Taivaslaulu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
“Voisipa ajan vain pysäyttää ikuisuudeksi tähän hetkeen”, Merkurius naukaisi kaihoisasti ja vilkaisi kulmiensa alta minuun. Kun katseeni kohtasi kirjavan kollin syvät ja lempeät silmät, jotka tuntuivat ikään kuin hohtavan hämärässä viherlehden yössä, perhoset alkoivat tanssia vatsassani tanssiaan, joka oli omistettu vain ja ainoastaan vierelläni olevalle kollille.
Merkuriuksen sanat kuitenkin tuntuivat syvänä pistona sydämessäni, sillä tiesin, että tämäkin taianomainen hetki päättyisi aivan yhtä lailla kuin mikä tahansa muukin hetki. Eikö maailma voisi suoda meille ajan hidastumista edes täksi yhdeksi yöksi? Jotta saisin tuntea Merkuriuksen läsnäolon vierelläni vähän pidempään.
“Niin. Minusta on niin mukavaa olla sinun kanssasi. Olet aivan erilainen kuin kukaan muu. Minusta tuntuu, ettei minulta puutu mitään, kun olen luonasi”, kerroin epäröiden. Epäröinti ei tullut siitä, että epäröisin sanojani vaan siitä, että uskalsinko sanoa kaiken ääneen. Yksi lause jäi kuitenkin pitämään kiinni minun sydämestäni, eikä hellittänyt otettaan. En saanut sitä yhtä lausetta suustani. En kyennyt tunnustamaan sitä. *Voi Merkurius, kuinka haluaisinkaan sanoa sen sinulle. Minä niin kovasti pidän sinusta.* Kuitenkaan ihastumistaan hakkaava sydämeni ei ollut sitä mieltä, että aika oli oikea.
Valkotummanharmaan kollin katseeni oli kiinnittynyt minuun, kuin hämmentyen sanoistani. Kasvojani alkoi kuumottaa, kuin aurinko mustaan turkkiin. Se oli kuin käsky minulta itseltäni itselleni vaihtaa aihetta.
Eripariset silmäni katsoivat yötaivaalle. Minä ja Merkurius olimme myös eriparia. Me emme olleet samanlaisia ja se tuntui olevan esteemme. Jos hän olisi ollut klaanikissa kaikki olisi ollut paljon helpompaa.
Harmaan ja sinisen sekoitteiset sadepilven hattarat olivat asettumassa kuun tielle ja pehmeiden pilvien raoista näkyi enää muutamia himmeitä tähtiä. Tuntui kuin tähdet olisivat loistaneet joskus kirkkaammin. Muistin niiden sievän ja kirkkaan tuikkeen menneisyydestä. Tiesin kuitenkin, ettei tähtien ollut mahdollista himmetä.
Sadepilvet tuntuivat poksauttavan kuplan minun ja Merkuriuksen ympäriltä. Kupla oli estänyt todellisuuden valumasta tähän ihanaan hetkeen, joka oli vain silmänräpäyksen pituinen koko elämästämme. Ajatukseni eivät malttaneet pysyä vain todellisuuden rajoissa. *Entä jos yhdessäolomme ei tarvitsisi olla vain hetkellistä silloin tällöin? Entä jos voisimme olla yhdessä pysyvästi.*
“Taivas menee pilveen. Täytyy varmaan alkaa lähtemään…”, mau’uin haikeana. Merkurius nousi ylös ja hänen turkkinsa hipaisi minun turkkiani. Se sai kylmät väreet kulkemaan läpi kehoni aaltojen lailla. Lähdimme vieretysten taittamaan matkaa takaisin rajalle, jossa olimme aluksi törmänneet. Merkurius vilkaisi minuun varovasti hiljaisuuden keskellä. Hiljaisuus ei ollut mielestäni kiusallista.
“Kun sanoit, että pidät seurastani, niin minäkin pidän sinun seurastasi ja…” Merkuriuksen lauseen lopetti taivaalta yhtäkkiä hänen kuonolleen putoava suuri vesipisara. Pian sen jälkeen minusta kantautui huvittunut hihitys. Merkuriuksen naama näytti äimistyneeltä hetkemme keskeyttäneestä vesipisarasta. Sain kuitenkin pian ansioni mukaan nauraessani kollin kastumiselle, sillä pian taivas vihmoi päällemme vettä kuin vesiputous. Vesi oli lämmintä, eikä se sen takia tuntunut läheskään yhtä inhottavalta kuin purojen kylmä vesi. Korvissani soi. Kaikki mitä kuulin oli sateen tuoma kohina. Kaatosade läpäisi turkkini häkellyttävän nopeasti ja karvani liimautui ihooni. Se sai minut vapautumaan kaikista esteistäni ja tunsin oloni avoimeksi, kuin aurinkoon kurottava kukka. Merkurius irvisti taivaalle, eikä näyttänyt ilahtuvan sateesta. Aloin nauraa sydämeni pohjasta kollin tyytymättömälle ilmeelle. Pian hänkin yhtyi nauruun. Katsoin häntä vedet silmissä ja huusin sateen yli:
“Tämä ei mennyt ihan niin kuin kuvittelin.”
“Mitä sinä sitten kuvittelit?” Merkurius naurahti ilkikurisesti, mutta hänen silmissään kiilsi totisesti uteliaisuus.
“Se on tarina toiselle kerralle, nyt mennään”, naukaisin vinosti hymyillen. Kasvoillani loisti mitä levein hymy, kun lähdimme nelistämään yhdessä sateessa.
Rajan häämöttäessä edessämme, tiesin, että nyt pitäisi hyvästellä hänet tältä erää. Sanomatta mitään painoin kuononi tämän turvallisen tuoksuiseen turkkiin ja kun peruutin pois, katsoin kolli silmiin täynnä rakkautta. Silmäni sanoivat enemmän, kuin itse pystyin sanomaan.
“Tehdään tämä joskus uudestaan”, kehräsin ja käännyin pois. Kuitenkin vähän matkan päässä vilkaisin taakseni ja näin vielä Merkuriuksen hahmon. Räpäytin silmiäni tälle lempeästi ja väläytin kollille hymyn, joka oli suotu vain ja ainoastaan hänelle. Sen jälkeen otin suunnakseni leirin.
//Joku? Merkurius?
597 sanaa
