Tiputassu
Kirjoittaja: Tipu
Pysyin hiljaa, kun hautauduin kuolleen kissan turkkiin, vielä kerran. Tunteeni vain kuohuivat ylitse. En olisi halunnut kaiken menevän näin, en ilman Lehtitassun läsnäoloa. Viimeksi kun olin tuntenut näin syvää ahdistusta, paniikkia, oli kun vanhempani olivat kuolleet. Olisin halunnut palauttaa nuoren soturin takaisin henkiin, vaikka se veisi oman henkeni, en enää välittänyt. Tiesin täsmälleen mitä kuolema oli, olin kohdannut sen karun kohtalon ennenkin. Kuolema otti aina kun oli saanut tarpeeksi onnea, Pimeyden metsä otti, se otti ja otti ja otti, silloin kun se antoi se antoi tarpeeksi ruokkimaan koko kissan. Mutta nyt paniikki ja ahdistus veivät happeani pois, kuin mikään ei enää helpottaisi. Esi-isät ottaisivat minut tässä ja nyt omakseen. Ketun kohtaaminen ei selvästi ollut tarpeeksi, joten oliko kissan vieminen tarpeeksi? Tarvitsisiko sen kiduttaa minua vielä lisää. Meitä kaikkia lisää.
”Se ei ollut sinun vikasi, et olisi voinut tehdä mitään paremmin”, Mestarini maukui, tassuttaen vähän lähemmäs minua. Keskityin täsmälleen hapen saantiin, kun happi hiljalleen, mutta kivuliaasti palasi keuhkoihini. Olisinpa voinut, jos olisin mennyt aikaisemmin hakemaan yrttejä haavaan, jos olisin juossut, jos olisin vain pinkonut. Jos olisin lähettänyt Mahlahallan edeltä.
”Niin, sinä et saa syyttää itseäsi. Joskus kissat kuolevat, ja se on Pimeyden Metsän tahto. Minä tiedän, että se tuntuu ihan kamalalta. En tiedä välitätkö kuulla tätä, mutta kun minä olin oppilas, minun mestarini kuoli minun katseeni alla. Hän jäi hirviön alle, enkä minä osannut tehdä mitään auttaakseni häntä. Katsoin vain, kun hän veti viimeiset henkäyksensä ja matkasi Pimeyden Metsään. Olisin tehnyt mitä vain, jos olisin voinut pelastaa hänet”, Mahlahalla oli siis itsekkin todistanut kuolemaa? Hän ei kai tajunnut sarkasmia tässä tilanteessa kun katsoi orpoa, surkean näköistä oppilasta. Sokeaa vielä. Mutta en sanonut asiaan mitään. Kuuntelin hänen tarinaansa, hiljaa, mutta painaen sen mieleeni. Voisin muistaa hänet tästä, tästä hetkestä. Tarinasta. Ajatus rauhoitti vieraalla tavalla minua. Painoin kuitenkin kuononi Sammalvarjon turkkia vasten. Toivoin niin että hän saisi rauhallisen paikan Pimeyden metsästä, sekä että hän olisi siellä kivutta.
”Minä tiedän, että sinusta tuntuu pahalta. Siihen ei koskaan täysin voi sopeutua, kuolemaan siis. Sinun täytyy vain muistaa, että sinä teit parhaasi. Se ei aina riitä pelastamaan kissan henkeä, mutta et voi tehdä enempää ja se on vain hyväksyttävä”, Nostin pääni naaraan turkista, enkä kuitenkaan kääntynyt vielä. Tiesin että hän puhui kokemuksesta, hänen tassuihinsa oli kuollut kissoja. Niin kuolisi- Ei, niitä ei kuolisi liikaa, pelastaisin jokaisen jonka voisin.
”Ymmärrän. Esi-isät ottavat sen mitä haluavat, sekä tällä kertaa se oli tämä kissa, ennen sitä se oli vanhempani. He säästivät sentään minut, josta minun täytyy olla heille kiitollinen”, Huokaisin viimein. Tärinäni alkoi rauhoittua hiljalleen, kun nousin neljälle jalalle. Käänsin katseeni Mahlahallaan.
”Soturilla on varmasti parempaakin tehtävää, pääset muuten pian kiireettömään yrtti partioon tai valmistelemaan vainajaa viimeiseen lepoonsa”, Tokaisin. Toivoin ettei kolli valinnut kumpaakaan, sillä halusin tarpeeksi aikaa nyt hetken rauhoittuliseen. Tai raivoamiseen vaihtoehtoisesti. Ei vereni kiehunut niin paljon kuin hetkeä aiemmin, sain pidettyä pokka naamani, kuin mitään ei olisi käynyt. Mutta tiesin että jos meillä olisi tarpeeksi unikon siemeniä minä menisin ja ottaisin niitä tämän yön uneeni.
