näkyvyyden, joten Sulkavirta ei ollut ihan varma, mitä tapahtui. Seuraavassa hetkessä Mäyrätassu kuitenkin makasi maassa, ja Tattitassu oli painanut käpälänsä kollin päälle, jottei tuo pääsisi ylös.
Kun Sulkavirta julisti kamppailun olevan ohi, Tattitassu irtaantui välittömästi oppilastoveristaan. Sitten vaalea kollikissa kääntyi Sulkavirran puoleen kysyvä ilme kasvoillaan. Harmaanruskea naaras päätti, että oli hänen vuoronsa kommentoida taistelua. Soturin mielestä oli tärkeää antaa palaute rakentavasti, eikä haukkuen. Hän jakeli molemmille oppilaille moitteita ja kehuja, mutta tällä kertaa Tattitassu sai jälkimmäisiä enemmän kuin ensimmäisiä.
Harjoitukset jatkuivat vielä hyvän tovin verran, ja molemmat oppilaat pärjäsivät loppujen lopuksi melko tasaisesti. Nelikko palasi takaisin leiriin, ennen kuin aurinko oli ehtinyt kavuta huippuunsa.
Kului hieman yli neljäsosakuu. Sulkavirta oli viettänyt viime päivinä paljon aikaa erityisesti Sähkötuhon ja Sinilinnun kanssa. He olivat käyneet kävelyllä, jota Sinilintu ihmetteli syvästi. Valkea naaras viihtyi pitkälti yksikseen, ja päivittäiset kävelyt pentuetovereiden kanssa olivat naaraasta hämmentäviä.
Tuli päivä, jolloin Tattitassu oli viimein valmis päättämään soturikoulutuksensa ja ansaitsemaan soturinimensä. Punatähti aloitti klaanikokouksen nimittämällä ensin Saukkotassun soturiksi. Ruskean naaraan soturinimeksi oli valikoitunut Saukkokasvo. Punaruskea päällikkö nimitti ruskean naaraan jälkeen Tattitassun lyhyin sanoin.
”Tattitassu, tästä lähtien olet soturi, joka tunnetaan nimelläTattihalla”, päällikkö kertoi kovalla äänellä seistessään pääaukion keskustassa. Sulkavirta katsoi haikeana vaalean punaruskeaa kollia. Tattihalla näytti siltä, kuin olisi halunnut vajota maan alle kuolonklaanilaisten keskittyessä hetken vain häneen. Sulkavirta tiesi, ettei kolli ollut mielellään valokeilassa.
Kun kokous oli ohi, Sulkavirta käveli rauhallisin askelin Tattihallan luokse. Vaalea kolli nosti hitaasti keltaisen katseensa maasta entiseen mestariinsa. Katse ei ollut enää se nuoren oppilaan, pelokas ja ujo katse, vaan luottavainen ja kiitollinen. Sulkavirta väläytti Tattihallalla pienen hymyn.
”Onnittelut, ansaitsit hienon nimen”, raidallinen naaras tokaisi naurahtaen.
”Kiitos, sinä olet hyvä mestari”, punaruskea kolli vastasi vaimealla äänellä, hennosti hymyillen. Kalmakuun onnitellessa poikaansa, Sulkavirta siirtyi sivummalle. Naaras etsi katseellaan Aaltosalamaa, mutta punaruskeaa naarasta ei näkynyt. Hänestä tuntui pahalta, ettei Aaltosalama ollut näkemässä pentuetoverinsa nimitystä. Pahemmalta tuntui varmasti Tattihallasta, joka näytti myös etsivän katseellaan sisartaan.
Sulkavirta toivoi naaraan palaavan ennen iltaa, sillä se oli aika, jolloin hän oli sopinut tapaavansa Ruskalinnun reviirien ulkopuolella. Hän halusi hyvästellä ystävänsä ja varmistaa, ettei naaras vihaisi häntä lähtönsä vuoksi.
”Tänäänkö?” Sähkötuho oli tassutellut Sulkavirran huomaamatta tämän vierelle. Naaras säpsähti säikähtäen ja käännähti veljensä puoleen. Toivuttuaan säikähdyksestä, Sulkavirta nyökkäsi.
”Lähden auringonlaskun jälkeen. Ruskalintu odottaa minua sopimassamme paikassa reviirien ulkopuolella silloin”, naaras kertoi hiljaa, jottei muut kuulisi heidän puheitaan. Sähkötuho nyökytteli hitaasti päätään. Kollikissa ei kohdannut Sulkavirran katsetta, vaan piti sen tiukasti edessäpäin. Sulkavirta näki, ettei Sähkötuho pitänyt tilanteesta.
”Me tapaamme vielä, minä lupaan”, harmaanruskea soturi huokaisi ja puski kuonollaan itseään suuremman kollin rintaa. Naaras päästi ilmoille pienen kehräyksen, ”on kurjaa jättää sinut, Sinilintu, Aaltosalama ja kaikki muut tänne.”
