Sulkavirta
Kirjoittaja: Elandra
Sulkavirran turkkia kihelmöi, kun hän hiipi ulos piikkihernetunnelista ja toivoi, ettei yövartiossa nuokkuva Jääviilto nähnyt häntä. Sulkavirta pidätti hengitystään aina siihen saakka, että oli päässyt ulos tunnelista. Sitten hän lähti nelistämään hangessa kohti Eloklaanin rajaa. Soturi tunsi, kuinka hyinen pakkastuuli antoi hänelle vauhtia. Naaras juoksi niin nopeaa kuin vain jaloistaan pääsi. Hän halusi nähdä Ruskatassun mahdollisimman pian.
Kun Sulkavirta oli ohittanut jäässä olevan Hehkulammen, hän hidasti tahtiaan. Soturi ei tahtoisi saapua paikalle hengästyneenä. Raja häämötti jo edessäpäin, ja Sulkavirta huomasi onnekseen Ruskatassun oranssin turkin. Oppilas istui rajan vieressä katse kohti kirkasta tähtitaivasta.
Kolli huomasi Sulkavirran, ja laski katseensa tähän.
”Hei, kiva että pääsit”, raidallinen soturi sanoi toisen klaanin jäsenelle ja istuutui alas. Ruskatassu nyökkäsi vakavana.
”Oletko miettinyt tarjoustani?” kuolonklaanilainen kysyi istuutuessaan alas. Hän heilautti häntänsä etukäpäliensä päälle.
”Kasvattivanhempani saivat pentuja”, Ruskatassu sanoi, eikä Sulkavirta ymmärtänyt, miksi kolli teki niin. Naaras siristi silmiään ja kallisti päätään.
”Ja?” hän kehotti eloklaanilaista jatkamaan. Ruskatassu veti syvään henkeä.
”He eivät ole pyytäneet minua katsomaan pentuja, koska olen niin etäinen. Näen heidän katseestaan, että he eivät pidä minua enää poikanaan. Se tuntuu pahalta, vaikken tunnekaan heitä. Aiemmin he katsoivat minua toisella tavalla, mutta se on muuttunut. He ovat onnettomia, jonka vuoksi tahdon muistaa heidät ja sen, miten heitä rakastin, jos rakastin”, Ruskatassu sanoi vältellen kuolonklaanilaisen katsetta. Kissan sininen katse seilasi Kuolonklaanin mailla, muttei vahingossakaan osunut Sulkavirtaan.
”Kuten sanoin, minä voin lähteä kanssasi vanhaan kotiisi. Ehkä tutut tuoksut ja ympäristö herättää muistosi”, Sulkavirta sanoi yrittäen saada katsekontaktin Ruskatassun kanssa. Kolli tuntui vajoavan omiin ajatuksiinsa hetkeksi. Sulkavirta katsoi häntä hiljaa, antaen kollille aikaa miettiä. Sitten Ruskatassu nosti ensimmäistä kertaa sinisen katseensa ja kohtasi Sulkavirran kellertävän vihreät silmät.
”Hyvä on”, sanat saivat Sulkavirran innostumaan, mutta naaras hillitsi itsensä. Soturin kasvoille piirtyi tyytyväinen hymy, mutta Ruskatassu ei hymyillyt.
”Milloin lähdemme?” naaras kysyi.
”Ennemminkin miten. Emme saa jäädä kiinni, enkä tahdo muiden huolestuvan minusta liikaa”, Ruskatassu totesi. Sitä Sulkavirta ei ollut tullutkaan ajatelleeksi. Ei hän ikimaailmassa saisi Punatähdeltä lupaa lähteä retkelle yhdessä eloklaanilaisen kanssa, liekö päällikkö päästäisi häntä edes yksin. Kenties hän voisi kertoa Sähkötuholle, ettei kenenkään pidä olla hänestä huolissaan, ja lähteä salaa. Sitten hän voisi palata kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Minä tiedän, mitä teen”, Sulkavirta vakuutteli, vaikkei hän todellakaan tiennyt. Hän improvisoisi jotakin, jotta pääsisi seikkailulleen. Punatähti ja muut voisivat suuttua, mutta loppujen lopuksi Sulkavirta oli ihan pätevä soturi, ja klaani varmasti ottaisi hänet takaisin seikkailun päätteeksi.
”Okei. Tavataanko etelärajalla neljäsosakuun kuluttua? Lähdetään silloin”, Ruskatassu ehdotti, ja se sopi Sulkavirralle.
”Nähdään silloin. Hyvää yötä, Ruskatassu”, Sulkavirta sanoi hymyillen ja katsoi, kuinka eloklaanilaisoppilas nousi ylös ja kääntyi. Ruskatassu lähti juoksemaan nummella kohti metsää. Sulkavirtakin kääntyi. Hänen ajatuksensa olivat sekavat, mutta lähinnä innostuneet. Hän pääsisi tutustumaan Ruskatassuun ja lisäksi pääsisi vielä seikkailulle. Hänen täytyisi vihjata Sähkötuholle jotakin, ettei häntä etsittäisi turhaan matkan aikana. Veli ei takuulla olisi iloinen kuullessaan Sulkavirran suunnitelmista, mutta kyllä hän ymmärtäisi, ihan varmasti.
// 468 sanaa
