Taivastassu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Ravasin tummanruskean Pikkutassun rinnalla. Hän oli juuri kertonut edistymisestään ja olin melko varma, että olisimme pääsemässä sotureiksi lähiaikoina.
“Entä sinun koulutuksesi? Miten se edistyy?” ystävättäreni kysyi samalla kääntäen uteliaan kasteensa minuun. Pikkutassu taisi olla klaanin sisällä yksi ainoista ystävistäni, sillä en ollut viettänyt niin paljoa aikaa kissojen kanssa. Olin keskittynyt niin kovasti soturiksipääsyyn, etten ollut muistanut panostaa sosiaalisiinsuhteisiin. Olin hieman harmistunut itseeni, sillä mielestäni ystävyyssuhteiden löytäminen oli paljon tärkeämpää kuin koulutus. Sanoisin, että Karhutassu oli myös jollain tasolla ystäväni – tai en minä hänen puoleltaan tiennyt, mutta pidin kollia ystävänäni. Ja sitten oli ne erakot siellä rajalla. Vaikka olin tavannut heidät vasta kerran he vaikuttivat kivoilta ja ihan kunnollisilta. En voinut uskoa, kun heidän väitettiin varastaneen riistaamme. Enkä uskoisikaan. Havahduin ajattomista ajatuksistani takaisin todellisuuteen vastaamaan Pikkutassun kysymykseen.
“Uskoisin edistyväni hyvin. Minulla on vähän ongelmia vaikeimmissa taisteluliikkeissä, mutta saan ne kuitenkin kovalla työllä onnistumaan – vähän kehnosti. Saalistus taas sujuu loistavasti. Rakastan saalistamista, sillä se tuo suurta mielihyvää, kun ajattelee ruokkivansa klaaniaan”, naukaisin silmät loistaen ja samalla pörhistelin puhtaanvalkeaa turkkiani ylpeästi, “Ja kaiken lisäksi, uskon, että olemme pääsemässä pian sotureiksi. Ehkä, jopa samaan aikaan Karhutassun kanssa!” Pikkutassun silmät syttyivät innosta ja kulmat nousivat kysyvästi ylöspäin.
“Oletko tosissasi?” hän hihkaisi aito hymyn kare huulillaan. Nyökkäsin. Minunkin suuni kääntyi hymyyn. “Meidän pitäisi vielä suorittaa arviointimme ja veikkaan, että se voi alkaa minä hetkenä hyvänsä!” innostuin. Pikkutassu vaipui hetken päästä ajatuksiinsa ja samoin tein minä. Mietin, mikä mahtaisi olla tuleva soturinimeni. *Taivaslintu, Taivaskaiku, Taivasvalo. * Kelasin mielessään läpi kaikki keksimäni vaihtoehdot, mutten osannut päättää mikä kuulostaisi hienoimmalta. Loppu matka sujui jutustellessa Pikkutassun kanssa ja Hämypilven patistellessa meitä. Hän ei pitänyt siitä, että – hänen mielestään – “juoruilimme” emmekä keskittyneet partioimiseen. Kun olimme saapuneet leiriin oli jo pimeää. Aurinko oli ehtinyt painua maillensa, jotta se voisi taas huomenaamulla nousta energisenä ylös. Vähän niin kuin kissatkin. Tassutellessani kohti oppilaiden pesää Hopeataivas tuli minua vastaan. Kasvoilleni piirtyi hento hymy ja vauhtini kiihtyi saavuttaakseni isän nopeammin. Hänen haaleanharmaat silmänsä katsoivat minua ystävällisinä.
“Mitäs lempityttärelleni kuuluu?” Hopeataivas tiedusteli leikkisästi ja pörrötti turkkiani harmaaraidallisella hännällään. Kurtistin silmiäni mukamas ärtyneesti ja tiuskaisin:
“Olen ainoa tyttäresi.” Isäni vilkaisi minua kulmat leikkisästi kurtussa:
“Mutta silti lempparini.” Kehräys kumpusi kurkustani, kun kerroin päivästäni isälle. Hän kertoi olevansa menossa vartioimaan leiriä yöksi, joten päätin antaa hänen lähteä tehtäviinsä. Olen itse rättiväsynyt, joten pyyhälsin nopeasti oppilaiden pesään. Jäätassu oli nimitetty soturiksi. Ainoastaan hän. Kylmätassu ja Hiutaletassu olivat pettyneitä. Miten sellainen ylimielinen ketku pääsi soturiksi muita ennen. Tiesin kuitenkin, kuinka hyvä soturi Jäätassu olisi taidoiltaan. Tai siis Jääviilto. Oppilaiden pesässä ei kuitenkaan ollut yhtään tilavampaa, sillä Mahlatassu oli tullut asumaan oppilaidenpesään. En ollut jutellut juurikaan kollille, mutta ajattelin, että jossain vaiheessa voisin käydä tutustumassa häneenkin. Hän vaikutti mukavalta ulkoa päin, eikä niin ilkeältä kuin jotkut Kuolonklaanilaiset. Lauhapentukin varmasti nimitettäisiin pian oppilaaksi ja silloin oppilaiden pesä olisi aivan täynnä. Toivoin tosiaan muutaman oppilaan nimityksen soturiksi olevan pian. Käperryin tutun tuoksuiselle pedilleni ja suljin silmäni oitis. Unta ei tarvinnut odotella, vaan pian matkasin jo mielikuvitukseni värittämissä maisemissa.
Istuskelin Hiutaletassun kanssa juttelemassa, kun minut pyydettiin mukaan partioon, noutamaan erakoiden tuomia ruokia. Kävimme noutamassa saaliit ja otimme erakot mukaamme leiriin. Esittelin erakoille leiriä ja kerroin tavoistamme ja pian Merkurius esitti kysymyksensä:
“Eikö teitä häiritse tuo vesiputouksen pauhu?” Pudistelin päätäni.
“Olemme tottuneet siihen. En edes pannut sitä merkille ennen kuin kysyit. Suurin osa meistä on asunut täällä koko elämänsä ja sen takia ovat tottuneet sen kovaan pauhuun. Jos asuisitte täällä muutaman kuun niin, ette tekään siitä enää häiriintyisi”, selitin valkealla kollille, jonka turkkia täplittivät tummanharmaat laikut. Pidin erakoiden rauhallisuudesta ja siitä, että he puhuivat korvaystävällisellä äänellä. He puhuivat aina niin hiljaa. Poikkeuksena Dakota, joka oli selvästi ulospäinsuuntautunut persoona. Hän vaikutti itsevarmalta ja sanvalmiilta. Merkurius nyökkäsi.
“Öh.. Saanhan kysyä yhtä juttua?” Corona naukui kääntäen kullankeltaiset silmänsä ujosti minuun. Nyökkäsin rohkaisevasti.
“Miksi klaanianne kutsutaan Kuolonklaaniksi..? Onko teissä siis joku piirre, mistä klaaninne on saanut nimensä?” kastanjanruskea kolli kysyi silmät uteliaina.
“Emme me sitä valinneet vaan esi-isämme. Alkuperäinen Kuolonklaani oli legendojen mukaan paljon muita klaaneja ilkeämpi ja sen perustaja halusi klaanilleen tällaisen nimen”, selitin ja huomaamattani piirtelin leirin maahan kynsilläni.
“Mutta nyt kun olen kertonut niin paljon meistä ja tavoistamme, niin haluaisin kuulla teistä”, naukaisin säteilevästi hymyillen. Käänsin katseeni ensin Merkuriukseen, jonka jälkeen katseeni kiersi muut erakot.
//Dakota? Merkurius?
692 sanaa
