Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Olin kerännyt rohkeuteni ja pyytänyt Väärävarjon kanssani kävelylle. Se olisi viimeinen kävelymme yhdessä. Kolli käveli vierelläni kohti Hehkulampea. En tiennyt mitä sanoa. Oli ilmiselvää, että valkea soturi tiesi tiineydestäni. Siitä taisivat tietää kaikki, mutta ei kukaan sitä tietenkään suoraan kysynyt.
”En tiedä, miten tämän sanoisin”, aloitin vaitonaisena pitäen katseeni tiukasti maassa. Vielä aamulla maa oli ollut kuuran peitossa, mutta nouseva aurinko oli sulattanut sen nopeasti.
”Ei sinun tarvitse sanoa mitään, kyllä minä huomaan sen. Sinä olet tiine”, soturi lausahti. Nostin katseeni entisen erakon suuntaan. Väärävarjon kasvoilla oli pehmeä, kenties jopa ylpeä hymy. Soturin vaalean meripihkaisten silmien katse oli niin rakastava, että minun teki pahaa katsoa häntä. Käänsin synkän katseeni pois kollista.
”Mikä on? Onko kaikki hyvin? Ymmärrän kyllä, että tämä on sinulle haastava paikka, mutta kyllä me pärjäämme, yhdessä”, Väärävarjo lupasi lempeällä äänellä. Minua alkoi huimata, joten oli pakko pysähtyä. Ilma tuntui muuttuneen paksummaksi, sitä oli vaikea hengittää. Käännyin taas soturin puoleen. Nyt Väärävarjo näytti huolestuneelta, pelokkaalta. Pudistelin päätäni ja yritin työntää itkun pois, mutta pääni oli niin kovin sekaisin, ettei siitä tullut mitään.
”Ei”, se oli ainoa asia, joka tuli ulos suustani. Vain se yksi sana tuntui särkevän Väärävarjon. Kollin kasvoille muodostui pettynyt, suunnattoman surumielinen ilme. Olin varma, että soturi purskahtaisi hetkenä minä hyvänsä lohduttomaan itkuun. Väärävarjo avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sitten hän sulki sen uudelleen.
”Olen niin pahoillani”, kuiskasin ääni väristen ja katsoin soturia katseeni sumentavien kyyneleiden lävitse, ”minä rakastan sinua, mutta tämä ei ole oikein. Nämä pennut ovat Pimeyden Metsän rangaistus siitä, että koskaan rakastuin sinuun.”
En ollut koskaan nähnyt ketään niin surullisena. Väärävarjon olemus oli muuttunut täysin. Vahva ja itsenäinen soturi oli nyt kuin pieni pentu, joka oli kokenut elämänsä ensimmäisen pettymyksen. Kolli ravisteli päätään.
”Älä sano noin! Ei kukaan voi rangaista toista rakastumisesta. Pennut ovat lahja, ne ovat merkki siitä, että me kuulumme yhteen”, kolli yritti, mutta en halunnut kuunnella.
”Älä. Minä olen tehnyt jo päätökseni. Sinun täytyy lähteä Kuolonklaanista. Kun pennut syntyvät, vie osa mukanasi ja unohda minut. Niin minäkin aion tehdä, aion unohtaa sinut. Ennen kaikkea olen soturi, eikä rakkaus sinua kohtaan voita koskaan sitä rakkautta, joka minulla on Kuolonklaania ja soturiutta kohtaan.”
Minuun sattui. Kipu vihloi rintaani, tuntui kuin happi olisi loppunut maailmasta. Yritin pysyä kovana, mutta en mahtanut pahalle ololle mitään. Katsoin kuinka valkea soturi musertui edessäni. Väärävarjo yritti sanoa jotain, mutta mitään ei kuulunut.
”En minä aio unohtaa sinua koskaan”, Väärävarjo sai soperrettua itkun seasta.
Käännyin poispäin kollista. En voinut katsoa sitä, miten onnettomaksi olin tehnyt kissan, jota rakastin enemmän kuin mitään. Lähdin laahustamaan takaisin kohti leiriä. Itku ei vain tuntunut loppuvan. Hetken minusta tuntui, että elämältäni olisi hävinnyt pohja. Sen yhden silmänräpäyksen ajan halusin vain kääntyä ja perua puheeni. Kuitenkin sisimmässäni tiesin, ettei se olisi oikein. Rakkaus oli yhdentekevää, kun vastapainona oli soturius ja muiden arvostus.
Se oli ollut viimeinen kerta, kun puhuin Väärävarjolle. Siirryin seuraavana päivänä pentutarhalle. Samana päivänä juttelin Henkäysvarjon kanssa. Päätimme, että synnyttäisin pennut leirin ulkopuolella. Kenenkään ei tarvinnut tietää sitä, että kaikki pennut eivät saapuisi leiriin. Väärävarjo veisi omansa mukanaan sinne minne hän ikinä Kuolonklaanista lähtisikään. Henkäysvarjo oli välittänyt viestin valkealle soturille. Minä en voinut enää kohdata häntä. Pelkäsin, että kohdatessani Väärävarjon muuttaisin mielipidettäni. Kun oikeasti rakasti jotakuta niin palavasti, se sai pään sekaisin.
