Susimieli
Susimielestä tuntui niin pahalta, että hän pelkäsi hajoavansa suoraan tähän paikkaan. Aaltosalama oli jopa Pimentotähteä pelottavampi! Kolli ei ymmärtänyt. Hän oli tehnyt partiossa parhaansa, kaikki oli mennyt hyvin siihen asti, kunnes jänis oli saavuttanut Tattihallan. Kylmäliekki oli aina sanonut, että vahinkoja sattui. Eikö tämä sitten ollut sellainen? Eivätkö vahingot olleet juuri sellaisia, että jonkun kissan toiminnasta syntyi jokin ikävä asia mitä hän ei ollut tarkoittanut? Susimieli raotti käpäliään sen verran, että hän pystyi kohtamaan harmaaturkkisen naaraan katseen. Lopulta Susimieli nosti tassunsa silmiensä päältä ja katseli Uiveloyötä surumielisenä silmiin.
“Entä, jos minut karkotetaan? Minne minä sitten menen? Sitten mekään emme voisi enää viettää aikaa yhdessä…” Susimieli piipitti hiljaisella äänellä. Kaksikon ylle laskeutui hetkellinen hiljaisuus ja liikkumattomuus, mutta lopulta naaras taputti Susimielen käpälää.
“Ei Pimentotähti ketään tällaisesta karkota. Aaltosalama on vain shokissa”, naarassoturi naukaisi lopulta. Naaraan läsnäolo tuntui Susimielestä samalta kuin lämpimät ja pehmeät sammaleet lehtikadon aikaan – turvalliselta ja rauhoittavalta.
“En minä halua menettää sinua, minä pidän sinusta”, kollisoturi niiskutti. “Pitäisikö minun viedä Aaltosalamalle jotain syötävää tai vaikka kukkia, kiviä? Minä ainakin pitäisin kukista tai kivistä, mutta riistakin voisi olla hyvä.” Hän oli kuitenkin huomannut, että muut kissat eivät välttämättä arvostaneet moisia yllätyksiä eikä suurikorvainen halunnut pahottaa punaturkkisen mieltä yhtään enempää. Tai joutua muiden sotureiden naurettavaksi.
//Uivelo? 🙁
