Talvikkitakku
Talvikkitakkua ärsytti aivan kaikki. Mehiläiset olivat varmaan pesiytyneet Käärmekullan päähän, sillä varapäällikkö oli määrännyt naaraan rajapartioon Virnakukan ja Kuutamolaineen kanssa. Naaras taisi olla aivan pihalla klaanitoveriensa suhdesotkuista. Talvikkitakkua ei olisi voinut kiinnostaa vähempääkään partiointi tuon imelän pariskunnan kanssa, mutta Pohjaharha oli määrätty partion johtoon eikä naaras halunnut suututtaa valkoista kollia. Tai ei Pohjaharha olisi suuttunut, vaan kannellut Käärmekullalle ja Korppitähdelle siitä, että häntä ei ollut näkynyt partiossa. Naaraan viimeisestä tempauksesta ei ollut kovinkaan paljoa aikaa ja Talvikkitakku uskoi Korppitähden tarkkailevan häntä. Punaturkkinen ei halunnut menettää soturin oikeuksiaan, joten olisi vain kuuliaisesti partioitava. Naarassoturi lompsi kerääntyneen joukkion luokse ja Kuutamolaineen keskustellessa Pohjaharhan kanssa, Talvikkitakku näytti kieltään Virnakukalle.
“Oletko sinä edelleen katkera? Kuutamolaine valitsi vain nätimmän. Olisit iloinen hänen puolestaan”, Virnakukka supatti naarassoturin korvaan. Talvikkitakun häntä viuhkoi puolelta toiselle. Että Virnakukka sitten osasikin olla ärsyttävä. Naaras tiesi kuinka hänen turkkinsa alle pääsi. Pahinta kuitenkin oli, että hän ei voinut sanoa takaisin. Kuutamolaine oli huomannut hänen läsnäolonsa ja jos hän alkaisi tiuskia Virnakukalle, Kuutamolaine inhoaisi häntä yhä enemmän. Talvikkitakku muljautti vihreitä silmiään ja lähti kulkemaan partion perimmäisenä. Naaras oli oppinut kantapään kautta, että Pohjaharha arvosti partioissaan hiljaisuutta. Siispä nelikko kulki hiljaa ja antoi linnunlaulun täyttää koko metsän. Talvikkitakku väräytti korvaansa. Kohta kolli varmaan raportoisi linnuistakin varapäällikölle. “Eivät olleet hiljaa ja keskittynyt pelkästään saaliseläimenä toimimiseen”, naaras pystyi kuvittelemaan Pohjaharhan sanovan. Naaraan vatsaa pisti. Tässä partiossa oli jotain outoa eikä se ollut hiljaisuus. Mutta mitä? Mikä se outo asia oli? Talvikkitakku hölkkäsi naaraskaksikon kiinni ja kurtisti kulmiaan. Virnakukka ja Kuutamolaine, siinäpä se! Naaraat eivät kävelleet toisissaan kiinni, vaan pitivät välimatkan. Virnakukkakin keskittyi saaliseläinten etsimiseen ja se jos jokin oli outoa. Yleensä naaras ei malttanut pitää tassujaan erossa Kuutamolaineen turkista. Mutta nyt ilmapiiri oli viileä. Innostus kihelmöi Talvikkitakun tassuissa. Rakoiliko heidän rakkaus? Taisi rakoilla! Talvikkitakku päätti, että työntäisi nenänsä mahdollisimman syvälle tähän soppaan.
Iltapartion palattua leiriin kuutamo oli jo noussut korkealle ja lämmin ilma oli vaihtunut viileään. Naaras oli saanut kiinni jopa kaksi jänistä, jotka olivat löytäneet tiensä tuoresaaliskasaan. Eloklaanilaisilla oli onnenpäivät, kun hän oli siunattu näin nopeilla koivilla! Talvikkitakku suuntasi välittömästi suoraan soturien pesään ja lysähti kyljelleen omille, tutuille pesäsammalilleen. Naaras venytteli laiskasti koipiaan ja pian pesän täytti naarassoturin suusta tuleva kuorsaus.
Pieni supina tunkeutui Talvikkitakun uniin ja lopulta naaras havahtui herelle. Ja hän oli juuri nähnyt unta mehevästä ahvenesta! Talvikkitakku mutristi suutaan. Kuka hänet oli kehdannut herättää? Naaras huomasi Tupsuturkin ja Kiurusulan, tuoreiden sotureiden, supisevan keskenään. Naaras pyöräytti silmiään. Olisivat menneet vaikka aukiolle supisemaan! Talvikkitakku vilkaisi pesän suuaukolle ja huomasi auringon paistavan kirkkaasti. Oliko hän nukkunut näin pitkään? Häpeä välähti Talvikkitakun kasvoilla ja naaras purki ärsyyntymisensä nuoreen naarassoturiin.
“Ihan sama”, punaturkkinen mutisi ja nousi ylös. “Kerta sinä herätit minut, niin saat lähteä kanssani katsomaan löydämmekö jotain saalista.” Siitä oli ikuisuus, kun Talvikkitakku oli suoraan herättyään lähtenyt metsälle. Nuorempana Talvikkitakku oli ollut todella tunnollinen ja käyttänyt kaiken vapaa-aikansa Eloklaanin palvelemiseen, mutta ne ajat olivat vaihtuneet jekkuihin ja omiin temppuihin. “Tule jo!” Talvikkitakku tiuskaisi, kun Kiurusulka ei ollut heti noussut ylös. “Et sinä varmaan saanut nimeäsi laiskottelusta”, Talvikkitakku mutisi. Jos hän ei olisi ollut niin pahalla tuulella, Kiurusulan kanssa olisi varmaan ollut ihan mukavaakin keskustella. Olihan Talvikkitakku aikaisemmin päättänyt hankkivansa uusia ystäviä. Virnakukan kanssa partiointi ja huonot yöunet olivat kuitenkin saaneet hänet unohtamaan aikaisemman tavoitteensa. Talvikkitakku ravisteli päätään saadakseen viimeisetkin unihiekat karisemaan silmistään ja suuntasi sitten aukiolle. Naaras räpytteli silmiään auringon häikäistessä. Tämäkin vielä, punaturkkinen ajatteli hieman happamana. Koko päivä tuntui alkaneen surkeasti ja tästä puuttuisi vain se, että Virnakukka ilmestyisi jostain nurkan takaa.
//Kiuru?
