Sulkavirta
Kirjoittaja: Elandra
Sulkatassu katsoi Sähkötassua hiljaa. Kaksikko oli saapunut pääaukiolle, jossa vastaan oli tullut Jyrkänneloikan eloton ruumis. Se lojui siinä yksin, aivan hylättynä. Sulkatassu tunsi sisimmässään piston. Kukaan ei ollut edes pessyt tummanharmaan soturin rähjääntynyttä turkkia. Oppilas koki syyllisyyttä siitä, että soturi oli nyt kuollut. Jos hän olisi tehnyt jotakin toisin, tilanne voisi nyt olla täysin eri. Tunsikohan Sähkötassu samoin? Sulkatassu olisi halunnut kysyä asiaa, muttei hän uskaltanut. Veli oli sentään menettänyt mestarinsa. Kukakohan hoitaisi Sähkötassun koulutuksen loppuun?
”En tiedä. Hän peitti jälkensä varsin ovelasti”, Sulkatassu vastasi hetken viiveellä Sähkötassun esittämään kysymykseen. Naaras ei kääntänyt katsettaan pois Jyrkänneloikan ruumiista. Naaras etsi katseellaan Tuhkajuovan hopeanharmaata turkkia, muttei sitä näkynyt. Niinkö vähän emo todellisuudessa omasta isästään välitti, ettei hän ollut edes vaivautunut pesemään tuon turkkia?
Sulkatassu päätti hoitaa asian. Hän lähti kävelemään pitkin harppauksin kohti elottoman soturin ruumista.
”Mitä sinä aiot?” hän kuuli Sähkötassun kysyvän takaansa. Sulkatassu vilkaisi veljensä suuntaan ja viittoi tuon hännän heilautuksella peräänsä.
Päästyään pääaukion keskustassa makaavan Jyrkänneloikan vierelle, Sulkatassu pysähtyi. Hetken ajan hän vain katsoi elotonta kissaa. Kuolema oli tullut Sulkatassulle kuluneiden vuodenaikojen saatossa melko tutuksi. Juuri samassa kohtaa oli maannut liian monta ruumista pienen ajan sisällä.
”Ajattelin, että voisimme hyvästellä Jyrkänneloikan. Ei kai kukaan tahdo päätyä Pimeyden Metsään tällaisessa kunnossa”, Sulkatassu lausui vakavana ja alkoi nuolla kielellään pitkin vedoin Jyrkänneloikan turkkia. Sähkötassu epäröi, mutta ryhtyi auttamaan sisartaan.
Jyrkänneloikka varmasti arvostaisi kaksikon tekoa. Ehkä myös Sähkötassun olo helpottuisi, kun hän saisi samalla jättää viimeiset jäähyväiset mestarinsa luona.
Harmaanruskea naaraskissa kipitti veljensä perässä takaisin parantajan pesään.
”Voitko uskoa?! Me olemme viimeinkin sotureita! Ja jopa etuajassa!” vastanimetty soturi hihkaisi ja loikki innoissaan ympyrää veljensä ympärillä. Sähkötuhon ilme oli yhtä kylmä ja tylsä kuin aina ennenkin. Sulkavirta oli kuitenkin varma, että hetken ajan veljen kasvoilla oli ollut tyytyväinen hymynkaltainen ilme.
”Oikeastaan puolitoista kuuta myöhässä, mutta miten vain”, Sähkötuho tarkensi, ja Sulkavirta pyöräytti silmiään. Hän tiesi, että veli oli ymmärtänyt pointin. Rangaistusta oli jäljellä vielä toiset puolitoista kuuta. Oli kai sittenkin ollut ihan hyvä asia, että kaksikko oli päässyt juuri siihen partioon mukaan. Ei Sulkavirtaa niinkään kiinnostanut soturius ja muiden kunnioitus häntä kohtaan vaan se, että hän pääsi viimeinkin eroon Varjokarvasta. Enää kukaan ei voisi komennella ja käskyttää naarasta omien halujensa mukaan.
”Voi että! Mieti, mitkä seikkailut meillä on edessämme! Nyt kun liikkumisrajoitukset on poissa, voimme tehdä mitä haluamme! Lähdetäänkö heti katselemaan reviiriä? Se tuntuu varmasti aivan erilaiselta kahdestaan, ilman että joku huohottaa koko ajan niskassa!” Sulkavirta hihkaisi ja katsoi innostuneena veljeään. Naaraan katse käväisi pesän nurkassa kyyhöttävässä Karhumyrskyssä, mutta palasi nopeasti taas Sähkötuhoon. Veli pudisteli päätään.
