Sulkavirta
Kirjoittaja: Elandra
Taistelu Eloklaania vastaan oli päättynyt Kuolonklaanin ja Kujakissayhteisön voittoon. Sulkavirta ja Lokkipentu olivat menneet sotureiden paluun jälkeen nukkumaan, mutta nukahtaminen oli ollut Sulkavirralle vaikeaa. Kuningattaren oli vaikeaa löytää mukavaa asentoa, sillä kaikki tuntui olevan aivan pielessä. Hän ei ollut lainkaan varma siitä, mitä mieltä oli koko sodasta. Hän halusi tukea perheenjäseniään, mutta ei voinut olla huomioimatta sitä, että Ruskalinnun mukaan eloklaanilaiset olivat jaloja ja hyväsydämisiä kissoja. He eivät taatusti ansainneet tällaista. Kaikista eniten raidallisen naaraan mieltä painoi se, että hänen oma pieni poikansa oli niin kovin innoissaan sodasta. Lokkipennun silmät oikein sädehtivät, kun hän puhui taistelusta.
Jossain vaiheessa Sulkavirta oli nukahtanut ja herätessään uudelleen hän oli yhä väsynyt. Sulkavirta oli kertonut pojalleen Kuolonklaanin voitosta, joka oli ollut hyvin innoissaan. Jonkin ajan kuluttua harmaavalkoisen pennun suusta tuli kysymys, johon Sulkavirta ei olisi halunnut vastata:
”Eloklaani sai mitä ansaitsi! Eikö niin, emo?”
Sulkavirta katsoi hetken poikaansa aivan hiljaa, yrittäen löytää oikeaa vastausta.
”Tuohon on vähän vaikea vastata”, naaras totesi hetken hiljaisuuden päätteeksi, ”minä en tiedä, ansaitseeko kukaan oikeasti sellaista, mutta enhän minä olekaan mikään asiantuntija. En tiedä mitä metsässä on viimeisten vuodenaikojen aikana tapahtunut, joten olen väärä kissa vastaamaan kysymykseesi.”
Mutta Lokkipentu ei näyttänyt enää kuuntelevan. Pieni pentu tiiraili pentutarhan uloskäynnin suunnalle toivoen, että hän pääsisi taas ulos.
”Mentäisiinkö katselemaan niitä taistelijoita?” Lokkipentu kysyi. Pentu oli niin täpinöissään, ettei Sulkavirta hennonnut kieltäytyä. Pentu oli saanut tiukan otteen emostaan, joka rakasti poikaansa pyytettömästi ja ehdoitta.
Kuu vierähti taas hetkessä, ja Sulkavirralla oli käpälät täynnä työtä kolmikuisen Lokkipennun kanssa. Naaras ei halunnut olla hetkeäkään erossa pojastaan, koska rakasti häntä niin paljon. Sulkavirran koko elämä pyöri tätä nykyä vain Lokkipennun ympärillä, eikä se haitannut kuningatarta ollenkaan. Hän rakasti jokaista hetkeä, jonka hän sai viettää Lokkipennun kanssa.
”Opetatko sinä minulle nyt taisteluliikkeitä?” pentu uteli, kun hän käveli emonsa edellä ulos pentutarhasta. Matopennusta ja Aamupennusta oli tullut jokin aika sitten oppilaita, joiden nimet olivat nykyään Matotassu ja Aamutassu. Oppilaat olivat saaneet mestareikseen Kuuraturkin ja Turhamyrskyn. Lokkipentu halusi myös olla oppilas ja oppia taistelemaan ja saalistamaan, voidakseen tulla nopeammin soturiksi.
”Sitten kun olet vähän vanhempi. Sinä ehdit kyllä harjoitella vaikka koko loppuikäsi, ei sinulla ole mikään kiire, pikkuinen”, Sulkavirta naukui ja katsoi lämpimästi hymyillen poikaansa. Lokkipentu ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä tämä katsoi tyrmistyneenä toiseen suuntaan. Sulkavirta käänsi katseensa poikansa katseen suuntaan ja huomasi, että valkoharmaa pentu katseli Tuhkajuovaa ja tämän jälkikasvuaan, jotka keskustelivat vähän matkan päässä heistä. Sulkavirta tiesi, että Lokkipentu halusi aina olla siinä paikassa, sillä kallion seinämän vierusta oli tähän aikaan päivästä leirin lämpimin paikka. Lehtikado alkoi olla lopuillaan, ja Lokkipentukin oli saanut kokea ensimmäistä kertaa auringon säteiden lämmön.
”Emo! Nuo kissat ovat minun paikallani, meidän on ajettava heidät pois!” Lokkipentu ilmoitti päättäväisesti ja oli jo lähdössä talsimaan kohti Sulkavirran emoa ja uusia sisaruksiaan. Harmaanruskea naaras asettui kuitenkin Lokkipennun tielle ja pudisteli päätään.
”He olivat siinä ensin, Lokkipentu. Me emme voi häätää heitä pois, sillä paikka ei ole vain meidän. Sitä paitsi Tuhkajuova on yksi klaanin arvostetuimmista sotureista ja sinun isoemosi. Ethän sinä tahdo syyttä suotta pahoittaa hänen mieltään vain yhden paikan takia?” Sulkavirta yritti taivutella pentuaan. Tuhkajuova tuntui nyt jo inhoavan Sulkavirtaa, eikä naaras halunnut antaa emolleen lisäsyitä inhota häntä tai hänen poikaansa.
//Lokki? 😮
