Tipupentu
Kirjoittaja: Tipu
Hän ei reagoinut, ei sitten tippaakaan sanoihini, joka oli sinänsä raivostuttavaa, koska yleensä puhuessa vastattiin kumminkin kun kysyttiin, saati puhuttiin. Hän ei vain sanonut asiaan juuta eikä jaata eikä tajunnut etten sokeana voinut lukea hänen kasvoiltaan paljoakaan mitään. Pelkästään kuulin asioita, joka oli joskus hyödyksi joskus haitaksi. Joskus oli parempi ettei edes pystynyt näkemään kaikkea, ei kaikkea halunnutkaan nähdä, mutta todellakaan kaikkea ei halunnut kuulla myöskään. En osannut päättää olinko mielummin kuuro vai sokea, mutta joskus olisi ihan kiva ehkäpä ketun papanat soikoon olla normaali kissa. Tuimapentukaan ei vastannut kysymykseen ja mietin mihin tämä oli menossa. Olisi sentään normaalia vastata sokealle kun puhutaan eikä juonia selän takana. Onneksi siskoni astui viereeni jatkamaan keskustelua. Hän tuntui olevan tässä paljon parempi, sai sentään kollit puhumaan itselleen. Tympäännyin koko tilanteesta. Yrittäisivät edes kuten minä. Äänet päässänikään eivät antaneet helpottaa, enkä ollut aivan tässä hetkessä pinnalla. Oli ongelmallista tehdä lainkaan kontaktia kun kissat eivät osanneet lainkaan puhua. Siskoni puhui parhaimmillaan Sähkötassun kanssa, saaden keskustelun hyvälle tahdolle. En lainkaan pitänyt siitä miten hyvin nämä kaksi tulivat toimeen, he olivat aivan liian läheisiä minun makuuni heti alkuun. Lehtipennun pitäisi silti pitää varansa tai pian totuus iskisi häntä päin naamaa kuten kivilattia konsonaan. Olisi hänen ongelmansa jos hän liitoutuisi väärien kissojen kanssa ja joutuisi katumaan sitä myöhemmin kun nämä olivat hyötyneet siskosta kaiken. Mutta oli minun tehtäväni isoveljenä kertoa hänelle olla luottamatta joka silmää vinkkaavaan kolliin heti ensi kerralla. Sillä tavoin ei olisi kuin heikko erakko. Lopulta kaksikko nousi ylös sanomatta sanaakaan. Herra hyvä-poika-käytöstavoilla ei siis omannut niinkään hyviä käytöstapoja. He vielä hyvästelivät mäntyviikesen, halusin tassuttaa heidän peräänsä ja käskeä odottamaan, halusin itsekin oppia jotain enkä vain istua kököttää paikallani. Heräsin viimein kunnolla tähän maailmaan, kun siskoni ehdotti lenkkiä leirissä.
”Vaikka”, Tokaisin, kosken omannut muutakaan tehtävää pentutarhan sisäpuolella. Samalla olisi oiva tilaisuus mainita toisen käytöksestä. Niin paljon asia minua tympi. Lähdimme turkit hipoen kulkemaan ulos pentutarhasta. En käyttänyt siskoani paljoakaan apuna, vaikka hän oli jatkuvasti siinä vara tassunani. Tunsin kuinka melkein halvaannuin äkkinäisestä kylmästä ilmasta, ja sain kylmiä väreitä ympäri kehoa. Turkkini pörhistyi samassa kun lämmin aalto kulki läpi kehoank. Tietty kunnioitin sähkötassua, mutta jos tuo todella oli niin ääliö ettei lähtenyt puhumaan muulle kuin siskolleni, saati mitä hän siskostani sitten halusi tai luuli hyötyvänsä, hänestä ei ollut muuta kuin harmia. Harmeja kohdattiin joko kynnet valmiina tappeluun tai vältettiin normi tavan mukaan. Minulle toinen vaihtoehto ei ollut koskaan mieluisa. Saati Tuimapentu, hän ei edes jaksanut avata suutaan, hän ei pitkälle pääsisi istuessa suu kiinni nurkassa. Uskoin meidän kyllä pärjäävän kahdestaan jos halusimme, mutta tosiasia oli se että tuskin Lehtipentua kiinnosti paljoltikaat. Hän etsisi aina vain jotain seuraa johon luottaa ja uskoutua, eikä pieni seura kelpaisi.
”Saati pieni tipu kuten sinä”, Harhani sanoi lehden suunnasta. Niin, kuten pieni tipu kuten minä. Luimistin kulmiani luottaen nyt siskoni näkökykyyn ohjata meitä. Painauduin takaisin mieleeni miettimään sitä mitä Sähkötassu ja Tuimapentu halusivat Lehtipennusta. Kerran he puhuivat hänelle ehkä siskostani oli hyötyä heille enemmän kuin minusta. Niin kait. Ei siskoni ollut mikään terävin katti klaanista, eikä uskollisin. Hän laittaisi aina itsensä etusijalle. Jos todella mietti hänestä ei hyötynyt liittoumassa. Vaikka hän osasikin paljoa kaikkea, hän olisi varmasti pelastamassa oman nahkansa tappelussa. Siinä meissä oli ero. Minä olin aina valmiina syöksymään kivun eteen ottaakseni pois sen toisilta, kun taas Lehtipentu oli antamassa kivun toisilleen itseltään. En ollut varma antaisiko tuo minullekin samanlaisen kohtalon kuin muille. Pelastaisiko tuo edes veljensä nahkaa ennen omaansa?
