Susitassu
Kirjoittaja: Aura
Susitassu saapui harjoituksista mestarinsa Loiskevarjon kanssa. He olivat harjoitelleet saalistamista, joka oli sujunutkin ihan hyvin. Susitassu toivoi, että hän pääsisi pian soturiksi, mutta hänen taitonsa olivat kehittyneet paljon hitaammin mitä Räntätassun tai Kettutassun. Savutassua kolli ei halunnut edes ajatella. Parantajaoppilaan kuolema oli vaikuttanut pilkulliseen oppilaaseen syvästi ja välillä kollista tuntui, että missään ei ollut enää järkeä.. Savutassu oli ollut hänen paras ystävänsä, ainoa johon hän saattoi luottaa täysillä. Räntätassu tuntui olevan aika usein ihan eri mieltä hänen kanssaan eikä kolli kokenut yhteyttä veljeensä. Kettutassusta kolli kyllä piti ja paljon. Mutta Savutassu oli siitä huolimatta ollut hänelle se kaikista tärkein kissa. Susitassu lysähti oppilaiden pesän eteen surumielisenä. Harjoituksien jälkeen hän oli lähtökohtaisesti aina niin uupunut, että ei jaksanut lepäämisen lisäksi tehdä oikein mitään muuta. Susitassu toivoi Pimeyden metsältä, että jonain päivänä hän olisi yhtä vahva, kuten Kettutassu ja Räntätassu. Kolli jäi aina muiden oppilaiden jälkeen, jopa nuorempien. Susitassu ajatteli, että voisi mennä nukkumaan ja unien jälkeen harjoitella vaikkapa Neilikkatassun kanssa liikkeitä, jos naaras vain olisi vapaana. Juuri kun kolli oli nousemassa mennäkseen pesään nukkumaan, kantautui hänen korviinsa hellän tuttavallinen ääni. Susitassu piti naaraan äänenpainosta, joten hänen kasvoilleen piirtyi ilahtunut hymy.
“Saat!” Susitassu naukaisi pirteämmin ja teki toiselle tilaa. Hän ei tunnistanut naarasta saatika toisen nimeä. Kolli joutui pohtimaan oikein kunnolla, sillä huonon muistinsa takia nimet eivät vain pysyneet siellä.
“Höyhenhalla”, naaras auttoi lempeästi huomatessaan nuoren kollin joutuneen tukalaan tilanteeseen. Niin, Höyhenhallahan se. Olisihan hänen pitänyt muistaa se!
“Hieno tuo sinun toinen korvasi, kun se on lurpallaan”, Susitassu naukaisi, mutta tajusi heti kehujensa kuulostavan hieman typerältä. Tummanharmailla laikuilla varustettu kissa tunsi nolostumisen inhan punan nousevan hänen kasvoilleen. Kolli mumisi pahoittelunsa turkkiin ja mietti sitten miten jatkaisi keskustelua. Kissojen kanssa kommunikoiminen oli sosiaalisesti kömpelölle kollille vaikeaa. Vaikka hän kuinka yritti, hänen kurkustaan ei vain kummunnut järkeviä sanoja tai kysymyksiä. Kevyiden kuulumisten vaihto ei oikein ollut Susitassun juttu. Ennemmin hän viihtyi hiljaa tehden jotain. Paitsi jos toinen kissa oli sosiaalisesti taitava, se antoi nuorelle oppilaalle helpotusta.
“Ömm. Öh.. Oletko sinä taitava soturi?” Susitassu kysyi toiselta ja toivoi, että Höyhenhalla týkkäisi puhua soturiudestaan. Susitassu oli huomannut, että monet kissat pitivät, mutta usein sellaiset olivat hieman tyhjäpäisiä. Susitassukin oli, ei kolli sitä kieltänyt. Hän oli vain hieman eri tavalla tyhjäpää, kuin ylimieliset ja itserakkaat kissat olivat. Ylimielisten ja itserakkaiden kissojen päässä pyöri vain heidän oma kuvansa. Susitassun päässä ei vain pyörinyt yhtään mitään ja jos pyöri, niin hänen ajatuksensa olivat.. kirjaimellisesti tyhjiä ja typeriä.
//Höyhen?