”Olemme puhuneet tästä, Sulkavirta. Et saa houkutella muita mukaasi, jottei kukaan saa tietää sinun rikkoneen klaanien lakeja. Vain tällä tavalla voimme varmistaa, että voit vielä jonain päivänä palata”, Sähkötuhon ääni oli vakava. Sulkavirta oli onnekas, että hänellä oli Sähkötuhon kaltainen veli. Vaikka kolli oli kuin olikin äärettömän uskollinen klaanilleen, vielä uskollisempi hän oli perheelleen. Sähkötuho oli monet kerrat todistanut perheen menevän kaiken edelle, ja se oli kunnioitettava piirre kollissa.
Auringonlaskun aika oli käsillä, eikä Aaltosalamaa näkynyt. Sulkavirta alkoi huolestua. Missä naaras oli, ja miksei hän ollut leirissä?
Sulkavirta oli käynyt aurinkohuipun hetken jälkeen Punatähden juttusilla.
”Minä arvostan Kuolonklaania, sinua ja klaanin jäseniä suunnattoman paljon, mutta en usko klaanielämän olevan enää minua varten. Olen päättänyt lähteä heti tänä iltana ja ryhtyä erakoksi”, naaras oli lausunut värisevällä äänellä päällikön ja Henkäysvarjon edessä. Soturi oli vältellyt isänsä vaaleansinisten silmien katsetta, sillä hän tiesi, miten pettynyt kolli varmasti oli. Henkäysvarjo oli kuolonklaanilainen henkeen ja vereen, eikä hän voinut sietää erakoita. Vaaleanharmaa kolli oli yrittänyt sanoa jotakin, mutta Punatähti oli pyytänyt häntä vaikenemaan.
”Jos olet varma päätöksestäsi, en voi estellä sinua. Olen pettynyt, mutten usko voivani muuttaa mieltäsi. Sinulla on tämä päivä aikaa poistua Kuolonklaanin reviiriltä. Tämän päivän jälkeen sinä et ole enää Kuolonklaanin soturi. Me suhtaudumme sinuun kuin viholliseen, eikä klaani enää suojele sinua”, punaruskean päällikön sanat kirpaisivat, mutta Sulkavirta ymmärsi Punatähden kannan paremmin kuin hyvin. Jos halusi olla klaanikissa, oli oltava vain klaanikissa. Ei ollut olemassa välimuotoa erakon ja klaanikissan välillä.
Sulkavirta oli poistunut pesästä häntä maata laahaten. Hänen olonsa oli kurja, vaikka päätös olikin oikea.
Soturi istui kenties viimeistä kertaa leirin pääaukiolla ja katseli hämärtyvää leiriä. Laskeva aurinko oli värjännyt taivaanrannan keltaisen ja punaisen eri sävyihin. Auringon viimeiset säteet loistivat leirin kallioseinämään. Yksitellen säteet himmenivät ja katosivat, kun aurinko vajosi puiden taakse. Leirin pääaukio hiljeni kissojen siirtyessä kohti yöpuuta. Kaikki oli aivan normaalisti. Kukaan tuskin tiesi Sulkavirran lähtöaikeista Henkäysvarjoa, Punatähteä ja Sähkötuhoa lukuun ottamatta. Sulkavirta näki tutun hahmon astuvan sisään leiriin. Tabbykuvioinen Tuhkajuova johdatti oppilaansa leiriin ja sanoi tuolle jotain. Roihutassu lähti kohti tuoresaaliskasaa. Hetken Sulkavirta mietti, olisiko hänen pitänyt käydä hyvästelemässä emonsa, mutta naaras hylkäsi ajatuksen nopeasti. Tuhkajuova todennäköisesti tuomitsisi jyrkästi tyttärensä päätöksen ja kieltäisi tämän olemassaolon, aivan kuten oli tehnyt Sinilinnullekin. Hiljaa mielessään Sulkavirta kuitenkin hyvästeli emonsa: *vaikket olekaan ollut kummoinen emo, kai minä jään kaipaamaan myös sinua. Sinä kuitenkin annoit minulle elämän. Ehkä me kohtaamme vielä joskus.*
Tuhkajuova katosi sotureiden pesään, ja Sulkavirta jäi tuijottamaan hänen peräänsä. Sulkavirta odotti hetken. Hän oli sopinut Sähkötuhon kanssa, että he hyvästelisivät toisensa ja Sinilinnun hetki ennen lähtöä.
Juuri ajallaan Sähkötuho ja Sinilintu astuivat ulos sotureiden pesästä. Kaiketi Sähkötuho oli kertonut Sinilinnulle Sulkavirran aikeista, sillä valkean naaraan kasvoilla oli vaikeasti kuvailtava ilme. Se ei varsinaisesti ollut surullinen, muttei millään tavalla iloinenkaan. Ripaus vihaa, pettymystä ja rakkautta.
”Miksi et kertonut minulle lähteväsi? Minä olisin tietysti lähtenyt mukaasi, ellei varoitusaika olisi ollut näin lyhyt! Olen aina halunnut nähdä, millaisia eläimiä klaanin ulkopuolella elää”, valkoturkkinen naaras pudisteli närkästyneenä päätään. Sulkavirta painoi lupaa kysymättä kuononsa Sinilinnun turkkiin.