Lopulta Mahlahalla päätyi lähtemään, niin päädyin minäkin lähtemään yrttisaalistukseen. Pitkän neuvottelun jälkeen olin päässyt soturin valvonnalla hakemaan yrttejä, mukaani oli valikoitunut Huurrelilja. Kiertäisimme reviirin kaikessa rauhassa etsien yrttejä joita tarvitsisin, sillä niitä riitti tarpeeksi. Huurrelilja oli sopivan vähä puheinen, eikä minun tarvinnut juuri paljoa hänelle selitellä asioita. Silloin tällöin hajamielisesti saatoin melkein törmätä puuhun, mutta se oli vain melkein. Viikseni olivat tunteneet kyseisen puun ajoissa etten törmännyt siihen. Mielessäni pyöri kuinka siskoni pärjäsi suurissa harjoituksissa, oli varmaa ettei hän tullut sieltä parhaana oppilaana ulos, koska oli nuorin oppilas kaikista, mutta ei hän voinut olla viimeinenkään? Eihän? Toivoin niin, siitä ei saisi hyvää vaikutelmaa kenellekkään, aivan sama kuinka vanha sisareni oli. Kyllä hän hoitaisi homman pois alta. Mitä hän sanoisi jos kuulisi raivoamisestani kuolleelle ruumiille, tai kuinka en pystynyt pelastamaan häntä. Tai, niin. Minun oli turha sanoa että hän olisi osannut paremmin, toki hän näkevänä olisi osannut paremmin! Haistelin ilmaa, toivoen että löytäisin jotain.
”Tuolla näyttää olevan joki kiintoisan näköinen kasvi, ehkä se on yrtti?”, Huurrelilja tokaisi. Kiersin tunnustelemaan kasvia, siinä oli vahva haju, oudot pienet lehdet, sekä se oli pieni. Se ei tuntunut kuuluvan siihen, mutta se oli takuulla jotain. Yrtti parka oli puoliksi lumen hautaama, ennen kuin aloin kaivertaa lunta pois tieltä. Se tuntui melkein kuin normaalilta puun tai nokkosen lehdeltä, mutta se oli kasvamassa. Otin kasvista varulta kaksi lehteä mukaan. Emme lopuksi löytäneet kuin kasvamaan päin lähteviä yrttejä, joka tosin oli hyvä merkki, niitä oli siis tulossa. Pääsimme leiriin parin yrtin kanssa, yhden unikon ja niiden mysteeri lehtieni kanssa. En oikeastaan tarvinnut soturia muuhun kuin suunnistukseen.
”Hei Tiputassu, löysitkö mitään?”, Hehkuaskel kysyi, kun tulin pesään. Nyökkäsin laskien hänen eteensä saaliin.
”Unikko ja jokin lehti mitä et ole opettanut minulle vielä”, Tokaisin. Hehkuaskel katsoi hetken lehtiä, tai ainakin niin luulin. Hetken hän ei tokaissut kuitenkaan mitään.
”Tämä tässä on mintun lehti, se on hyvin voimakkaan hajuinen, mutta se ei omaa parantavia ominaisuuksia. Minttua voidaan käyttää hyvin peittämään kissan haju. Mistä sinä tätä löysit?”, Naaras kertoi. Eli kuljetin kyseisiä lehtiä turhaan? Kaiken tämän ajan? Täysin turhaan! Senkin nimanuljaskaiset lehdet. Tuhahdin turhautuneena, noh, ainakin tiesin nyt missä mikäkin uusi kasvi kasvoi.
”Länsiraja”, Tokaisin turhautuneena. Unikot olivat aina tarpeellisia, ne pitäisi vain kuivattaa, sitten niistä saisi siemenet. Jos.. Timjamia? Ei ollut se auttaisi shokkiin. Nappasin turhautuneena yrtit suuhuni ja lähdin viemään niitä kohti yrtti pesää. Sain ne jopa aseteltua kunnolla. Löysin pienen kasan minttua pesän uumenista, tunkien uudet lehdet sinne. Unikot laitoin muiden unikoiden joukkoon. Kukat itsessään olivat kuullemma kauniita, en vain ollut koskaan nähnyt niitä. Mutta silti pystyin tuntemaam sen silkkisen pinnan. Pystyin kuvitella kuinka kauniita kukat olivat sen muodosta, mutta en koskaan voinut tietää ellen kysyisi joltakulta. Joten, kun palasin yrttikammion syöveröistä tassutin Hehkuaskeleen tykö.
”Hei papana kasa, minkä värisiä unikot ovat?”, Kysyin. Mestarini kääntyi katsomaan minua, tai niin askelista päättelin. Hänen askeleensa olivat hyvinkin erottuvat. Tai siis, siskoni olivat kevyet, tarkat, hänen olivat omansa.
”Yleensä ne ovat punaisia Tiputassu, miksi kysyt?”, Hän tokaisi. Mietin mitä hänelle sanoa.
”Niin, onko pikku tipitii noin kiinnostunut kukista? Aivan pehmoksi tullut!”, Ilkeä ääni nauroi jostain. Käänsin päätäni hämilläni, mennen yhä enemmän hämilleni kun Hehkuaskel ei reagoinut siihen. Oliko hän unohtanut kertoa että pesässä oli joku toinenkin? Oliko meillä joku perus-nimanuljaska käymässä? Mutta se ei haissut siltä! Ei, se oli ääni, sen oli pakko olla.
”En vain koskaan kerennyt nähdä niitä”, Mutisin hiljaa, lähtien kohti sammaliani. Aion yrittää saada torkut, sillä ahdistus alkoi kalvaa taas minua. Lehtitassu, missä oli kun sinua kaivattiin?
//1057 sanaa
