Tiputassu
Kirjoittaja: Tipu
Villisielun kuolema oli ottanut minulle koville, se oli oikeasti näyttänyt tämän aseman huonon puolen. Sen kivun mitä siitä itselle tuli kun et oikeasti voinut pelastaa yhtä kuollutta kissaa. Toki kukaan ei syyttänyt meitä kun villisielu tuli leiriin kuolleena, mutta tunsin siitä syyllisyyttä. Hehkuaskel oli huomannut, tietänyt, äh, ehkä arvanmut sen ilman sanaakaan. Hän oli taas kohdellut minua kuin jotakin pentua. Vaikka sitä nyt todellakin arvostin.. hänen lempeyttään ja tyyneyttään. Sulkatassun kanssa puhelu oli opettanut minulle jotain, kuolonklaanilaiset eivät todellakaan pelänneet pöyhköillä saati luopuneet ylpeydestään jos kyse oli suvusta. Minun tosissani piti kai pitää suuni kiinni ja leikkiä kilttiä avutonta sokeaa kissaa kaikkien edessä. Kyllähän minä tiesin kenelle suurin kipu Villisielun kuolemasta tuli, Mustikkatassulle ja Karhumyrskylle, parhaiten sen olin nähnyt ottavan Mustikkatassun, mitä en ollut kyllä odottanut. Hän oli niin nuori, että tämä saattoi olla kollin ensi kosketus kuolemaankin. Karhumyrsky minusta puolestaan kuulosti aika kokeneelta soturiltakin jo. Mutta silti huhut mitä leirissä kiersivät sanoivat että Karhumyrsky oli jäänyt täysin yksin eikä suostunut puhumaan melkein kenellekkään. Kyllä hänkin pian siitä pääsi yli. Tosiaan, Suuret harjoitukset olivat alkaneet tänä aamuna, anelin ettei leiriin tullut kasa loukkaantuneita kissoja, kai sen verran mestarit oppilaidensa perään katsoivat ettei kukaan limanuljaska puusta pudonnut. Kuitenkin joku ulvahti apua leirin suuaukolla, vielä siinä vaiheessa en ollut huolissani, jos se oli vakavaa osasivat soturit joita leirissä oli auttaa kissaa, en minä sitä paitsi edes tunnistanut ulvojaa, joten sen täytyi olla jokin turhanpäiväinen kissa kuolonklaanista. Kyllä minä sinne juoksisin jos kuulisin sisareni ulvomassa noin. En kuullut jatkuiko kissan huutelu, kun laskin yrttejä mitä tarvitsisimme lisää. Hiirenkorva olisi viimein tuloillaan, joka tarkoitti että yrttejä olisi tuloillaan viimein enemmän. Pesässä niitä ei ollut selvästikkään tarpeeksi. Sitten kissat oikeasti tupsahtivat pesäämme, kummatkin meistä, minä ja mestarimme tulimme sairas aukiolle. Nuuhkaisin ilmaa tietääkseni miten paha tilanne oli. Oli melkeinpä turha sanoa että hyvin paha. Sydäntäni raapaisi, sekä kovaa. Minun oli pelastettava tämmä kissa, en voinut antaa hänen kuolla tassujeni juureen. Mestarini kyseli tilanteesta, kun itse mietin uskolsinko lähestyä loukkaantunutta kissaa, tarkistaa oliko hän edes hengissä, saati pelastettavissa. Kyllä hänen täytyi olla, en antaisi toisen kissan kuolla näin vain. Nopeasti sain ohjeistukset yrteistä, jotka lähdin hakemaan mukisematta, minulla oli vaikeuksia löytää kuultapiiskua, mutta sitten tajusin että se oli juuri yksi yrteistä jonka olimme todenneet puuttuvaksi tarkastuksessamme. Palasin takaisin ilman kumpaakaan
”Kultapiisku on loppu”, Tokaisin, muistelin kasveja mielessäni, muistaen nokkosen, se ei todellakaan ollut ideaali tilanteeseen, mutta melkein kaikki kasvit haavoihin olivat loppu. Kehäkukkaa meillä oli harvoin, hierakka oli juuri loppunut. Mutta varmasti löytäisimme sitäkin.
“Tuon nokkosta”, tokaisin ennen kuin mestarini ehti. Palasin taas takaisin, kun olin löytänyt sopivan määrän nokkosta, sekä hakenut sen hämähäkin seitin. Pudotin seitin maahan, alkaen jauhamaan nokkosta tahnaksi. Minulla ei mennyt hajuaistini kanssa hetkeäkään bongata haavaa, vaan aloin heti levittämään tahnaa siihen. Tunsin sen jälkeen kuinka mestarini levitti hämähäkin seittiä kissan turkille.
