Tiputassu
Kirjoittaja: Tipu
Olimme löytäneet kultapiiskua onneksi, kiitin Pimeyden metsää siitä enemmän mielessäni kuin ehkä olisi ollut tarpeen, mutta tämä lisäsi kyllä uskoani esi-isiini. Tämä oli minun mahdollisuuteni pelastaa naaras. Olin todella kiitollinen myös kollille ettei hän ollut nimanuljaska vaan osoitti kasvin minulle. Aika kului madellen, mutta en sanonut mitään. Pelkäsin joka sydämen lyönnillä pahinta. Jokainen hetki voisi olla liian myöhäistä ja sitten se olisi minun syytäni. Ehkei koko klaani syyttänyt minua mutta minä itse syyttäisin itse itseäni loppu ikäni. Syyttäisin varmasti jokaisen kissan osalta joka kuolisi tassuihini. Muistaisin heidän nimensä kunnialla. Korvani räpsähti kun kuulin kollin edessäni puhuvan
”Mitä olet pitänyt Parantajaoppilaana olemisesta?”, Niin, asiahan ei kuulunut suorasanaisesti hänelle, mutta nyt en halunnut väittää hänelle mitään vastaan. Olin liian kauhuissani siihen muristakseni kaameasti vanhemmalle soturille. Vaikka kylläkin hän sai osakseen kirosanoja, ei hän saanut pahinta käytöstäni päällensä.
”Se oli oikea valinta, vaikka tämä onkin.. hyvin aliarvostettu tehtävä, se kantaa paljon paljon enemmän vastuuta harteillaan mitä uskoisi. Kannat koko ketun aivon klaania kanssasi, ja jos yksikään henki lähtee, se oli yksi henki vähemmän mitä minä en voinut pelastaa, ja juuri nyt yksi sellainen henki on vaarassa, joten älä yhtään hidastele limanuljaska”, Tokaisin. Oli harvinaista että jaoin tälläistä Lehtitassun lisäksi. Kyllä, ajattelin pääasiassa näin henkien suhteen. Vaikka halusin usein ajatella loogisesti, sekä uskoa että tunteet olivat heikkous.. mutta tässä työssä se oli paljon muutakin. Se oli kyse kissan hengestä, sekä silmän räpäyksissä, tassujen askelista, sekä odotuksesta, elämästä ja kuolemasta. Tämä asema oli paljon muutakin kuin makoilua. En voinut tietää oliko kolli tyytyväinen saamaansa vastaukseen koska en nähnyt hänen liikkeitään.
”Oletko aina halunnut olla parantaja?”, Kolli jatkoi kysymystensä litanniaa. Tämän miettimisessä minulla todellakin meni hetki. En oikein tietänyt asiaa varmaksi, mutta ainakin uskoin sen aika varmaksi.
”Niin, synnyitkö sinä soturiksi ja tappelemaan? Sitä saa miettiä paljon. Mutta uskon että edes järkevinkään kissa ei ole syntynyt viisauden kanssa, hän meni ja oppi, niin minäkään en syntynyt halun kanssa korjata joka ikistä kissaa mutta jostakin ihmeestä, saattoi vaikka olla vanhempien kuolemasta joka sai minut haluamaan sitä”, Totesin puoliksi muristen. En sinänsä ollut hänen kyselylleen vihainen, hän sai minut hyvinkin taitavasti pois ajattelemasta kuolevaa kissaa.
”Entä sinä? Mikä sinua innosti?”, Päädyin kysymään kun kolli hiljeni. Kai hän luuli että ärsyynnyin hänen jatkuvista kysymyksistään. Mutta todellisuudessa ilman niitä tällä hetkellä maailmani tuntui murenevan liikaakin tassuihini.
”Minulla oli nuorena ystävä, halusin kasvaa hänen kanssaan yhdessä ja tulla kunnolliseksi kuolonklaanilaiseksi”, Kuuntelin. En ollut lainkaan perehtynyt häneen, joten minulla ei ollut hajuakaan kenestä kolli puhui. Mutta jotenkin aistini sanoi että tämä oli kollille vaikea aihe, tai jokin oli pielessä, se ystävä ei ollut enää siinä. Kai se oli jokin Mahlahallan äänessä. Hymähdin huvittuneena kun viimein pääsimme leirin suulle. Nopeutin vauhtiani jotta pääsisin pesälle. Siellä minua odotti Hehkuaskel. Laskin hänen tassuihinsa yrtin.
”Sano ettei ole myöhäistä”, Anelin. En halunnut todellakaan kuulla mitä seuraavaksi mestarini sanoi.
”Anteeksi Tiputassu, olen todella pahoillani, mutta enää ei ole mitään tehtävissä, hän kulkee nyt esi-isiemme kanssa”, Jäädyin siihen paikkaan, kun raivon aalto pyyhkäisi ylitseni. Kivun, raivon, sekä suoran surun aalto. Halusin huutaa. Halusin samalla hakeutua siskoni suojaisaan turkiin.
”Miten sinä- sinä saastainen karvakasa! Ketun aivoinen limanuljaska pystyit- Kuolla?! Miten?! Sinä?!- Olisit niin hyvin voinut pelastaa hänet”, Suorasanaisesti huusin, en ollut varma erottiko sanoja lainkaan huudon välistä, eikä sillä ollut mitään merkitystä. Sanat oltiin tarkoitettu tarkemmin itselleni kuin Hehkuaskeleelle. Lyyhistyin kehon viereen, tärisemään, haukkomaan happea lohduttomana. Tuntui kuin olisin voinut kuolla siihen, kun en yht äkkiä saisi enää sitä happea.
”Olisin- voinut pelastaa hänet”, Murisin. Maailmani mureni tassuissani, olin aivan varma että happeni loppui näillä sekunneilla.
//577 sanaa
//Mahla? Värikäs tipi kuten aina.
