Susimieli
Kirjoittaja: Aura
Katseeni oli tiukasti taivaassa kiinni. Se oli alkanut pilvien katselulla, mutta nyt en enää tiennyt mitä minä katsoin. Kunhan vain.. tuijotin ilmeettömästi. Häntänikään ei heilahdellut tai viikset vapisseet, olin kuin kivi. Siinä hetkessä yhtä elottoman ja tyhjän oloinen. Päässäni risteili kyllä paljon ajatuksia, mutta en saanut oikein mistään kiinni. Se ei yllättänyt minua lainkaan. Pääni ei tuntunut olevan koskaan tyhjä, mutta en silti osannut ajatella oikein. Kuin minulla olisi ollut paljon riistaa, jota en olisi tajunnut siedä ja olisin vain tyytynyt kärsimään nälästä. Viime aikoina oli kuitenkin tapahtunut pahoja asioita. Kylmäliekki, isäni oli menehtynyt. Kolli oltiin löydetty ukkospolun läheltä ja hänen vammoistaan oli voitu päätellä, että hän oli jäänyt hirviön alle. Aiemmin minä olin pelännyt, että en saisi sitä näkyä päästäni. Että muistaisin kollin aina sellaisena. Mutta nyt minä en saanut Kylmäliekistä päähäni minkäänlaista näkyä. Se suretti. Kun ajattelin Kylmäliekkiä, näin vain kissan varjon. Hehkuaskel oli kertonut, että se kuului alkushokkiin, mutta… Mitä jos tämä oli tässä? Mitä jos Kylmäliekkikin hiipuisi mielestäni, kuten sisaruksenikin. Mitä jos jossain vaiheessa minä en muistaisi ketään? Nielaisin. Se tuntui suorastaan hirveältä ajatukselta, pahemmalta kuin kuolema. Minua lohdutti hieman mitä Hehkuaskel oli kertonut isäni vammoista. Naaras oli sanonut, että ne olivat niin pahat, että kolli oli kuollut todennäköisesti heti. Minusta Kylmäliekki oli kyllä näyttänyt siltä, että hän oli joutunut kärsimään ja paljon. Mutta minä en ollutkaan parantaja, vaikka tiesinkin yrteistä kaikenlaista hyödyllistä. Kylmäliekin kuolema tuntui vain niin epätodelliselta. Vastahan kolli oli tehnyt tehtäviään soturina. Välillä minusta tuntui, että pystyin kuulemaan kollin äänen aukion toiselta puolen. Mutta vaikka minä kuinka tähyilin, ei siellä koskaan näkynyt mitään..
“Hei, kuuletko minua??” havahdutti minut ajatuksistani ja siirsin katseeni hämmentyneenä valkoturkkiseen soturiin ketä en tiennyt nimeltä.
“Huhuilin sinua ainakin ikuisuuden, mitä ihmettä sinä teet?” tuntematon soturi naurahti kulmat kurtussa enkä saanut oikein sanaa suustani. Yritin muistella kollin nimeä, mutta en saanut sitä päähäni. Sitten muistin mitä Kylmäliekki oli neuvonut tekemään, kun kohtasi tuntemattoman kissan. Ojensin kollille käpäläni ja hymyilin leveästi.
“Susimieli”, esittäydyin virallisesti ja nousin ylös. En ollut ihan varma kuinka kauan minä olin möllöttänyt aukiolla ja minua hieman hävetti. Olinko minä jälleen antanut itsestäni oudon vaikutelman? Kuiden kuluessa olin oppinut huomaamaan, että olin monien klaanitoverieni silmissä todella outo. Harva sanoi sen ääneen, mutta olin vaistonnut sen monista kissoista. En halunnut olla ”se outo”, mutta en minä osannut olla kukaan muukaan kissa. En ainakaan sellainen karismaattinen ja pidetty.
//Salami?
