Sulkavirta
Kirjoittaja: Elandra
Sulkavirran katse pyyhki öisen nummimaiseman lävitse. Soturi etsi katseellaan merkkiä oranssista turkista peläten, että näkisi jonkun muun lähestyvän. Olisi ollut vaikea selittää eloklaanilaiselle, miksi kuolonklaanilainen istuskeli heidän rajallaan ja silmäili reviiriä kuin mikäkin vakooja. Naaras oli tavannut Ruskalintua enemmän kuin olisi pitänyt, lähinnä öisin klaanien rajalla.
Naaraan kasvoille levisi lämmin hymy, kun hän erotti tutun hahmon lähestyvän häntä ruohikon seasta. Ruskalinnun kirkkaansininen katse kohdistui Sulkavirtaan, saaden raidallisen naaraan sydämen pamppailemaan.
”Hei”, Sulkavirta henkäisi Ruskalinnun päästyä kuuloetäisyydelle. Oranssi kolli hymyili ja vastasi nyökkäyksellä. Kissan katseessa oli kuitenkin haikeutta, jota Sulkavirta ei voinut sivuuttaa.
”Onko kaikki hyvin?” naaras kysyi ja kallisti pienesti päätään. Ruskalintu nyökkäsi taas.
”Iltakaiku, Taivaslaulu, heidän pentunsa ja Corona lähtivät klaanista. Olin kyllä tiennyt, etteivät he aio jäädä ikuisiksi ajoiksi, mutta silti se tuntuu pahalta, olivathan he osa perhettäni”, Ruskalintu selitti tasaisella äänellä. Oli Sulkavirran vuoro nyökytellä päätään. Hän olisi kokenut samoin, jos Sähkötuho tai Sinilintu olisivat jättäneet Kuolonklaanin. Tuhkajuovan, Henkäysvarjon ja Varistassun kohdalla tilanne tuskin olisi ollut sama.
”Olen pahoillani”, Sulkavirta lausahti samalla nostaen katseensa taivaalle. Tähdet olivat jääneet pilvien taakse, eikä kuunvalokaan läpäissyt koko taivaan peittävää pilviverhoa.
”Mutta miten sinulla menee?” Ruskalintu vaihtoi aihetta. Kaksikko jatkoi keskustelua aivan kuten aina, jakaen toisilleen silloin tällöin lempeitä katseita. Sulkavirta tunsi sydämessään piston muistaessaan, ettei voisi koskaan olla Ruskalinnun kanssa oikeasti yhdessä.
Kuu oli ohittanut huippunsa jo hyvän aikaa sitten ja Sulkavirran täytyi taas hyvästellä Ruskalintu. Kaksikko oli katsonut toisiaan syvälle silmiin ennen kuin he olivat kääntäneet toisilleen selkänsä ja lähteneet takaisin omiin koteihinsa. Joka kerta kun raidallinen naaras asteli Eloklaanin rajalta Kuolonklaanin leiriin, hän tunsi piston rinnassaan.
Sulkavirta tiesi, ettei hän halunnut elää loppuikäänsä näin. Sinilintua lainaten, Sulkavirta koki olevansa lintu, joka ei päässyt koskaan lentämään. Kuolonklaanin rajat ja säännöt pitivät häntä tiukasti otteessaan. Ainoa vaihtoehto olisi kai jättää klaani, mutta ajatus tuntui epämiellyttävältä. Sulkavirta rakasti pentuetovereitaan, eikä olisi halunnut jättää heitä. Mutta he ymmärtäisivät varmasti. Tuskin arvostaisivat, mutta oppisivat ymmärtämään.
Kun Sulkavirta saapui leiriin, aamu oli jo valkenemassa. Soturi säpsähti tunnistaessaan Sähkötuhon leirin pääaukiolla. Veli katsahti yllättyneenä sisartaan. Sulkavirta hymyili kohteliaasti, vaikka hän tiesikin olevansa pulassa.
“Missä sinä olet ollut?” Sähkötuho esitti suoran kysymyksen, kun Sulkavirta pääsi tämän luokse.
“Ulkona”, Sulkavirta vastasi toivoen, että harmaa kolli hyväksyisi vastauksen. Sulkavirta tiesi, ettei niin kävisi. Sähkötuho siristi sinertäviä silmiään ja katsoi naarasta suoraan silmiin.
“Kerron myöhemmin, minä lupaan. Nyt on käytävä nukkumaan, jotta jaksan pitää myöhemmin harjoitukset Tattitassulle”, Sulkavirta sanoi ja kiisi jo veljensä ohitse kohti sotureiden pesää. Sähkötuho ei lähtenyt perään, joten soturitar huokaisi helpotuksesta. Hänen täytyisi miettiä, miten kertoisi veljelleen Ruskalinnusta ja heidän tapaamisistaan.
//416 sanaa
