Sulkavirta
Kirjoittaja: Elandra
Sulkavirta asteli raskain askelin ulos sotureiden pesästä. Yllätyksekseen ensimmäinen näkemänsä asia pesän ulkopuolella oli valkea maa. Naaras pysähtyi ja höristi korviaan. Hänen kellertävän vihreä katseensa kohosi taivaalle, josta edelleen leijaili maahan hentoja, valkeita lumihiutaleita.
”Lehtikato on saapunut”, naaras henkäisi hiljaa itsekseen. Hän oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut seisovansa edelleen pesän sisäänkäynnin tukkeena.
”Liikutko vapaaehtoisesti vai pakotanko sinut liikkumaan?” Jääviillon vihainen ärinä kantautui soturin korviin pesän sisäpuolelta. Sulkavirta säpsähti ja otti nopeasti muutaman askelen eteenpäin ja siirtyi sivuun sotureiden pesän sisäänkäynniltä. Punaturkkinen, tavanomaisen äreä Jääviilto astui ulos sotureiden pesästä ja mulkoili vihamielisesti klaanitoveriaan. Jääviillon katse kuitenkin muuttui, kun hänkin huomasi maan peittäneen valkean lumipeitteen. Soturi luimisti inhoten korviaan.
”Tämäkin vielä.”
Jääviilto ei jäänyt rupattelemaan Sulkavirran kanssa, vaan jatkoi matkaansa kohti lumen alle jäänyttä tuoresaaliskasaa. Sulkavirran mieli muuttui taas äkkiä raskaaksi, kun hänen ajatuksensa palasivat aiempaan aiheeseen: Ruskalintuun. Viime aikoina harmaanruskea soturi oli kaivannut edesmennyttä kumppaniaan tavanomaista enemmän. Sulkavirta oli niin pahoillaan, ettei Lokkimieli ollut saanut tavata isäänsä tai ettei Ruskalintu ollut saanut tavata poikaansa. Naaras oli aivan varma, että kaksikko olisi tullut toimeen keskenään, olivathan he sentään isä ja poika.
Sulkavirran ajatukset hairahtuivat taas, kun hän kuuli jonkun huutavan:
”Hakekaa parantaja! Rapakynsi tarvitsee apua!”
Ääni kuului selvästi klaaninvanhimpien pesän suunnalta. Sulkavirran niskavillat nousivat pystyyn. Oliko vanhalle naaraalle sattunut jotakin? Ilmeisesti, ei kai hän muuten tarvitsisi apua… Soturin mielenkiinto heräsi ja hän lähti hitaasti hivuttautumaan lähemmäs klaaninvanhimpien pesää. Yksi pennuista pyyhälsi ulos pesästä ja juoksi suoraa tietä parantajan pesälle. Ei kulunut aikaakaan, kun Hehkuaskel oppilaineen riensivät pesältä pentutarhalle. He ohittivat Sulkavirran kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan, naaras ymmärsi sen hyvin. Naaras jäi seuraamaan tapahtumia sivumpaa.
Jonkin ajan kuluttua Hehkuaskel ja Sumutassu kantoivat tajuttoman Rapakynnen ulos klaaninvanhimpien pesästä parantajan pesälle. Sulkavirta katsoi säälien vanhaa naarasta, jonka vointi selvästi oli todella huono.
”Mitä täällä tapahtuu?” Sähkötuhon matala ääni havahdutti Sulkavirran ajatuksistaan. Hän kohdisti katseensa pentuetoveriinsa ja katsoi tätä harmistunut ilme kasvoillaan.
”Rapakynsi vietiin juuri parantajan pesälle, hän vaikutti hyvin sairaalta”, raidallinen naaras kertoi. Sähkötuhon ilme pysyi vakavana, mutta kolli katsoi sisartaan myötätuntoisesti ja räpäytti silmiään.
”Harmillista”, Sähkötuho totesi. Sulkavirta nyökytteli päätään, sitä se todellakin oli, harmillista. Sulkavirta veti syvään henkeä ja käänsi katseensa taivaalle. Lumisade oli lakannut.
”Lehtikato on taas täällä”, Sulkavirta huomautti, vaikka veli oli taatusti huomannut sen itsekin. Sähkötuho nyökkäsi.
”Saa nähdä, miten rankka tästä lehtikadosta tulee”, kolli naukui ja näytti hetkeksi katoavan jonnekin syvälle ajatuksiinsa. Naaras ei vaivautunut keskeyttämään veljeään ja hänen ajatuksiaan, vaan kaksikko istuskeli hetken aivan hiljaa vieretysten.
Päivät kuluivat ja ilmat sen kuin vain kylmenivät. Ensilumi oli sulanut pois, mutta uutta oli satanut pian tilalle. Sulkavirta tiesi tämän kuvion: lunta tuli ja se suli pois monta kertaa ennen kuin jäisi lopuksi lehtikatoa maahan. Leirin ilmapiiri tuntui kiristyneen alkaneen lehtikadon myötä, mutta Sulkavirta tiesi senkin olevan aivan tavallista. Kylmenevät ilmat ja päivä päivältä vähenevä tuoresaaliin määrä sai lähes kaikki stressaantuneeksi. Sulkavirta ei vaivautunut murehtimaan moisesta. Hän tiesi, että klaani kyllä selviäisi aivan kuten oli selvinnyt joka lehtikadosta tähänkin mennessä. Elämä klaanissa oli turvallista. Jos jokainen kuolonklaanilainen heitettäisiin yhdeksi lehtikadoksi yksin erakoksi, he saisivat aivan uudenlaisen perspektiivin elämäänsä.
Sulkavirran ilme kirkastui, kun hän näki Aaltosalaman lähestyvän häntä. Kaksikko ei ollut viime kuiden aikana kamalasti rupatellut, mutta siitä huolimatta Sulkavirta piti punaturkkista soturia parhaistakin parhaimpana ystävänään.
”Iltaa”, Sulkavirta tervehti ystäväänsä ennen kuin tämä ehti sanoa mitään. Aaltosalama vastasi tervehdykseen samalla tavalla ja istuutui lupaa pyytämättä Sulkavirran vierelle.
”Joko sinä kuulit?” Aaltosalama kysyi vakavailmeisenä. Sulkavirta kallisti päätään huolestuen.
”Kuulin mitä?” harmaanruskea naaras henkäisi.
”Rapakynsi ei selvinnyt. Hän kuoli hetki sitten”, Aaltosalama ilmoitti. Sulkavirta laski katseensa hetkeksi maahan ja siitä hämärtyvälle taivaalle. Illan ensimmäiset tähdet olivat ilmestyneet taivaalle.
”Enää hänen ei tarvitse kärsiä”, Sulkavirta lausahti, yrittäen etsiä asiasta edes jotain hyviä puolia. Hän ei nähnyt, vastasiko Aaltosalama jotain päätään nyökytellen, mutta soturi ei ainakaan avannut suutaan ja sanonut mitään. Sulkavirta käänsi katseensa ystäväänsä ja vaihtoi aihetta, jottei keskustelu menisi liian synkäksi:
”Miten sinulla on mennyt viime aikoina? Ihme kyllä Pimentovarjo ei ole laittanut meitä yhteenkään samaan partioon..”
//Aalto?
