Taivastassu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
”Oletko hyvä kiipeilijä?” Karhutassu kysyi kääntäen terävät silmänsä minuun. Hänen silmiensä huomiota herättävä oranssi väri sai oloni tuntumaan hieman epämukavalta kerta toisensa jälkeen.
”Luulen, että harjoittelemme tänään kiipeilyä”, Karhutassu jatkoi viittoen puiden mahtavia hahmoja ympärillämme. Vilkaisin huolestuneena korkeina vierellämme kohoavia mäntyjä ja kuvittelin itseni sen oksasta roikkumassa. Minua kylmäsi ajastuksin tuonne ylös kiipeämisestä. *Kissathan putoavat aina jaloilleen, eikö niin?* Yritin lohduttautua ajatukseen, mutta silti tassuni tuntuivat muuttuvan hyytelöksi. Muistin kuitenkin, että Karhutassu omasi vain lyhyen hännän. Toivoin tosiaan, ettemme olisi tippumassa puusta tänään.
“En todellakaan”, irvistin, “Luuletko, että kiipeämme heti kovin korkealle?” Katseeni hapuili pieniä puita suunnasta, johon olimme matkalla.
“En tiedä”, kastanjanruskea kolli naukaisi ja kohautti lapojaan epätietoisesti. Hän oli kooltaan suuri, mutta hänen ruumiinrakenteensa vaikutti ketterältä. Olin kysymässä juuri hänen kiipeilytaidoistaan, mutta sitten kuulin Surmakynnen äänen.
“Olemme perillä. Tänään harjoitellaan kiipeilyä. Kiipeätte tuon puun puoleen väliin ja tulette takaisin alas. Sen jälkeen kerromme, kuinka voisitte parantaa suoritustanne – jos edes kykenette parantamaan sitä”, harmaa naaras naukaisi terävä katse silmissään. En oikein pitänyt siitä, kuinka osa Kuolonklanilaisista puhutteli toisiaan.
“Taivastassu aloita sinä”, Rapakynsi naukui hiljaa. Tassutin nimetyn puunjuurelle ja ymmärsin vasta, että sen korkeus oli minulle aivan liian korkea. Nielaisin ja upotin kynteni puun ruskeaan runkoon. Kaikki menisi luultavasti paremmin, jos en katsoisi alas – en pitänyt siitä, että olin korkeammalla kuin minun kuuluisi. Nimeni oli siis aika ironinen, Taivashan oli korkein kaikista. Lähdin työntämään itseäni yllättävän hallitusti ylöspäin takajaloillani ja asetin etukäpäläni tueksi hieman korkeammalle joka askeleella. Vaistomaisesti vilkaisin alas ja juuri sen takia takajalkani lipesi ja ruopaisi kaarnaa maahan. Päästin kiljahduksen, mutta sain jalkani takaisin kiinni runkoon. Sydämeni hakkasi rinnassani pakahtuakseen. Olin painautunut aivan kiinni puunrunkoon. En halunnut näyttää pelokkaalta, joten ahdistuksesta huolimatta jatkoin kapuamista ylöspäin. Sain kiinni tukevasta oksantyngästä ja rentouduin hieman.
“Tämähän menee ihan loistavasti”, mumisin itselleni. Vedin pääni varovasti taakse katsoakseni olinko saavuttanut jo puolen välin rajapyykin. Huomasin kuitenkin, että olisi ponnisteltava vielä hieman ylöspäin. Kohta ei näyttänyt helpolle, eikä siinä ollut montaakaan tassunsijaa, mutta päätin silti lähteä kokeilemaan. Minusta oli niin tärkeää tehdä vaikutus mestariini. Hetken puurtamisen jälkeen olin saavuttanut puolivälin. Koko matka oli kestänyt suhteettoman kauan ja kiipeämisenikin näytti typerältä, mutta pääsin silti ylös asti. Nyt olisi aika lähteä takaisin alas.
Olimme suorittaneet kiipeilytehtävän ihan kelvollisesti. Meidät oli Karhutassun kanssa lähetetty saalistamaan keskenämme. Karhutassu oli mennyt tarkistamaan toisen suunnan saaliiden varalta. Olin saanut kiinni pulskan hiiren ja olin haudannut sen erään erikoisen näköisen kitukasvuisen puun viereen. Olin saapunut Kuolonklaanin reviirin rajalle ja juuri kun olin kääntymässä pois kuulin rapinaa. Käännähdin nopeasti äänen suuntaan ja näin kolme minua hieman nuorempaa kissaa. Kaikki olivat kuitenkin suurempia kuin minä, joten tilanne oli huolestuttava. Tuijotin hämmentynyttä kissajoukkoa. He näyttivät nälkiintyneiltä, joten oletin, että jos Karhutassu saapuisi paikalle voisimme voittaa heidät kunnialla. Siis vain, jos he itse astuisivat rajan yli tai haastaisivat riitaa. He eivät olleet meidän uhkamme rajan toisella puolella.
”Hei! Onko tämä sinun aluettasi?” suurikokoinen harmaanruskea naaraskissa naukui ja astui askeleen eteenpäin. Kissan tassut olivat likaisen valkeat, joka oli mielestäni uniikin näköistä. Naaraan ääni ei ollut vihamielisen kuuloinen. Vilkaisin vielä kissan takana olevaa kolli kaksikkoa, jotka olivat lähellä toisiaan. Toisen turkki oli erittäin tasaisen kastanjanruskea ja hänen tassunsa olivat valkeat. Huomasin, että valkoinen väri nousi korkeammalle takajaloissa. Yksi kiintoisa piirre oli myös kolme pilkkua kollin oikeanpuolisessa lonkassa. Hänen kullankeltaiset silmänsä tiirailivat minua arvioivasti. Siirsin katseeni paksuturkkiseen kolliin, jonka valkeata turkkia koristi tummanharmaat laikut. Meripihkan värisissä silmissä oli varautunut katse.
“On. Tai siis Kuolonklaanin, mutta olen osa sitä, joten kyllä tämä on minun aluettani”, naukaisin tasaisella äänellä ja kohdistin katseeni naaraan haaleanvihreisiin silmiin, “Keitä olette? Ja ettehän ajatelleet tunkeutua alueellemme? Voin varoittaa, että teille tulee tukalat oltavat, jos ylitätte rajan.” Kohotin kulmiani varoittavasti, mutta annoin turkkini siloittua alkusäikähdyksestä.
“Olen Dakota ja tässä ovat Corona ja Merkurius”, harmaanruskea naaras naukui ja viittoi takanaan oleviin kolleihin. Kastanjanruskea kolli nyökkäsi tervehdyksen ja räpäytti silmiään. Tummanharmaa läiskäinen kolli näytti silmistään edelleen etäiseltä.
“Selvä. Olen Taivastassu, Kuolonklaanin soturioppilas. Kysyn vielä uudestaan, mitä teette täällä?” naukaisin ja siirtelin tassujani. Nyt kastanjanruskea kolli avasi suunsa:
“Haistoimme teidät ja olimme vain kiinnostuneita muista kissoista.” Hänen äänensä oli erittäin hiljainen ja etäinen. Dakota taisi olla kolmikon sosiaalisin kissa, jonka takia käänsin kasvoni taas häneen. Ennen kuin ehdin sanoa mitään kuulin kumisevaa murinaa takaani ja näin Karhutassun saapuvan tilanteeseen.
//Karhu? Erakot?
691 sanaa