”Minäkin jään ikävöimään sinua”, naaras kuiskasi hiljaa kyyneleitä pidätellen. Hän irtaantui Sinilinnusta ja kohtasi Sähkötuhon sinivihreän katseen.
”Välitä Aaltosalamalle hyvästini, kun hän palaa. Kerro, että odotin häntä, mutta Punatähti asetti aikarajan. Hän varmasti suuttuu, joten ole niin kiltti ja varmista, ettei hän tee mitään typerää”, harmaanruskea naaras pyysi. Sähkötuho nyökkäsi pienesti päätään.
”Minun tulee teitä molempia niin kauhea ikävä. Lupaan, että tapaamme viimeistään Pimeyden Metsässä, jolloin voin kertoa teille kaiken seikkailuistani”, naaras lupasi. Hän joutui kääntämään katseensa poispäin, sillä oli vähällä alkaa itkeä. Naaras keräsi itsensä, suoristi ryhtinsä ja pakotti kasvoilleen väkinäisen hymyn.
”Toivon, että elämä erakkona tekee sinut onnelliseksi”, Sähkötuho lausahti. Normaalisti täysin kivikasvoisen kollin kasvoille nousi hento, mutta haikea hymy.
Sulkavirta hyvästeli sisarensa, jotka saattelivat hänet leirin uloskäynnille. Matkalla naaras huomasi Henkäysvarjon istuvan kaatuneen kuusen takana. Raidallisen kollin sininen katse huokui inhoa ja pettymystä, mutta myös surua. Sulkavirta oli varma, että Henkäysvarjo piti tytärtään kuolleena heti, kun tämä astuisi ulos piikkihernetunnelista. Henkäysvarjo inhosi erakoita yli kaiken, eikä hän varmastikaan voisi hyväksyä Sulkavirran valintaa ikipäivänä.
Raidallinen soturi kääntyi vielä viimeisen kerran Sähkötuhon ja Sinilinnun puoleen. Hän kuiskasi molemmille hyvästit, ennen kuin astui hämärään tunneliin. Kyyneleitä pidätellen raidallinen naaras kulki tunnelin läpi avaraan metsään, suunnaten kohti etelää. Korkealle taivaalle oli ilmestynyt kirkkaana tuikkivia tähtiä. Pimeys oli laskeutunut Kuolonklaanin reviirin ylle, kun aurinko oli kadonnut taivaanrannan taakse.
Jonkin ajan kuluttua Sulkavirta saavutti Kuolonklaanin rajan. Ennen rajan yli astumista, soturi kääntyi ympäri silmäilläkseen kenties viimeisen kerran Kuolonklaanin reviiriä.
”Jää hyvästi, Kuolonklaani”, naaras kuiskasi tietäen, ettei kukaan kuullut häntä. Hän kääntyi taas kohti rajaa ja veti keuhkonsa vielä viimeisen kerran täyteen Kuolonklaanin reviirin ilmaa. Sitten hän astui rajan yli, kuin olisi odottaen jotain taianomaista tapahtuvan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, eikä ilma ollut sen erilaisempaa rajan toisella puolen. Sulkavirta pudisteli huvittuneena päätään ja jatkoi matkaansa kohti hylättyä kaksijalanpesää, jossa he olivat sopineet tapaavansa Ruskalinnun kanssa.
Pesälle saavuttuaan, Sulkavirta haistoi ilmassa rakkaansa ominaistuoksun.
”Ruskalintu?” naaras huhuili loikattuaan pesää ympäröivän aidan päälle. Tuttu, oranssi pää ilmestyi pesän sisältä. Ruskalinnun kasvoilla oli lämmin, mutta haikea hymy.
”Luulin jo, ettet tulisi ollenkaan”, oranssi kolli sanoi ja ravasi Sulkavirran luokse. Kaksikko painautui hetkeksi toisiaan vasten kehräten.
”En ikimaailmassa olisi jättänyt tulematta”, naaras kuiskasi hiljaa toisen korvaan, ”rakastan sinua aivan liikaa.”
Ruskalintu vastasi Sulkavirran sanoihin voimakkaasti kehräten ja puski tämän turkkia hellästi. Hetken kuluttua kaksikko irtaantui toisistaan. He katsoivat pienen hetken toisiaan silmiin, ennen kuin Ruskalintu rikkoi hiljaisuuden:
”No, oletko jo päättänyt minne menemme ensimmäisenä?” Kollin kasvoilla oli leikkisä hymy. Sulkavirta pudisti päätään.
”Ajattelin, että lähtisimme vain jonnekin. Kaikki täällä on minulle uutta, joten tahdon nähdä ihan kaiken. Lähdetään vain kävelemään ja jätetään klaanit taaksemme. Voimme rakentaa oman, yhteisen elämämme ihan minne tahansa”, naaras huokaisi. Hänen unelmastaan oli viimein tullut totta. Enää klaanin rajat eivät pidätelleet häntä, hän oli täysin vapaa.
//1448 sanaa
//KP-boosti
