Taivaslaulu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Avasin silmäni ja heräsin leirissä olevan kaatuneen kuusipuunsuojista. Viereisellä pedillä makoili vielä unisen näköinen Pikkutassu, joka pesi korviaan huolellisesti. Nousin ylös ja kurottauduin venyttelemään. Aamu ei ollut kaikista iloisin Kuolonklaanin leirissä, sillä ulos astuessani näin aukiolla ikiuntaan lepäävän Minttuvarjon. Päätin pysytellä sivummalla surevien kissojen tieltä. En ollut sen paremmin tuntenut tuota vaaleanpunaruskeaa naarasta, mutta sydäntäni silti riipi nuoren kissan kohtalo. Päätin mennä vilkaisemaan Sumusilmän ja Naarmunenän tekemisiä. Pujahdin aukion läpi pentutarhalle, joka toimi myös klaaninvanhimpien asumispaikkana. Työnnyin pesään johtavan sammalverhon lävitse ja tervehdin pesässä olijoita hiljaa siltä varalta, jos joku sattuisi vielä nukkumaan.
“Huomenta Taivastassu”, Naarmunenä tokaisi ja kohtasin hänen lämpimät tummanvihreät silmänsä. Hymyilin tälle. Huomasin vasta sammallelle käpertyneen Sumusilmän suuren punaruskean hahmon, joka tuhisi vielä tyytyväisenä unten mailla.
“Mitä sinulle kuuluu?” naukaisin siten, että ääneni muuttui miltei kuiskaukseksi matkallaan kuulijansa korviin.
“Ihan hyvää. Harmittaa vain vähän, kun pennut ovat muuttamassa oppilaiden pesään vuoron perään”, Naarmunenä naurahti haikeasti. Nyökkäsin ymmärtäväisesti. Kun olin ollut pentu, muistin kuinka klaaninvanhimmat pitivät siitä, kun saivat viettää aikaansa meidän kanssamme.
“Haluaisitko, että toisin teille jotain syötävää?” kysyin pienen varovaisen hymyn väläyttäen. EN halunnut, että Naarmunenä tuntisi itseään avuttomaksi, sillä sitä hän ei todellakaan ollut. Halusin vaan tarjota apua. Kolli kuitenkin pyöritteli päätänsä. “Ei kiitos Taivastassu. Oli kiva kuitenkin, kun kysyit”, tabbykuvioinen kolli naukui. Ennen kun ehdin vastata mitään, Sumusilmä alkoi liikahdella alustallaan. Päätin jättää klaaninvanhimman heräilemään rauhassa ja hyvästelin Naarmunenän. Loikin aukiolle ja aloin etsiä juttuseuraa.
Tassutin partion johdossa olevan Jääviillon perässä. Minut oli haluttu laittaa mukaan saalistuspartioon, joka lähti hieman ennen auringon maille painumista ja yllätys yllätys, partion johdossa oli itse Jääviilto. Kuitenkaan tuon punaruskean kollinkaan läsnäolo ei voinut laskea mielialaani, sillä erakot oltiin tuotu leiriin päivittäiselle käynnilleen auringonhuipun aikaan. Heidän tapaamisensa sai aina ilon kuplimaan sisälläni ja joskus sitä iloa riitti koko päivän. Partio jaettiin kahteen osaan ja minut paritettiin Jokimielen kanssa. Olisin kaikista mieluiten saalistanut partiossa olevan Huurreliljan kanssa, sillä hän oli kiva. Sovimme Jokimielen kanssa, että yrittäisimme saalistaa yhteistuumin haistamamme jäniksen. Minun piti ajaa eläin Jokimielen tassuihin ja näin siinä loppujen lopuksi kävikin. Jäniksen lisäksi nappasin pulleahkon hiiren, jonka jälkeen palasimme paikalle, josta olimme alun perin lähteneetkin. Jääviilto ja Huurrelilja olivat jo aukiolla kahden oravan kanssa. Palatessamme leiriin, aistin tunnelman sähköistyneen sitten lähtömme. Kävin tiputtamassa hiireni riistakasaan ja vilkuilin aukiota huolestuneena. Hetken päästä tunnistin Hiutaletassun leirin laidalla juttelemassa veljelleen Kylmätassulle. He olivat olleet kovin harmistuneita siitä, kun heidän veljensä oli päässyt ainokaisena soturiksi. Lähdin ravaamaan heidän luokseen kulmani huolestuneena kurtussa. Valkean naaraan pää kääntyi ensimmäisenä suuntaani ja kuulin hänen hiljaisen äänen ilmoittavan Kylmätassulle tulostani.
