Tipupentu
Kirjoittaja: Tipu
Valitsin vaihtoehdon siirrä, minua hän ei varmasti siirtäisi. Tunsin kuinka vereni kiehui, kuin olisin ollut saanut koko päivän liikaa aurinkoa ja vereni nyt vain haihtuisi kiehuessa. Päätäni jomotti kun päässäni sihisi kymmeniä sanoja, olin valmis laukomaan ne kaikki samaan aikaan sekasotkuna, mutta yritin sentään muodostaa niistä järkeviä sanoja. Ei olisi arvoistani ladella sanoja heikosti kuin niillä ei olisi mitään arvoa. Se ei ollut kummankaan meidän tapaista. En kestänyt katsoa tuon inhan lima aivon kasvoja enempää, hän kuolisi tässä ja nyt. Olin varma siitä. Siskoni olisi varmasti vetämässä minua Sähkötassusta irti kynsin ja hampain jos se menisi liian pitkälle, mutta tässä näkymässä se ei menisi liian pitkälle. Toinen kuitenkin tässä saisi enemmän ongelmia ketun saasta kasana jona oli! Hyökätä nyt ”viattoman” normaalia pienemmän pennun päälle, joka oli vielä kaiken lisäksi sokea! Se ei kävisi. Viimein olin saanut sanat koottua mielessäni, tiesin täsmälleen mitä hän ansaitsi.
”Kuinka sinä USKOLLAT sanoa tuollaista minulle sinä- sinä iljettävä piikikäs itseäsi täynnä oleva sammakkolimainen karvakasa!”, Säksätin menemään. Siskoni vierelläni tiesi ettei tämä ollut edes alku lopulle. Jatkaisin tätä vaikka koko päivän jos onni suosisi. Parhaimmillaan hän saisi tästä hyvät naurut ja minä nöyryytyksen sammalviikseltä, mutta kaikki oli sen arvoista. Itseppä tämä sammal aivo oli tullut kerjäämään verta nenästä tänne. Ei ollut minun ongelmani että hän vain oli niin ääliö hetkestä toiseen.
”Älä unohda ylimielinen”, Siskoni sanoi viileänä, mutta hyvin huvittuneen oloisena äänestä päätellen. Kai siinä olisi hauskaa kun minä raivosin tuolle sontiaiselle samalla kun hän istui selkä suorana vieressäni, häntä tassujen päällänsä ylpeänä tapansa mukaan. Sellaisena hänet ainakin muistin näkiessäni. Mutta ainakin olimme samalla puolella. Olimme usein niin paljon kiistelleet keskenämme että tämä oli kerrassaan edistystä, mahtavaa. Mielenikin ja ajatukseni moutusivar menemään. Yhtä hyvin jos Lehtipentu päästäisi yhdenkään pärskähdyksen hän pian saisi satinkutia tässä tilassa kuten Sähkötassu muutenkin. Ei auttanut etten pystynyt tulkita vastustajani ilmeitä tietääkseni hänen olotilansa, mutta pystyin tulkita jotain äänensävystä.
”Sinä epäluotettava kaamea pikkuinen käpypallero!” Sihisin vähän lisää. En tietänyt miltä tilanne näytti kun siskoni pysyi kerrankin hiljaa kuten vastustajani. Elleivät kummatkaan elekielineet.. eivät he elekielineet. Pystyin jos yritin kuulemaan kumpienkin hännän liikkeet maata vasten eikä askelia otettu. Se kävi minulle. Näkisin kuuloni avulla saman mitä he näkisivät. Olin siitä aivan varma ettei siskoni nyt käyttänyt sokeutta hyväkseni, jos käytti. Kyllä, vereni kiehuisi yli.
”Loppuiko pennulta puhti?”, Siskoni tiesi hyvin että olin jäänyt vain haukkomaan happea ison sanaketjun jälkeen, enkä todellakaan ollut lopettamassa. Tiesin kuitenkin mitä vastata, mutta kolli teki yllättävän liikkeen. Vaikka hän oli kunnioitettavampi muiden silmissä ollessaan hiljaa eikä kinannut pennulle, minä en ollut ketään tyydyttämään. Sitä paitsi ei minulla ollut ketään muuta kuin Lehtipentu jota tyydyttää kaiken kaikkiaan. Hän nosti minut ilmaan. Siinä hän takia virheen. Toinen ei tietänyt miten kovaa ja korkealta osasin huutaa jos halusin, sekä nyt oli sen aika. Olin ehkä sisimmässäni ehkä vähän liian yllättynyt- ei se ollut oikea sana, kunnioitin kollin rauhallisuutta. Sillä eivät ne kaikki sanat oikeasti kuuluneet olla minulle.
”PÄÄSTÄ MINUT ALAS SENKIN KETUNJÄTÖS PIIKIKÄS MINIAIVOINEN PETTURI!”, Säksätin heti. Jos toinen olisk säikähtänyt hän olisi hyvinkin voinut pudottaa minut, mutta näköjään olin selvästi nyt siirrettävää materiaalia, piste. En oikein voinut laittaa vastaan itseäni ehkä kolmea päätä suuremmalle kollille, kun Lehtipentukin oli aika ajoin kova vastus. En voinut tietää kuinka moni kuolonklaanilainen oli kääntynyt meitä päin, mutta uskoin että ani harva. Kukaan ei täällä näes välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään. Se oli kuullemma luettava vahvuuksiin, riippumattomuus muista. Isä oli joskud delittämyt sitä, sekä osa oli jo painunuy unholaan.
”Laske veljeni alas, ole hyvä”, Siskoni kylmä ääni tällä kertaa sanoi. Nyt tiesin täsmälleen ettei hän enää leikkinyt. Hän olisi valmis hyökkäämään koska näki tilanteen vaarallisena. Kuten käsketty, minut laskettiin alas. Näytin vielä hampaitani hurjistuneena Sähkötassulle mutisten lisää solvauksia. Hänella todella oli pokkaa ja tyyneyttä. Voisimpa olla kuin hän! Kuulin kuitenkin kollin tassuttavan pentutarhaan sisälle.
”Oikeasti?”, Mutisin lopulta. Voisin vain kuvitella siskoni hymyn katsoessa ärtynyttä naamaani. Lähdin kuitenkin seuraamaan menijää. Hän ei enää välittänyt paljoakaan läsnäolostani samassa pesässä kanssaan mikä oli raivostuttavaa. Hän kysyi tuimapentua viettämään aikaa kanssaan. Tassutin heidän kahde luo lopulta sihisten vähäsen ennen sanojani. En voinut uskoa tekeväni näin. Yrittäen olevani tuon ääliön kanssa.
”Joten mitä te niin sanotut oppilaat teette edes harjoitellessa?” Aloitin, katsoen kaksikkoa. En lähtisi nyt jaloista pois kulkemasta, kerran minuun koski niin ei päässyt eroon. Katsoin tuimapentua, hän oli yksi niistä.. jolla ei varmasti ollut paras kuva minusta.
//709
//sähkö? Tuima? Lehti ehkä?