”Sinä ehdit kyllä käydä reviirin läpi vaikka sata kertaa ilman muita. Lepää nyt, edes tämän päivän ajan”, Sähkötuho pyysi ja katsoi Sulkavirtaa silmiin. Sulkavirta oli varma, että veli oli huolissaan hänestä. Jos kuka tahansa muu olisi kehottanut naarasta lepäämään, hän ei varmastikaan olisi niin tehnyt. Mutta koska pyytäjä oli Sähkötuho, Sulkavirta myöntyi.
”Hyvä on. Tämä päivä. Huomenna on uusi päivä”, harmaanruskea naaras virnisti hyväntahtoisesti Sähkötuholle. Veli ei vaikuttanut kovinkaan innostuneelta sisarensa asenteesta, mutta se ei Sulkavirtaa pysäyttäisi.
Naaras asettui sammalvuoteelle makaamaan. Hän vilkaisi vielä kerran veljeään, joka oli ottanut jo hyvän asennon omalta vuoteeltaan. Sulkavirta ummisti silmänsä. Hän oli edelleen väsynyt eilisestä taistelusta, jonka vuoksi uni tuli hetkessä.
Seuraava aamu oli melko ankea. Leirissä oli kireä tunnelma, ja taivaskin oli paksun pilviverhon peitossa. Auringonvalo ei päässyt tummien pilvien välistä edes vilahtamaan näkyvissä. Sulkavirta istui leirin pääaukiolla. Tänään varmasti sataisi ja kunnolla.
Hehkuaskel oli päästänyt tuoreen soturin pois parantajan pesältä hetki sitten. Naaras oli ollut hieman pettynyt, sillä Sähkötuhon oli täytynyt jäädä pesään vielä ainakin joksikin aikaa. Sulkavirta oli varma, ettei veli ollut tyytyväinen parantajan päätökseen. Ei kukaan täysipäinen soturi halunnut viettää parantajan pesällä aikaa. Etenkään nyt, kun liikkumisrajoitukset oli purettu.
Ja nyt, kun Karhumyrsky oli kuollut, klaani sai olla rauhassa. Sulkavirta oli eilisiltana seurannut tapahtumia Sähkötuhon kanssa etäämmältä. Sulkavirralla ei ollut ollut mitään hinkua päästä seuraamaan teloitusta vierestä. Hän oli nähnyt jo aivan tarpeeksi kuolemaa.
Sulkavirta nousi ylös. Hän käveli tuoresaaliskasan ohitse ja vilkaisi sitä. Naaras hidasti tahtiaan, mutta päätti jatkaa matkaansa. Hän ehtisi kyllä syödä myöhemminkin. Sulkavirta asteli rennoin askelin pääaukion halki kohti uloskäyntiä. Naaras vilkaisi oppilaita, jotka istuivat kaatuneen kuusen liepeillä jokainen omissa oloissaan. Sulkavirran katse käväisi Turhatassussa. Laiha tummanharmaa kolli oli nimetty oppilaaksi vastikään, eikä Sulkavirta tuntenut tuota sen koommin. Hän oli nähnyt joitakin kertoja Turhatassun leikkivän pentutarhalla, mutta se siitä.
Vaikkei Sulkavirta ollutkaan enää oppilas, hän päätti ainakin yrittää tutustua oppilaaseen. Ei siinä mitään menettäisi, ainakaan nyt, kun Sulkavirralla oli vain ja ainoastaan aikaa.
Soturi jatkoi matkaansa piikkihernetunneliin. Sen luona ei enää ollut soturia jatkuvassa vartiossa, vaan kuka tahansa sai vapaasti kulkea sisään ja ulos leiristä.
Leirin ulkopuolella Sulkavirta veti keuhkonsa täyteen lämmintä, melko kosteaa ilmaa. Vaikka sää ei ollutkaan aurinkoinen ja pirteä, Sulkavirta tunsi olevansa täynnä voimaa. Naaras näki ilmassa lentävän perhosen. Sen siipiä koristi mustan ja oranssin sekoitteinen, kaunis kuvio. Naaras varmisti nopeasti, ettei lähettyvillä ollut ketään. Sitten hän otti nopean vaanimisasennon, keinutteli itseään puolelta toiselle ja hyökkäsi kohti perhosta. Sulkavirta onnistui nappaamaan sen käpäliensä väliin. Kynsi rikkoi perhosen kauniin siiven. Hetken ajan Sulkavirta katseli maassa räpiköivää perhosta, mutta sitten soturi riisti sen hengen.