“Hei Hiutaletassu ja Kylmätassu!”, naukaisin oppilaille, “Onko jotain merkittävää tapahtunut sillä aikaa, kun olin partiossa?” Sydämeni oli pompata ulos rinnastani, kun näin Hiutaletassun huolestuneen jäänsinisen katseen. Hän nyökkäsi ja naukaisi: “Kaksi niistä erakoista tuli leiriin. Yhdelle niistä oli kai sattunut jotain, siltä ainakin näytti, kun häntä raahattiin leiriimme.” Tuntui kuin joku olisi kynsinyt sydäntäni. Olin ollut heitä lähes aina vastassa, oppinut tuntemaan heidät. Jollekin heistä – minun ystävistäni – oli sattunut jotain. Kylmätassu huomasi järkyttyneen ilmeeni ja yritti rauhoitella: “Ei se välttämättä mitään vakavaa ole.” Tunsin, kuinka ilma pakeni keuhkoistani ja paniikki alkoi vallata minua hitaalla, mutta varmalla otteellaan.
“Mikä hänellä on? Kenellä heistä?” haukoin henkeäni. Ravistin päätäni. Mieleeni leijuivat kuvat jokaisesta erakosta vuorollaan Hehkuaskelen pesässä kuoleman kourissa.
“Sillä valkealla, jolla on tummanharmaita laikkuja. Ja emme tiedä mikä hänellä on, Hehkuaskel kielsi ketään menemästä sinne”, Kylmätassu selitti ja katsoi minua myötätuntoisella katseellaan. Hän tiesi kuinka läheinen oli heidän kanssaan. *Voi Merkurius parka! Mitä hänelle on tapahtunut? * Nyökkäsin pikaisen kiitoksen ja siirryin sivummalle yksikseni. Missä kolmas kissa oli? Hiutaletassu oli maininnut vain kahden kissan saapuneen. Vajosin syvälle ajatuksiini, josta nousin vasta kun kuulin Punatähden aloittavan kokouksen. Alku osio käsitteli Minttuvarjon kuolemaa, jonka jälkeen hän kutsui Karhutassun luokseen. Hän sai soturinimensä ja hänet tunnettiin nykyään Karhumyrskynä. Hurrasin toki kollin uudelle nimelle, mutta silti ajatukseni harhailivat koko ajan parantajan pesälle.
“Taivastassu astuisitko eteen”, Punatähti käski aivan yllättäen. Räpäytin silmiäni hämmentyneenä ja jumituin muutamaksi sekunniksi paikoilleni, ennen kuin ymmärsin liikkua. Olinhan minä tiennyt nimitykseni olevan lähellä, mutten muistanut sitä kaiken huoleni keskellä. Tassuttelin nopeasti punaruskean päällikön luo. Hän katsoi minua tyynillä kirkkaanvihreillä silmillään ja naukui kumealla äänellään:
“Tästä lähtien sinut tunnetaan Taivaslauluna, Kuolonklaanin täytenä soturina!” Ennen kuin palasin takaisin, näin Merkuriuksen ja Coronan hahmot parantajanpesän suuaukolla. En nähnyt sen paremmin, sillä minun oli poistuttava takaisin kissajoukkoon. *Taivaslaulu. * Mielestäni se kuulosti kauniilta ja olin kiitollinen Punatähdelle hyvästä valinnasta. Yritin kissamassan ylitse nähdä edes vilauksen veljeksistä, jotta tietäisin näkemäni olleen totta, mutta pienenä kissan se oli vaikeaa. Seuraavana nimitettiin Pikkutassu ja Lauhapentu. Pikkutassu oli saanut nimekseen Pikkukaaoksen ja Lauhatassu oli saanut mestarikseen Tuhkajuovan. Olisin mennyt onnittelemaan rakasta ystävääni, mutta nyt minun oli mentävä katsomaan mitä erakoille oli tapahtunut. Oliko kenties koira käynyt heidän päällensä? Siitä tulisi rumaa jälkeä enkä ollut nähnyt raapaleita kummankaan kehossa. Pudistin päätäni ja yritin päästä tilanteen ylitulkinnasta ja loikin huimaa vauhtia parantajan pesän luokse ja siinä he tosiaan olivat. Ehjinä kissoina molemmat, mutta missä Dakota oli?
“Mitä teille on tapahtunut? Kuulin pelkkiä huhuja ja pelkäsin hirveästi teidän puolestanne. Ja missä Dakota on? Onko hän kunnossa?” sopersin.
//Merkurius?
829 sanaa
