Tipupentu
Kirjoittaja: Tipu
Täytyi sanoa että tuolta kollillta ei uupunut lainkaan itsetuntoa ja kunnioitusta. Kuin kunnon pokka naama. Sellaista kaivattiin johtajana, johtaja persoonana. Hän sopisi sellaiseen. Siksi kai heti kunnioitin häntä. Sellaista ei ollut monessa. Pitkiksi hermoiksi myös kutsuttiin. Moni vain.. hyökkäsi päälle, sellaisia se oli elää kuolonklaanissa, mutta ei ollut syytä vaihtaa sitä muuhun. Hän oli itse kerjännyt verta kuonostaan pesän suuaukolla. Mutta jäin hänen peräänsä. Moni ei tehnyt tälläistä, joten hän oli ehkä tutkittavan veroinen tapaus. Tosiaan, hän meni suoraan pentutarhassa Tuimapennun luokse, kaiketi toinen oli liittoutunut kollin kanssa tai jotain sellaista. En ollut huomannut kuinka siskoni oli seurannut minua sisään, mutta en tosin ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Niin kauan kun hän ei nolaisi minua tämän oppilaan nähden johdattaisi minua kosketuksella saati muuta nöyryytettävää. Yleensä hänellä oli sentään hyvä tilannetaju kaikesta, jota todella osasin arvostaa hänessä. Ei ollut syytä arvostaa kissaa jota ei todellakaan arvostanut. Arvostus pitäisi jokaisen ansaita, se oli maailma johon minut oltiin kasvatettu. Siskoni oli aina ansainnut arvostuksen. Hän oli jotain mikä tuntui saavan sen takaisin, vaikka harvoin hän arvostusta menetti. Hän vain oli sellainen.. persoona. Kaksikko ei tosiaan päässyt puheessaan pitkälle ennen kuin jo tulin tielle. Tai, no, tielle tulo oli kyseenlaista.
”Joten mitä te niin sanotut oppilaat teette edes harjoitellessa?” , Kysyin, sihisten ensin toki. En pitänyt siitä että joutuisin oikeasti näin aikaisin osoittamaan jotain hänelle, puhumaan, näyttämään. Se oli aina jotenkin arvostusta, että kehtasi edes juosta perään, jos se ei ollut arvostusta, se oli täyttä heikkoutta ja tyhmyyttä. Tietty vereni vielä kiehui, mutta kiehuminen laski hiljalleen. Ei se ollut niinkään että näyttäisin muita tunteita tuolle risupäälle. En tietänyt mitä Sähkötassu teki, sillä hetken oli täysi hiljaisuus. Siskoni oli jäänyt takavasemmalle, ainakin niin uskoin. Hetken tunsin kuinka täällä oli jotain muutakin, ei, ei mitään olemassa olevaa. Se joka puhui itselleni, kuin Lehtipentu tai Sähkötassu, mutta ei kumminkaan.
”Niin? Miksi hän vastaisi?”, Ääni kysyi. Kuuntelin reagoiko kukaan muu ääneen, sillä ääni oli harhoista minulle tuttu, mutten voinut tietää oliko se kissa. Ei, se oli lukenut ajatukseni. Sen täytyi olla se ääni taas. Pitäisi kai kertoa Lehtipennulle olemattomasta äänestä päässäni, mutta minusta se oli vain pelkkää heikkoutta.
“Harjoittelemme taistelua ja metsästystä ja muuta sen sellaista hyödyllistä. Klaanissa on kuitenkin myös muita oppilaita, joita voit pommittaa kysymyksilläsi. En ole varmastikaan lempioppilaasi antamasi haukkumanimisarjasta päätellen”, Naurahdin kuunnellessani tuota. Ei voi olla totta, hänkö luuli olevansa jotenkin erikoinen kiukuttelun takia? Että hän olisi saanut mukamas erikoiskohtelua. Olisin voinut pitää hänelle puheen siitä kuinka kaikki kissat ansaitsivat samanlaista kohtelua hällä väliä keitä olivat. Se koski tasaista murisua ja sihisyä. Ääni pysyi tästä seikasta hiljaa, sekä tokaisusta, hän kai odotti johonkin mihin tähdätä. Nyt tosin olin varma että ääni ei ollut kenenkään läsnäolevan, sillä kukaan ei ollut vastannut siihen.
“Olisiko vielä jotain muuta kysyttävää?”, Sähkötassu kysyi. Olin vasta aloittamassa, voih odota vain kun pääsen vauhtiin.
”Ensinnäkin, olen nähnyt paljon enemmän hiiren aivoisia -tassuja, kuin sinä, ja harmiksesi he ovat vallanneet koko pesäsi, eikä minua voi ketun saastaa verran kiinnostaa tutustua muihin vain pettyäkseen kuin heistä ei ole edes Kuolonklaanilaisen arvoon. Toiseksi, sinun täytyy olla jonkin arvoinen kun olet varapäällikön poika, sinun täytyy omata jotain taitoja sentään joista hyötyä”, Tokaisin. En tiennyt mitä kolli siihen sanoisi, joten annoin hänelle aikaa vastata, ihan rauhassa. En pitäisi mitään kiirettä, mutta nyt minua ei saisi jaloista pois hyörimästä. Siskoni takanani tassutti viereeni, laittaen häntänsä lähelle turkkiani, varmaan että tuntisin toisen läsnäolon, se oli turhaa, kuulin häneltä joka liikkeen. Hengityksen, ne askeleet mitä se otti päästä viereeni, kaiken.
”Nyt kun kysyit, mitä varapäälliköksi pääseminen vaatii? Mikä on helpoin keino päästä sellaiseen asemaan”, Lehtipentu aloitti kyselemään Sähkötassulta ennen kuin hän oli vastannut minulle. En välittänyt kuunnella vastausta, vaan käänsin katseeni siihen missä uskoin Tuimapennun olevan.
”Osaatko sinä tapella minkään vertaan?”, Siristin silmiäni kysyen mahdollisimman tuomitsevasti, Ehkä hän olisi sen vertainen jolta oppia jotain, ehkä hän oli kunnon kuolonklaanilainen. Sähkötassu taas saisi uuden rivauksen ”haukkumisiaan” kuten hän niitä kutsui, jos ei oikeasti edes reagoinut puheeseeni.
”Vai myönsit sinä viimein ettei hän olekkaan niin tyhmä?”, Ääni kysyi. Tämä tässä oli inhottavaa, en voinut tietää oliko tuo sähkötassun tempaisu vai äänen. Korvani painuivat luttuun kun harhailin pimeydessä äänen suuntaa, mutta se tuli juuri Sähkötassun suunnalta. Vai oliko se Tuimapentu? Ääh! En tietänyt oliko se harha! En voinut koskaan tietää varmaksi. Tunsin siskoni hännän heiluvan, hän selvästi huomasi reagtioni. Olisi siis parempi rauhoittua.
//709 sanaa
//Tuima?