”En tiedä, auttaako tämä mitään. Hän on varmasti menettänyt paljon verta”, Mestarini tokaisi. Kyllä sen oli pakko auttaa. Tunsin rinnassani kaamean painon kun ajattelinkaan toisen kissan menetystä suoraan tassuihini. Olin kai niin shokissa etten osannut miettiäkkään kissojen kiroamista viimeiseen maan rakoon. Olin vain aivan varma että kuka olikaan tehnyt tämän olisi pian kuollut ja ansaitsisi kunnon tuomion tästä. Potilas siiretiin vuoteelle, kun minä mielessäni aloin kalvaa syvää vihaa sille kuka tuota kissaa oli satuttanutkaana. Tietty hänkin oli limannuljaskainen ketun aivo kun meni loukkaantumaan mutta nyt tärkeintä oli saada kissa pois kivusta.
”Tiputassu, muutetaan nyt suunnitelmia niin, että minä jään vahtimaan Sammalvarjoa, ja sinä otat jonkun soturin mukaasi ja käyt etsimässä nummilta kultapiiskua ja muita yrttejä, jos vain löydät. Kultapiisku on nyt tärkein”, Mestarini sanoi, nostin pääni häntä kohdin epävarmana, lähettää nyt sokea kissa nummille vieraan kissan kanssa? Mutta toisaalta mestarini osasi paremmin toimia tilanteessa, hän tietäisi mitä tapahtuisi ja näkisi kissan jokaisen liikeen. Sitä paitsi ei suunnistaminen ollut niin hankalaa toisen kissan kanssa, mutta vielä hännän puttuminenkin oli hankalaa. Minun täytyi tukeutua viiksiini täysin tai siihen että kissa jonka kanssa menin tiesi mitä teki.
”Minä voin lähteä Tiputassun mukaan, jos se vain sopii”, Minulle vieras kissa tokaisi. käänsin katseeni häneen.
“Ala sitten tulla, kulje edeltä”, Yritin muistella paikkoja joita Hehkuaskel oli minulle opettanut, sekä mistä niistä muistaa. Muistin paikan täsmälleen minne menimme. Kolli lähti edeltäni totellen.
“Menemme etelärajalle, siellä on eniten nummea, mutta ensin poikkeamme Hehkulammen yhteydessä”, Tokaisin. Luultavasti sillä reitillä voisimme löytää kehäkukkaa, hierakkaa, tai kultapiiskua.
“Selvä”, Kolli tokaisi. Kuljimme huomattavasti nopeammin kuin kävellen leirissä, mutta tiesin että jos kolli pinkoisi juoksuun olisin ongelmissa, en pärjäisi näillä lyhyillä jaloilla. Avasin suuni, aivan valmiina törmäämään mihin tahansa puuhun, mutta kuljin kyllä kollin perässä.
“Kuka se haavoittunut oikein on? Entä onko sinullakin jotain nimeä?”, mutisin melkeinpäs. Oli vaikeaa pitää kuononi kiinni kirouksista, mutta tein niin. En halunnut leikkiä virkanimelläni toiseen kertaan.
“Hän oli sammalvarjo ja minä olen Mahlahalla”, Kolli tokaisi. Hänen äänensä oli liian lempeä makuuni. Tarkkaan kuljin hänen perässään, se piti huolen etten törmännyt yhteenkään puuhun. Nyökkäsin vain jatkaen matkaa.
Matka sujui nopeasti, vaikkemme juosseet kävelimme normaalia nopeampaa, pian haistoinkin jo laimeasti tutun kasvin.
“Odota”, käskin. Kolli pysähtyi, olimme melkein Hehkulammen rannalla, joten olin aivan varma sen olevan Kehäkukkaa. Tassuttelin epävarmana puoli jäisellä maalla, joka oli joistan kohdin sulin. Kumarruin kasvin luokse tunnustelemaan sitä. Ei voinut olla totta! Se oli vasta nuppu! Mutta näytti siltä että tänne oli tulossa hyvä sato. varmistin vielä kaikkien olevan vielä nuppuja turhautuneena. Nopeasti palasin takaisin Mahlahallan luokse.
“Hiirenpapanat hyvä Pimeyden metsä älä vie meiltä kaikkia yrttejä pois, anna ukkospolun luona olla hierakkaa ja kultapiiskua”, Anelin ääneen. Lähdimme taas liikkeelle ja todellakin anelin esi isiäni säästämään Sammalvarjon.
//902 sanaa
// Mahla?
