Tipupentu
Kirjoittaja: Tipu
”Kun olette valmiita, antakaa sitten joku merkki”, Ei mitäään kunnioitusta, halua osallistua. Se vain huokui hänestä. Mutta kai sain pidettyä itseni yhtenä kappaleena näyttämättä pisaraakaan siitä. En aikonut kiukutella kun mikäkin pentu hänen peräänsä. En tarvitsisi aikaa enää lainkaan, olin nähnyt tarpeeksi reagtioita. Oli aivan sama lähdinkö suoraan toisen perään kertomaan asian olleen pelkkä vitsi vai odotinko kertoisiko toinen jotain jollekulle. Ehkä oli vain asemallemme vahvempaa että lähtisin suoraan toisen perään. Kuulin sentään minne suuntaan hän lähti, sekä uskoin hänen menevän pentutarhaan. Tai no, niin. Mutta sitten oli siskoni vierelläni, hän tuntui itsekkin hengittelevän syvään jottei viiltäisi keltään leirissä olevalta kaulavaltimoa auki. No antaisi mennä mutta.. En nostanut kumminkaan ”katsettani” häneen, se oli turhaa. Hän kyllä tiesin että olin jatkuvasti kuulolla ja läsnä tässä hetkessä.
”Ei puhuta täällä, liian paljon potentiaalisia salakuuntelijoita. Tule, mennään leirin reunamille”, siskoni supatti korvaani. Reilua, kyllä. Hän ohjasi minua tapansa omaan oikeaan paikkaan, paikkaan jonka hän valitsi. Ei tämä nyt niin super salaista ollut. Tietty jos toinen halusi antaa nootia minulle käytöksestäni niin sitten ymmärsin, mutta.. muuten ei minulla oikein ollut mitään mistä pelätä kissoja kuulemasta. Tietty jos toinen alkoi lempeilemään siskonani sitten ymmärsin maineen menon mahdollisuuden. Siskoni istahti alas, se kuului tömähdyksenä. Tein niin itsekkin ollen toista vastapäätä.
”Sinulla on paljon selitettävää, veliseni”, Hän tokaisi, melkein naurahdin huojennuksesta, ai niinkö luulet hiirenaivo? Se on oikeastaan simppeliä. Kyllä sinä minut tunnet sen verran. Puhuin täysin suuni ohi äskeisessä tilanteessa, olin valehdellut enemmän kuin koko ikänäni, enkä katunut sitä lainkaan. En toisaalta tietänyt täsmälleen mitä siskoni tunsi, oliko toinen huolissaan tai peloissaan. Kaikki olisi ymmärrettävää, olihan toinen tavallaan menettänyt kaiken itse leiristä karkaamalla.
”Mitä tuo äskeinen oli? kai oikeasti halua karata leiristä Mustikkatassun, Sinitassun ja Tuimapennun kanssa?”, Hän ei oikeastaan antanut minulle suun vuoroa josta en yllättynyt. Olin kuitenkin rauhoittunut jo ja naamassani ei näkynyt mitään. Olin tyyni, kohotin hieman kulmiani. Olisihan sinun pitänyt tietää ketun papana, oletko nähnyt minun juonivan mitään? Olenko kertonut suunnitelmasta? Olihan siinä varmasti hiirenaukkoja ja se varmasti ei ollut parhaiten suunniteltu mutta olin ihan ylpeä siitä hetken oivalluksena ja tajuamuksena.
”Et kai taas halua karata? Muistatko, mitä viime kerralla tapahtui?”, hän melkeinpä sortui siihen paikkaan. Jos omaisin häntäni silittäisin varmasti toisen selkää, mutten voinut. Se oli fyysisesti aika mahdotonta. Huokaisin kuitenkin syvään, ennen kuin aloitin.
”Rakas hiiren aivoni, oletko nähnyt minun puhuvan kenellekkään muulle kuin sinulle saati suunnittelevan tuota silmänräpäystä enemmän. En minä niin ketun aivoinen ole. Kalastelin hänen reagtioitaan, voiko häneen luottaa. Kuten näit, hän ei ole aivan nimanuljaskan arvoinen, mutta lähes tulkoot. Ei sen arvoinen kuitenkaan”, En edes aloittanut siitä kerrasta, koska tunsin jo sydämmessäni viiltaisun. Tietty minä muistin, siitä oli jäänyt ikuisia arpia liian monelle kissalle ja se oli sattunut liikaa liian monta – se sattui yhä Lehtipentua, sekä halusin korjata sen. Mikä olisi päällikkö joka yhä pelkäisi yhtä kettu hyökkäystä, niin, ei mikään. Kyllä hänenkin kipunsa saatiin pois.
”Ja minullahan niitä fyysisiä vammoja on ihan sen takia. Kyllä sinun, sekä tuimapennun sen verran pitäisi tajuta etten enää koskaan ehdota sellaista”, käänsin katseeni muualle, vaikka se ei paljoa auttanut. En siltikään kohtaisi koskaan siskoni silmiä, tai näkisi mitään. Oli tosin ainoastaan loogista jos toinen katsoi minua. En tietänyt miten lohduttaa toista sen enempää, joten kai tasapaksut tyynet sanani osasivat merkata jotain. Kai lehtipentu osasi sen kaiken alta onkia lempeyden pisaroita joita tarkoitin oikeasti. Yritin ainakin kätkeä häneltä kaiken syyllisyyden jota yhä tunnin emon ja isän pois menosta. Ei Lehtipentu ollut siitä syyllinen, sekä tämä kipu oli pelkkää heikkoutta. Ei hänen tarvinnut tietää syyllisyydestä. Kuulin siskoni huokaisevan huojentuneena. Niin, kohta saisimme kertoa Tuimapennulle kaiken olevan pelkkää ketun papanaa.
//574 sanaa
//Lehtipentu?
