Sulkavirta
Kirjoittaja: Elandra
Sulkavirta huomasi, että Lokkimieli epäröi. Pojan katse tarkkaili ympäristöä kuin kaksikko olisi puhunut laittomia. Sulkavirta ei ymmärtänyt, miksi kukaan olisi loukkaantunut siitä, että Lokkimieli selvittelisi sukunsa taustoja muilta sukulaisiltaan. Ei se tarkoittaisi, että kolli olisi vieraan klaanin jäsenten ystävä, vaikka hän juttelisikin heille. Se, että Lokkimieli eli eri klaanissa kuin sukulaisensa, ei poistanut sitä totuutta, että he tosiaankin olivat sukua. Henkäystähdenkin olisi käsitettävä se. Sulkavirran mielestä jokaisella oli oikeus tietää suvustaan, olivat he sitten toisen klaanin jäseniä, erakoita tai kotikisuja.
”Ei siinä ole mitään kiellettyä tai liian toverillista, jos keskustelet sukulaistesi kanssa”, Sulkavirta naukui ja räpäytti silmiään, ”sinulla on kuitenkin oikeus tuntea myös isäsi puolen sukulaisia. Oletko tullut ajatelleeksi, että ehkä eloklaanilaiset arvostaisivat sinua enemmän, jos tulisit heidän kanssaan toimeen? Ei kaikkea valtaa tarvitse aina hankkia pelolla ja vihalla, kuten Kuolonklaanissa on tapana tehdä.”
Sulkavirta tiesi, että hän puhui hieman ohi suunsa. Jos Henkäystähti olisi kuullut sen, raidallinen naaras olisi saanut takuulla satikutia. Naaras itsekin inhosi pomottelua ja käskytystä enemmän kuin mitään, jonka vuoksi hän osasikin hyvin asettua eloklaanilaisten asemaan. Naaraan mielestä kuolonklaanilaiset olivat turhan ilkeitä ja käskytteleviä eloklaanilaisia kohtaan. Jos Sulkavirta itse olisi ollut toisessa klaanissa, hän tuskin olisi kyennyt tottelemaan noin vain kuolonklaanilaisten käskyjä.
”No kai minä voin harkita asiaa”, Lokkimieli lupasi vaimeammalla äänellä ja nyökäytti varovaisesti päätään. Sulkavirta väläytti pojalleen lämpimän hymyn.
”Uskolintu varmasti ilahtuu, kun kuulee sinun olevan Ruskalinnun poika”, Sulkavirta hymähti. Vaikka Uskolintu olikin toisen klaanin jäsen, ei se poistanut sitä faktaa että kolli oli aina ollut mukava Sulkavirralle tai että hän oli hyvä kissa.
Sulkavirta tallusteli partion perässä sisään Kuolonklaanin leiriin. Hän oli täynnä virtaa ja olisi mielellään jäänyt vielä pidemmäksi aikaa partioimaan, mutta kun partio oli loppu niin silloin se oli. Sulkavirta päätti, ettei hän jäisi leiriin pidemmäksi aikaa, vaan lähtisi kävelylle ja pyytäisi jonkun seuraukseen, kenties Sähkötuhon, Kylmäliekin tai Lokkimielen. Naaras silmäili leirin pääaukiota ja erotti heti poikansa valkoharmaan turkin. Naaras lähti kävelemään kohti kollia reippain askelin. Lokkimieli oli parhaillaan istuskelemassa yksin leirin laidalla, kolli näytti olevan ajatuksissaan. Hän kuitenkin huomasi lähestyvän emonsa ja kohdisti katseensa häneen. Sulkavirta väläytti pojalleen lämpimän hymyn ja tervehti tätä pikaisesti.
”Minä mietin, että haluaisitko sinä lähteä kanssani kävelylle? Olisi kiva vaihtaa vähän ajatuksia ja ihastella lehtisateen kauneutta”, Sulkavirta ehdotti lämpimällä äänellä. Lokkimieli katsoi mietteliäästi emoaan ja lopulta nyökkäsi.
”Mikäpä siinä”, Lokkimieli sanoi ja nousi ylös. Sulkavirta kulki poikansa edellä leirin uloskäynnille, jota vartioivat soturit päästivät kaksikon ulos. Naaras oli jo tottunut siihen, että leiriä vartioi koko ajan sotureita. Ennen Henkäystähden valtaa, sisäänkäyntiä vartioitiin vain öisin.
Kun kaksikko oli päässyt ulos piikkihernetunnelista, Sulkavirta lähti viemään poikaansa kohti Lehtikuusilaaksoa. Hän hidasti tahtiaan, jotta Lokkimieli pystyi kävellä hänen vierelleen.
”No, miltä sinusta tuntuu olla takaisin Kuolonklaanissa?” harmaanruskea naaras kysyi. Eloklaanilaiset olivat saaneet pelastettua panttivangit ja Lokkimieli sekä muut Eloklaania vartioineet kuolonklaanilaiset olivat palanneet takaisin kotiin. Sulkavirran mielestä se oli hyvä, mutta Henkäystähti oli raivoissaan. Sulkavirta piti siitä, että Lokkimieli oli taas hänen luonaan, vaikkei kaksikko ollutkaan viime aikoina ehtinyt kamalasti vaihtaa kuulumisia. Lokkimieli ei ehtinyt vastata, kun Sulkavirta esitti jo toisen kysymyksen heti perään:
”Ehditkö sinä koskaan jutella Uskolinnun kanssa?”
//Lokki?
