Susipentu
Kirjoittaja: Aura
Susipentu kallisti päätään. Hän oli säikähtänyt, että Savupentu oli loukannut itsensä ja kolli oli valmistautunut jo hälyttämään Mäntyviiksen apuun. Naaraspentu kuitenkin naukaisi olevansa kunnossa, mitä nyt hän oli vain säikähtänyt. Susipentu nyökkäsi, hän oli itse kovin herkkä säikähdyksille, joten uskoi tietävänsä miltä hänen siskostaan tunsi. Savupentu naukaisi Susipennun voittaneen ja kysyi vielä halusiko kolli pelata hänen kanssaan. Susipennun suuret korvat heilahtivat iloisesti, oliko hän oikeasti voittanut? Susipennulta pääsi hihkaisu, tämä oli taatusti ensimmäinen kerta ikinä, kun hän oli voittanut jotain! Susipentu oli niin ylpeä itsestään. Savupentu oli kaiken lisäksi niin hyväkin sammalpallossa! Kolli heilautti päätään pontevasti, hän ehdottomasti halusi pelata siskonsa kanssa lisää.
“Pelataan vain!” Susipentu kiljaisi turhan kovaan ja kimakkaan ääneen. Hänen kiljaisunsa sai sammalpedillään lepäävän, mustaturkkisen naaraan kääntämään päätään sisarusten suuntaan. Kollipentua hieman hävetti, oliko hän mekkaloinut noin kovaan?
”Susipentu, Savupentu. Menisittekö te katsomaan mitä aukiolta löytyy?” Mäntyviiksi ehdotti lempeällä ja hiljaisella äänellä. Naaras nyökkäsi vielä kahden nukkuvan pennun suuntaan. Eihän Susipentu ollut edes tajunnut, että Kettupentu ja Räntäpentu nukkuivat! Kolli ei ehdottomasti halunnut herättää sisaruksiaan, ties mitä ongelmia siitä seuraisi. Saatikka jos hän herättäisi muiden kuningattarien pentuja. Kolli pelkäsi melkein kaikkia muita kuningattaria, paitsi Mäntyviikseä. Mäntyviiksi oli hyvä ja turvallinen kissa. Savupentu hymyili veljelleen, kosketti kollikissaa hännällään ja lähti johdattamaan pikkuveljeään aukiolle.
”Me menemme, Mäntyviiksi”, Savupentu miukaisi iloisesti naaraalle, joka huolehti heistä ja kipitti sitten pentutarhan lämmöstä viileälle aukiolle. Aukion lumi oli tamppaantunut kovaksi massaksi kissojen kuljettua siitä. Kollin mieleen tuli lumesta aina vain se hetki, kun Myrkkytassu oli upottanut hänet lumeen ja Mäntyviiksen oli pitänyt pelastaa se. Kolli värähti.
”Sammalpallo nyt jäi pentutarhaan, mutta pelattaisiinko me jotain muuta? Tai leikittäisiinkö me piilosta?” Savupentu ehdotti hetken tutkailun jälkeen veljelleen, joka oli syventynyt pyörittelemään lumesta pientä lumipalloa. Hän halusi nähdä tulisiko siitä samanlainen, mitä sammalesta sai pyöriteltyä. Lumi oli niin erilaista, kylmää ja märkää. Susipentu ei liiemmin pitänyt lumesta, sillä sen tekstuuri tuntui inhottavalta tassuissa ja korvissa. Lumen narskuessa kollista tuntui, että hänen päänsä hajoaisi. Se oli niin inhottava tunne! Samanlainen tunne mitä hän oli tuntenut syödessään lintuja. Linnun liha tuntui suussa niin oudolta, mutta pienen selvittelyn jälkeen hän oli huomannut olevansa yksin ajatuksiensa kanssa. Kaikki muut söivät lintuja ilman mitään ongelmia. Susipentu tunsi olevansa yksin ajatuksiensa kanssa.
”Susipentu?” naaras huhuili ja heilautti käpäläänsä veljensä näkökentän edessä. Nähdessään sisarensa tassun Susipentu taas havahtui tähän maailmaan ja lopetti lumen pyörittämisen.
”En tahtoisi olla ulkona. Lumi tuntuu inhottavalta tassujeni alla ja kun se narskuu, se ääni on maailman kamalin! Silloin minua sattuu päähän, tassuihin ja kaikkialle! Lumi on ihan tyhmää. Yhtä hiirenaivoinen keksintö mitä linnutkin ovat”, Susipentu vuodatti Savupennulle. Susipentua ei enää huvittanut edes puhua siskolleen sen enempää. Lumen tuomat aistikokemukset olivat saaneet pienen kollin pois tolaltaan ja hän halusi vain omaan rauhaansa. Mutta mitä hän tekisi, kun Mäntyviiksikin oli ajanut heidät pois? Susipentu laittoi tassut korviensa suojaksi, sillä tuulen humina ja muiden kissojen maukaisut pahensivat vielä hänen valmiiksi pahaa oloaan. Kollipentu ei tiennyt miksi hänestä tuntui tältä tai mikä tähän auttaisi. Susipentu oli aivan loppu ja valmis luovuttamaan lumen suhteen!
//Savu?