”Miksi pelastaisin?”, Ääni jatkoi. Lopeta, sanoin sille heti päässäni. Kai keskustelut äänen kanssa olivat todella näin huomaamattomia kun siskonikaan ei huomannut minussa mitään. Kai olin tosissani aina vain näyttämässä ilmalle hampaita tai murisemassa satunnaisesti. Kuuntelin puoli korvalla kun siskoni hymähti, heilautin korvaani merkiksi että olin jotenkuten kuulolla jos hänellä olisi jotain den arvoista sanottavaa.
”Luuletko Sähkötassun ja Tuimapennun olevan luotettavia?”, Siskoni aloitti, nostin katseeni toiseen. Oikeastikko? Luottaisiko hän jokaiseen kolliin yhden päivän kokemuksella? Sellainen olisi heikkoutta, eikä sellaiseen olisi tarve nojata. Näytin siskolleni vähäsen hampaitani. Lima aivoinen, oliko hänellä edes mitään aivojen sijalla?
”Kehenkään ei pidä luottaa päivän perusteella Limanuljaska. Heidän pitää ansaita luottamus”, Sihahdin ehkä normaalia äkäisempään tapaani naaraalle. Hän tuhahti miettien sana järjestelyään uudelleen. Niin hän saisikin miettiä, tuo oli täysin haaveita heittelevää.
”Mutta pidemmän ajan päälle”, Hän korjasi. No nyt oli parempi sanajärjestely. Niin, pidemmän ajan päälle? Tietty ei. Asia oli ilmiselvä. En luottanut heihin pätkääkään.
”Puhumme Kuolonklaanilaisista, he tavoittelevat vain omaa etuaan ja sitten lähtevät. En usko heidän olevan lainkaan eroavia siitä”, Tokaisin. Miksi he edes olisivat erilaisia, mitä he tavoittelivat? Olisiko järkeä aloittaa jos koko idea on tuhoon tuomittu. Kyllä, Sähkötassulla oli arvokkaan tuntuinen ”aura”, ilmapiiri. Hän sai itsensä näyttämään arvokkaalta, joten hän olisi varmasti limanuljaska. Hän ei ollut ansainnut luottamusta vielä, ei todellakaan, mutta mielenkiintoni he olivat herättäneet.
”Mutta on selvää että he haluavat jotain sinusta, eivät välttämättä minusta, mutta sinusta kylläkin”, Tokaisin. Me molemmat kuuluimme pakettiin eikä meitä niin vain erotellut jos halusi vain toisen. Halusin ainakin uskoa asian olevan näin. Tuimapentu oli selvästi lopettanut harjoituksensa lyhyeen, sillä kuulin askeleet lähestyvän meitä. Ne tutut askeleet. Lukitsin katseeni suuntaan jossa hän meni.
”Tuimapentu! Tule tänne!”, Sain hyvän idean. Siinä näkisi minkälainen kissa hän olisi luonteeltaan oikeasti. Tiesin täsmälleen mitä tekisin, sekä miten saada selville mitä oikeasti olisi meneillään.
”Leiki mukana”, Sanoin tasapaksusti hiljaisesti siskolleni, pidin katseeni lähestyvässä Tuimapennussa, päätellen kaiken täsmälleen askelista. Jos tämä toimisi,voisin miettiä toiseen luottamista jonkin verran.
”Me olemme suunnitelleet leiristä karkaamista illalla Mustikkatassun ja Sinitassun kanssa? Mitä sanot? Sähkötassolle ei saa kertoa saa kertoa koska se limanuljaska varmasti kärventäisi meidät siihen paikkaan, sitä paitsi hän on muutenkin niin hiiren aivo ettei voi olla. Tuletko mukaan?”, Sanoin, yritin muka pitää ääneni vakavana.
”Jos päätät tulla mukaan kerron enemmän illalla”,Se oli juoni. Toisen reagtio. Antaisiko hän minun haukkua Sähkötassun huolitta, sanoisiko hän mitään, levittäisikö hän sanaakaan, kuulisiko koko klaani asiasta. Miten hän arvosti pentuja saati Sähkötassun sisarusta. En tiennyt mitä odottaa toiselta, en ainakaan malli vastausta, ehkä toisin päin. Odotin ennemmin että seuraavaksi meidän pitäisi olla selittämässä Punatähdelle kuinka koko asia oli ”leikki” eivätkä kyseiset oppilaat edes tienneet asiasta mitään. En kuitenkaan antanut tämän naurettavan skenaarion näkyä ilmeessäni, toivoin ettei se näkynyt siskonikaan ilmeessä. Vastaisi nyt edes jotain, eikä olisi vain hiljaa pyörittäisi silmiään ympäri.
//1014 sanaa
//Tuima? Lehti?
