Sulkavirta
Kirjoittaja: Elandra
Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt Sulkavirran sydämeltä, kun hän kuuli Aaltosalaman lohdulliset sanat. Punaturkkinen soturi ei ollut enää vihainen ja kaksikko oli saanut selvitettyä välinsä. Samalla Sulkavirta kuuli myös, miksei Aaltosalama ollut palannut leiriin ystävänsä lähdön hetkellä; hän oli jäänyt kaksijalkojen ansaan Varissulan kanssa. Sulkavirta ei ehtinyt kommentoimaan asiaa mitenkään, kun Aaltosalama esitti ystävälleen kysymyksiä:
”Kauanko sinä olit suunnitellut lähteväsi? Miksi sinä ylipäänsä lähdit?”
Ne saivat Sulkavirran jähmettymään. Hänen katseensa kiersi pesässä olevissa kissoissa. Hän ei tahtonut valehdella Aaltosalamalle, mutta Sulkavirta tiesi ystävänsä mielipiteen eloklaanilaisista. Sulkavirta päätti, ettei nyt ollut hyvä hetki koetella heidän ystävyyttään, kun he olivat juuri saaneet välinsä sovittua. Siispä naaras turvautui valheeseen, joka toisaalta oli osittain totta:
”Olin miettinyt lähtöä koko ikäni. Klaani ja sen reviiri ei vain riittänyt minulle, minä halusin nähdä mitä sen ulkopuolella on. Et uskokaan, kuinka suuri maailma klaanien alueiden ulkopuolella on! Minä tahdon kertoa sinulle kaiken reissustani ja kaikesta tapahtuneesta, mutta nyt olen liian väsynyt.”
Aaltosalama kuunteli tarkkaavaisesti Sulkavirran puheita ja nyökytteli epäröiden päätään. Soturin kasvoilla oli ilme, jota Sulkavirta ei osannut tulkita.
”Mutta olen oikeasti iloinen, että me saimme sovittua”, raidallinen naaras lisäsi lämpimästi hymyillen. Myös Aaltosalaman kasvoille piirtyi hento hymy:
”Niin minäkin.”
Lokkipennun syntymästä oli kulunut jo puoli kuuta. Sulkavirrasta tuntui, ettei hän pysynyt ajan mukana sen kiitäessä eteenpäin niin kovaa vauhtia. Silmänräpäyksessä pienestä maassa sokeana ja kuurona möngertävästä Lokkipennusta oli kasvanut kova tutkiskelija, joka pyrki aina omille teilleen Sulkavirran katseen kääntyessä toisaalle. Nytkin pieni, valkoharmaa kollipentu oli emonsa nukkuessa onnistunut ryömimään pentutarhan uloskäynnille. Sulkavirta oli säikähtänyt kovasti, kun hänen herätessään Lokkipentu ei ollutkaan hänen vatsansa vierellä.
Kuningatar haki poikansa takaisin sammalvuoteelle ja alkoi udella, mihin tällä oli matka. Pienen pennun kanssa keskustelu oli vielä jokseenkin haastavaa, sillä Lokkipentu takelteli paljon sanoissaan ja hänen sanavarastostaan uupui sana jos toinenkin. Sulkavirta kuitenkin odotti kärsivällisesti, että Lokkipentu sai sanottua asiansa:
”Ul-ko-na… Ei emo. Lokkipentu. Menee.”
Kuningatar ei voinut olla naurahtamatta. Hän puski hellästi kuonollaan Lokkipentua, joka vetäisi nopeasti päänsä pois ja kellahti kyljelleen. Lokkipentu räpiköi hetken maassa, ja Sulkavirta auttoi hänet takaisin vatsalleen.
”Voi kultapieni, et sinä voi lähteä vielä ulos, etkä etenkään yksin. Ulkona on lehtikato, sinä paleltuisit sinne”, naaras kertoi pehmeällä äänellä ja katsoi pahoitellen pentuaan. Pikkuruinen pentu kurtisti silmiään, eikä näyttänyt olevan lainkaan tyytyväinen emonsa vastaukseen.
”Minä lupaan, että menemme ulos heti kun olet oppinut kävelemään”, Sulkavirta lupasi rauhoitellakseen pikkuistaan.
”Leh-tika-to?” pentu kysyi ja kallisti hämmentyneenä päätään. Kuningatar nyökytteli päätään.
”Lehtikato on yksi neljästä vuodenajasta”, Sulkavirta alkoi selittämään rauhallisesti, ”eri vuodenaikoina ulkona on erilaista; Lehtikadon aikaan kasvit ovat kuolleet ja on hyvin kylmää. Hiirenkorvana lehtikadon kylmyys katoaa ja kasvit alkavat heräämään henkiin. Viherlehtenä on hyvin lämmin ja Lehtisateena taas kasvit alkavat kuolla. Vuodenajat toistuvat aina uudestaan samassa järjestyksessä.” Lokkipentu katseli emoaan mietteliäästi, ja sanaakaan sanomatta pentu lähti taas ryömimään poispäin.
Sulkavirta pudisteli päätään lempeästi. Hän nousi ylös vuoteeltaan ja asettui poikansa eteen.
”Voi Lokkipentu, sinä olet ihan mahdoton. Etkö tahtoisi ennemmin leikkiä jotain täällä pesässä?” Sulkavirta kysyi.
//Lokki?