”Näin käy, kun astut minun tielleni!” Sulkavirta hymähti tyytyväisenä ja nosti ylpeänä leukansa pystyyn. Naaras naurahti huvittuneesti itselleen. Hänestä tuntui voittamattomalta.
Matka jatkui kaikessa rauhassa kohti Hehkulampea. Välillä Sulkavirta kiihdytti vauhtinsa niin kovaan juoksuun kuin hän vain käpälistään pääsi. Naaras nautti vapauden tunteesta ja siitä, kun lämmin tuuli takertui hänen lyhyeen turkkiinsa.
Sulkavirta huomasi pian seisovansa Eloklaanin rajalla. Hänen käpälänsä olivat vain tuoneet hänet tänne. Naaras näki monien ketunmittojen päässä edessään häämöttävän verisen kohdan. Se oli pari päivää sitten ollut täynnä kuolemaa. Mitenköhän se eloklaanilaiskissa oikein voi? Sulkavirta oli kuullut Mesitähden kertoneen, että Ruskatassuksi kutsuttu kolli oli elossa. Sulkavirta oli jo astumassa rajan yli, mutta juuri sillä silmänräpäyksellä hän tunsi kuonolleen putoavan suuren vesipisaran. Se pysäytti soturin. Naaras perui aikeensa ja peruutti kauemmaksi rajasta.
Enemmän kuin mitään tällä hetkellä, Sulkavirta olisi halunnut vain ylittää rajan ja kävellä sisään Eloklaanin leiriin. Hän olisi halunnut mennä ja selvittää, mitä eloklaanilaiskollille oli käynyt. Hän halusi tietää, kuka tämä kissa oli. Miksi sen kuolema oli ollut niin tärkeä asia Karhumyrskylle? Ei kai kyse voinut olla vain siitä, että pentu oli tämän Lauhalaukan? Jotakin erityistä siinä kissassa oli, Sulkavirta oli varma siitä.
Vesisade yltyi nopeasti kaatosateeksi, ja Sulkavirta katsoi parhaakseen palata takaisin leiriin.
Vesisade jatkui pitkälle aurinkohuipun yli. Vasta auringonlaskun aikaan taivas alkoi kirkastua. Aurinko pilkisti pilven takaa luoden sille kauniin kultareunuksen. Sulkavirta istui leirin pääaukiolla ja katseli taivasta. Pian alkaisi jo hämärtää, ja olisi taas aika mennä nukkumaan.
Sulkavirta antoi katseensa kiertää pääaukion halki. Katse pysähtyi tummanharmaaseen kolliin, Turhatassuun. Sulkavirta ei aikaillut, vaan nousi ylös ja käveli reippain askelin oppilaan luokse. Turhatassulla oli pitkät jalat, jotka saivat kissan näyttämään entistä hontelommalta. Kolli istuskeli yksinään oppilaiden pesän edustalla, ja nosti nopeasti taivaansinisen katseensa kohti Sulkavirtaa. Sulkavirta arveli, että kollin hampaat olivat varmaankin kasvaneet vähän kummallisesti, sillä etuhampaat törröttivät ulkona kissan suusta. Turhatassu luimisti korviaan ja katsoi Sulkavirtaa. Naaras sai tilanteesta vähän sellaisen käsityksen, ettei hän ehkä ollut kovinkaan toivottu vieras. Siitä huolimatta Sulkavirta päätti yrittää.
”Hei, minä olen Sulkavirta. Mitä mieltä olet oppilaana olemisesta?” raidallinen naaras päätti aloittaa keskustelun helpolla kysymyksellä. Ei mitään liian tungettelevaa, mutta kuitenkin sellaista, josta keskustelu voisi lähteä eteenpäin tai tarpeen tullen sen voisi päättää siihen. Se riippuisi täysin siitä, miten Turhatassu kysymykseen vastaisi.
Sulkavirta oli mielellään hyvissä väleissä klaanitovereidensa kanssa, mutta ei hän itseään väkisillä muiden seuraan tunkenut. Jos hänen seuraansa ei kaivattu, se oli ihan okei.
//Turha?
// 1220 sanaa
