Talvikkitakku
Vesileikeistä ensiapuun vai kuinka se sanonta kuuluikaan? Niin tai näin, sinne Talvikkitakku oli kuitenkin päätynyt ja lopulta hän heräsi sisarukset viereltään. Ensimmäisenä naaras erotti Kortetuikkeen kasvot. He eivät olleet kollin kanssa mitenkään läheisiä, sillä kolli kuului siihen Mesitähden “parempaan” pentueeseen eikä punaturkkinen ollut koskaan halunnut tutustua kolliin paremmin. Mutta juuri nyt hän oli kiitollinen, että Kortetuike oli siinä. Hetken päästä kaikki iski hänen tajuntaansa. Missä Kuutamolaine oli?!?! Punaturkki yritti nousta ylös, mutta hänen käpälänsä eivät vielä kantaneet.
“Varovaisesti”, Laventelitaivas naukaisi tuntiessaan siskonsa liikahduksen. Talvikkitakku kuitenkin halusi nähdä Kuutamolaineen olevan kunnossa! Naaras huokaisi helpotuksestaan mustavalkean turkin osuessa hänen näkökenttäänsä. Kuutamolaine oli elossa. Virnakukka… Nyt naaras muisti kaiken vieläkin selkeämpänä. Hän oli hypännyt hyiseen koskeen napatakseen Virnakukan, mutta oli epäonnistunut. Naaras taisi olla todella kuollut… Talvikkitakku tunsi pienen, mutta sitäkin epämiellyttävämmän pistoksen rinnassaan, kun hän muisti mitä hän oli Virnakukalle horissut. Oliko hän todella pyytänyt naarasta hänen kumppanikseen tuollaisessa tilanteessa? Naaras olisi voinut läpsäyttää itseään kasvoihin. ‘Että sinä olet sitten typerä, Talvikkitakku. Niin typerä kissa!’, punaturkkinen soimasi itseään. Tilanteesta päätellen Kuutamolaine ei ollut vastannut hänelle yhtikäs mitään ja ehkä niin oli hyvä. Naaras käpertyi entistä tiukemmin sisaruksiaan vasten.
“Täällä jälleen, heh”, Talvikkitakku naukaisi hiljaa ystävälleen.
“Onko Virnakukkakin täällä?” naaras jatkoi. Ehkä Virnakukka oli siirretty toisaalle toipumaan?
//Kuutti….
