Sulkavirta
Kirjoittaja: Elandra
Sulkavirta oli käynyt Lokkipennun kanssa nukkumaan sotureiden ja kujakissojen lähdettyä leiristä. Harmaanruskea naaras oli huomannut Lokkipennun nukahtaneen, joten hän itsekin painoi päänsä sammaliin ja alkoi hakea unta. Ei mennyt kauaakaan, kun kuningatar oli vajonnut rauhattomaan uneen, jossa päähenkilönä toimi Ruskalintu. Kuollut soturi oli seissyt verisenä keskellä taistelukenttää ja tuijottanut syyttävästi Sulkavirtaa. Taistelussa oli Sulkavirran sukulaisia, ystäviä ja klaanitovereita, jotka taistelivat armoa antamatta eloklaanilaisia vastaan.
Raidallinen naaras heräsi raskaasti huohottaen. Hän räväytti kellertävät silmänsä auki ja tuijotti pimeää pesää. Nopeasti kuningatar tajusi nähneensä unta. ’Se ei ollut totta, ei mitään hätää’, naaras yritti rauhoitella itseään ja siloittaa pystyyn nousseita karvojaan. Naaras laski katseensa Lokkipentuun, sillä pienokaisen katselu rauhoitti aina kuningattaren mieltä. Mutta harmaavalkoinen pentu ei ollutkaan emonsa vatsan suojissa kuten normaalisti, vaan Sulkavirta makasi vuoteella aivan yksin. Naaras nousi nopeasti ylös ja kävi koko pesän läpi.
”Lokkipentu?” hän huhuili pienokaistaan hiljaa, yrittäen olla herättämättä muita pesän asukkeja. Tuhkajuova raotti hitaasti vihreitä silmiään ja katsoi kylmästi tytärtään.
”Mitä Pimeyden Metsän nimeen sinä touhuat keskellä yötä?” tabbykuvioinen naaraskissa kysyi ja siristi väsyneitä silmiään. Sulkavirta alkoi mennä paniikkiin, kun hän tajusi, ettei Lokkipentu ollut pesässä.
”Lokkipentu on kadonnut”, harmaanruskea kuningatar henkäisi ja ravisteli pelästyneenä päätään. Tuhkajuovan ilme pysyi aivan yhtä kylmänä, aivan kuin pennun katoaminen ei olisi hetkauttanut kuningatarta ollenkaan. Tuhkajuova vain vilkaisi omia pentujaan kuin varmistaen, että he olivat kaikki paikalla. Sitten harmaan naaraan katse nousi taas tyttäreensä:
”Pitäisit pennullesi parempaa kuria tai hänestä kasvaa kelvoton soturi. Ole hiljaa ja anna muiden nukkua.”
Tuhkajuovan käytös sai Sulkavirran hermostumaan, mutta juuri nyt kuningattarella ei ollut aikaa jäädä jaarittelemaan emonsa kanssa turhuuksia. Sulkavirta kiiruhti ulos pesästä. Öisellä aukiolla oli tavanomaista enemmän kissoja; he kai odottivat taistelijoiden paluuta.
”Oletteko nähneet Lokkipentua?” kuningatar kysyi ensimmäisiltä vastaan tulevilta sotureilta, mutta he molemmat pudistelivat päätään, eivätkä tarjonneet apua hädissään olevalle kuningattarelle.
Sulkavirta huojentui heti, kun hän näki tummanharmaan soturin lähestyvän häntä. Soturi roikotti hampaissaan Lokkipentua, joka vaati soturia päästämään hänestä irti. Kun Turhamyrsky laski Lokkipennun maahan, Sulkavirta kiiruhti poikansa luokse ja kietaisi häntänsä tämän ympärille. Turhamyrsky ilmoitti kireällä äänellä, että Lokkipentu oli yrittänyt karata leiristä. Sulkavirta katsoi kauhistuneena ensin soturia ja sitten haukottelevaa, selvästi väsynyttä poikaansa. Naaras kiitti hiljaa mielessään Pimeyden Metsää siitä, etteivät he olleet päästäneet Lokkipentua karkaamaan.. Pieni kolli ei olisi pärjännyt yksin leirin ulkopuolella, pahimmassa tapauksessa jokin petoeläin olisi vienyt hänet tai hän olisi jäätynyt kuoliaaksi jo ennen aamua!
”Olen hyvin, hyvin pahoillani. Minä lupaan, ettei tämä toistu. Kiitos, että toit hänet takaisin”, Sulkavirta pahoitteli ja kiitti soturia, joka katsoi ylimielisesti kuningatarta ja tämän pentua. Lokkipentu oli Sulkavirran silmissä hyvin viaton, eikä hän voinut syyttää poikaansa uteliaisuudesta. Sulkavirta oli itse ollut pentuna samanlainen; hänkin oli halunnut nähdä ja kokea kaiken heti eikä halunnut odottaa.
”Minäkin lupaan, että seuraavalla kerralla heitän kakarasi lampeen! Pitäisit parempaa huolta pennustasi”, Turhamyrsky ärähti vihaisena jäämättä odottamaan Sulkavirran vastausta. Soturi kääntyi ympäri ja lähti löntystämään kohti kaatunutta kuusta. Sulkavirta laski lämpimän katseensa väsyneeseen pentuun ja painoi hellästi kuononsa poikansa otsaa vasten.
”Minä olin sinusta hyvin huolissani. Et saa mennä ulos pesästä ilman minua, se ei ole turvallista”, naaras kuiskasi hiljaa.
”En minä tarkoittanut, kävelin vain unissani ja heräsin kun tuo soturi alkoi riepotella minua”, pentu ilmoitti viattomasti ja katsoi emoaan väsyneenä. Hän ei epäillyt poikansa sanoja, sillä ei halunnut uskoa Lokkipennun valehtelevan.
”Sellaista sattuu. Minun on pidettävä sinua jatkossa paremmin silmällä, ettet pääse kävelemään unissasi. Leirin ulkopuolella on vaikka mitä petoeläimiä, jotka ovat hyvin vaarallisia sotureillekin”, Sulkavirta ilmoitti ja nuolaisi kielellään pennun päälakea.
”Nyt kun olemme molemmat nukkuneet, voimmeko jäädä odottamaan taistelijoiden paluuta?” Lokkipentu uteli viaton ilme kasvoillaan. Sulkavirtaa ei väsyttänyt enää lainkaan, eikä hän raaskinut sanoa pennulleen ei; olivathan he jo valmiiksi pesän ulkopuolella ja yökin oli jo pitkällä. Naaras huokaisi hiljaa ja myöntyi lopulta:
”Hyvä on, mutta jos he eivät ole palanneet auringonnousuun mennessä, me palaamme takaisin nukkumaan. Eikö niin, Lokkipentu?”
//Lokki pentu?
