Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Leirin pääaukio oli hiljainen nyt kuten aina tähän aikaan aamusta. Vain muutama kuolonklaanilainen oli herännyt ja nekin harvat viihtyivät näin aikaisin lähinnä omissa oloissaan – aivan kuten minäkin, muttei se minulla johtunut vuorokauden ajasta. Olin ikionnellinen päästyäni takaisin soturin tehtäviin, kun kolme nuorinta pentuani olivat ansainneet oppilasnimensä.
Nautin soturiudesta ihan oikeasti, sillä Kuolonklaani ja sen puolustaminen olivat koko elämäni. Vaikka tunsinkin rakkautta erityisesti Varissulkaa, mutta myös hieman pienempää rakkautta tuoreinta pentuettani kohtaan, Kuolonklaani oli minulle kaikki kaikessa. Mikäli minulle olisi tullut vastaan tilanne, jossa olisi valittava klaanin tai pentujeni puolesta, klaani menisi aina edelle. Pimeyden Metsä oli luonut minut ennen kaikkea Kuolonklaanin soturiksi, ei emoksi tai kumppaniksi.
Pikkuhiljaa leirin pääaukiolle alkoi ilmaantua yhä vain enemmän kuolonklaanilaisia. Soturit kävivät herättelemässä oppilaitaan viedäkseen heidät harjoituksiin tai partioihin. Henkäystähti oli ainakin toistaiseksi pitänyt minut oppilaatta, mutta toisaalta nautin siitä, kun sain keskittyä täysillä partiointiin ja klaanille saalistamiseen. Katseeni pysähtyi Virtsaviimaan ja Lätäkkötassuun. Oppilas oli astellut ulos oppilaiden pesästä ennen mestariaan – olin huomannut niin käyvän usein. Yllättävää kyllä, mutta tunsin pientä ylpeyttä katsellessani viimeisimmän pentueeni nuorinta pentua. Toisin kuin Sulkavirta, Sähkötuho ja Sinilintu, nämä kolme nuorukaista olivat ainakin toistaiseksi pysyneet kaukana ongelmista ja hoitaneet soturikoulutuksensa tähän saakka erinomaisesti. Tapoihini ei kuulunut udella asioita ja tungetella, mutta olin ohimennen kuullut ainakin Tuimakatseen ja Virtaviiman puhuvan lähinnä vain hyvää oppilaistaan. Jääviilto tietysti oli tapojensa mukaan valittanut kovaäänisesti siitä, miten surkea taistelija Lampitassu oli ja siitä, ettei tästä tulisi koskaan kunnon soturia. Henkäystähti oli mielestäni tehnyt suuren virheen, kun oli antanut tyttäremme Jääviillon koulutettavaksi.
Seuraavaksi katseeni siirtyi Lätäkkötassusta ja tämän mestarista mustaan soturiin, joka käveli parhaillaan laiskan oloisesti kohti pentutarhaa. Kuuraturkista ja Pimentovarjosta oli tullut kumppaneita ja kaikkien yllätykseksi varapäällikkö oli synnyttänyt jokin aika sitten kaksi pentua. Olin huomannut, että Henkäystähti oli pitänyt tästä nykyisestä asetelmasta kovasti. Pimentovarjo oli hänen silmissään viimein todistanut olevansa aidosti uskollinen Kuolonklaanille saadessaan klaaniin puhdasverisiä pentuja. Ja koska Henkäystähti oli minun päällikköni, olin tietenkin hänen kanssaan samaa mieltä. Nyt Pimentovarjo oli osoittanut sydämensä kuuluvan aidosti Kuolonklaanille. En ollut kiireiltäni ehtinyt käydä tervehtimässä toveriani tai hänen pentujaan pentutarhalla, mutta tarkoituksenani oli käydä heidän luonaan lähipäivinä.
Aurinko alkoi nousta ja se oli minun merkkini hilata itseni leirin uloskäynnille. Partio, jonka johtoon minut oli asetettu, lähtisi leiristä pian. Asetuin piikkihernemuurien varjoon ja jäin odottamaan, että Pikkukaaos, Roihumarja, Yrttimyrtti ja Hahtuvatassu saapuisivat paikalle. Meidän partiomme kiertäisi Eloklaanin ja Kujakissayhteisön rajojen kautta, jonka vuoksi Henkäystähti oli tehnyt partiosta tavanomaista suuremman. Erityisesti Eloklaanin rajalla oli viime aikoina tapahtunut vaikka ja mitä, kun kissat olivat ottaneet yhteen. Itse en ollut vielä joutunut yhteenkään rajakahakkaan ja mielelläni jatkaisin vastaisuudessakin näin.
Muun muassa Ruusutuike ja Sinilintu olivat jo menettäneet rajalla henkensä. Sinilinnun kuolema tuskin suretti ketään muita kuin hänen pentuetovereitaan ja Henkäystähteä, mutta Ruusutuike oli ollut hyvä soturi, joten hänen kuolemansa oli koskettanut monia. Minä en itse ollut tuntenut oikeastaan mitään, sillä totuus oli, että kissoja kuoli sodassa ja se oli yksinomaan Pimeyden Metsän päätös, kuka selviäisi hengissä. Mikä tahansa päivä saattoi olla viimeinen, sillä esi-isämme harvoin varoittivat ketään lähestyvästä kuolemasta.
