Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
”Ehkä vanhuus on viimein iskenyt”, Pimentovarjon sanat saivat minut säpsähtämään. Hänen harmaansininen katseensa oli kohdistettu työhönsä keskittyvään parantajaan, joten naaras ei kaiketi huomannut säikähtänyttä ilmettäni. Olin aina kuvitellut Pimentovarjon olevan uskollinen Punatähdelle, enkä olisi uskonut hänen alentuvan puhumaan päälliköstä pahaa. Olin liian häkeltynyt sanoakseni mitään. Pimentovarjo rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden kysymällä, luulinko päällikön menettäneen hengen taistelun lomassa. Ravistelin päätäni selkiyttääkseni ajatuksiani.
”Punatähti voi olla vanha, mutta ei ole meidän tehtävämme arvostella hänen päätöksiään. Hänellä oli varmasti syynsä valita Haukkasiipi partioon”, lausahdin terävällä äänellä. Pimentovarjo käänsi katseensa minuun ja siristi silmiään. En ollut varma, oliko soturi kanssani samaa mieltä vai ei, mutta hän pysyi vaiti. Hän taisi olla liian väsynyt väitelläkseen, ja kieltämättä niin olin myös minä.
”En halua puhua päällikköni selän takana, mutta uskon hänen menettäneen yhden hengistään”, lisäsin vielä vakavana. Päällikkö oli klaanin tärkein kissa, ja itse Pimeyden Metsä oli hyväksynyt Punatähden meidän päälliköksemme. Minun tehtäväni oli kunnioittaa esi-isiemme päätöstä ja totella klaanimme johtajaa. Sama koskisi myös Henkäysvarjoa sitten, kun Punatähdestä aika jättäisi. Vaikkei raidallinen kolli ollutkaan lempikissojani, uskollisuuteni Kuolonklaanille vaatisi sen, että toimisin hänen käskyjensä mukaan. Hyvä soturi ei koskaan saanut epäillä päällikkönsä sanaa, koska Kuolonklaanissa päällikön sana oli laki.
Hehkuaskel kääntyi ympäri ja käänsi keltaisen katseensa meihin. Parantajan kasvoilla oli normaalista poikkeava, epävarma ilme. Hän vilkaisi vielä kerran vuoteellaan makaavaa Haukkasiipeä, ennen kuin käveli meidän luoksemme.
”Pahoittelen että jouduitte odottamaan”, pikimusta naaraskissa lausahti ja laski pahoitellen päänsä alas, ”jos sopii, silmäilen ensin haavojanne ja hoidan ne sen jälkeen.”
Yrttien voimakkaat tuoksut saivat oloni epämukavaksi. Halusin mahdollisimman nopeasti ulos pesästä takaisin raittiiseen ilmaan.
”Ihan sama, kunhan siinä ei mene kauaa”, sanoin päätäni pudistellen. Parantaja alkoi heti hommiin ja silmäili vuorotellen molempien haavat läpi. Hän mutisi itsekseen jotakin takaraivossani olevasta haavasta ja katosi sitten yrttivarastoon.
Kun Hehkuaskel oli saanut pahimmat ruhjeemme paikattua, hän päästi meidät lähtemään. Haavat eivät olleet vakavia, joten voisimme molemmat palata heti huomenna takaisin soturin tehtäviin. Parantaja oli sanonut, että mäyrän kynsistä tulleesta haavasta jäisi todennäköisesti pysyvä arpi takaraivooni. Jotkut kissat olivat turhan tarkkoja omasta ulkonäöstään, mutta omasta mielestäni arvet tekivät kissasta uskottavamman taistelijan, jos niitä ei ollut liikaa. Arpia täynnä olevasta kissasta sai helposti sellaisen kuvan, että tämä oli hävinnyt jokaisen taistelunsa tai ottanut pahasti osumaa joka taistelussa.
”Myrsky ei taida laantua ennen huomista”, tokaisin, kun astuin Pimentovarjon rinnalla ulos kuivasta parantajan pesästä. Kävelimme rinnatusten kaatuneen kuusen sisällä sijaitsevaan sotureiden pesään. Enemmistö klaanin sotureista oli sadetta paossa pesän oksien suojassa. Suurin osa sotureista oli hereillä, mutta osa yritti nukkua sateen ropinasta ja puheensorinasta huolimatta. Kun olimme päässeet Pimentovarjon kanssa vierekkäin oleville vuoteillemme, päätin hyödyntää hetken vaihtamalla kuulumisia. Musta naaras oli yksi niistä harvoista, jonka kanssa saatoin oma-aloitteisesti keskustella niitä näitä.
”Miten pentujesi soturikoulutukset edistyvät?” kysyin ja vastausta odottaessani aloin sukia märkää ja rähjäistä turkkiani.
//Pimento?