Minun olisi pitänyt olla vahvempi, en olisi saanut rakastua. Tämä oli minun rangaistukseni, josta syntyvät pennut muistuttaisivat minua koko loppuikäni. En tekisi samaa virhettä uudelleen. Tästä lähtien elämäni oli pyhitetty vain ja ainoastaan Kuolonklaanille. En rakastuisi enää ikinä, eikä kukaan saisi tietää hairahduksestani, ei koskaan.
Joidenkin päivien kuluttua tunsin samanlaisia pieniä kipuja, joita olin tuntenut edellisen synnytyksen käynnistyttyä. Henkäysvarjo vei minut ulos leiristä. Ennen sitä hän oli kertonut Väärävarjolle, että synnytys oli alkanut. Kolli saapuisi sovittuun paikkaan myöhemmin. Välillä jouduin nojaamaan harmaan soturin kylkeä vasten, kun kivut yltyivät. Saavutimme Henkäysvarjon aiemmin löytämän paikan, jonne kolli ohjasi minut makaamaan.
Aurinko oli laskenut, ja yö oli saapunut metsän ylle. Taivas oli kirkas ja ilma hyytävän kylmä. Olisin sata kertaa ennemmin ollut lämpimässä pentutarhassa, kuin kylmässä kiven kolossa kahdestaan Henkäysvarjon kanssa. Jos kuolisin tähän synnytykseen, en olisi katkera kenellekään. Se olisi silloin Pimeyden Metsän tahto ja minun rangaistukseni.
Kivut jatkuivat ja jatkuivat, aivan kuten viimeksikin. Koko ajan Henkäysvarjo istui vierelläni, muttei kolli sanonut mitään. Hän katsoi minua kylmä ilme kasvoillaan syyttävästi. Olin häpeissäni. En ollut koskaan ollut näin häpeissäni, mutta hyväksyin tilanteen täysin. Tämä tilanne oli ainoastaan itseaiheutettu, eikä Henkäysvarjoa voinut syyttää hänen tunteistaan ja syyttävästä katseestaan.
Synnytys eteni aivan samalla tavalla kuin viimeksikin. Sanoinkuvailemattoman tuskallinen kipu kulki lävitseni, kun jouduin ponnistamaan. Tällä kertaa kaikki oli kuitenkin ohi nopeasti. Kaksi pentua, ei enempää. Henkäysvarjo ei vaivautunut auttamaan minua pentujen nuolemisessa. Hän vain katsoi vieressä. Toivoikohan kolli minun kuolevan? Toivoikohan hän pentujen kuolevan?
Odottelimme vielä tovin, muttei pentuja tullut enempää. Oloni helpottui, vaikkakin minua väsytti hurjasti. Kaksi pientä pentua kyyhöttivät vatsani vierellä ja imivät tarmokkaasti maitoa. Ne vikisivät hiljaa ja painelivat pienen pienillä käpälillään yhä turvonnutta vatsaani. Toinen pennuista oli vitivalkoinen, mutta toisen turkki oli tummanharmaa. Sen tiesin, etten voisi pitää valkeaa pentua. Henkäysvarjo nousi ylös ja poistui hetkeksi luotamme.
Pian varapäällikkö palasi takaisin Väärävarjo seurassaan. Hetken ajan valkea soturi katsoi kahta pientä pentua ja minua. Minä en voinut kohdata kollin katsetta.
”Valkoinen pentu on sinun”, Henkäysvarjo murahti ja kumartui pennun luokse. Raidallinen kolli tarttui pentua niskanahasta kiinni. Se sai pienokaisen säikähtämään ja vinkaisemaan onnettomasti. Kumppanini laski pennun Väärävarjon jalkojen juureen. Hetken ajan kolli tuntui epäröivän.
”Nämä ovat kai sitten hyvästit”, Väärävarjo totesi. Kenties kolli odotti meidän sanovan jotakin, mutta oli aivan hiljaista. Vain pentujen vikinä ja yön jäljiltä heräilevien lintujen laulu rikkoivat hiljaisuuden. Väärävarjo tarttui pentua niskanahasta kiinni ja lähti. Vasta silloin nostin katseeni harmaasta pennusta kollin perään. Katsoin, kuinka kissa loittoni entisestään, lopulta katosi näkyvistä.
Ellei Henkäysvarjo olisi seissyt vierelläni enkä olisi ollut niin väsynyt, olisin takuulla juossut kollin perään. Olisin perunut kaikki puheeni ja pyytänyt häntä jäämään. Mutta niin ei käynyt. Makasin aloillani ja tuijotin tyhjyyteen onnettomana.
”Nouse ylös, me palaamme nyt leiriin”, Henkäysvarjo murahti. Minä tein työtä käskettyä. Henkäysvarjo ei suostunut kantamaan pentua, joten jouduin tehdä sen itse. Välillä olin vähällä menettää tasapainoni, mutta onnekseni pysyin pystyssä.
Siinä hetkessä päätin, että huolehtisin tästä pennusta parhaani mukaan. Kasvattaisin hänestä soturin, josta Kuolonklaani saisi olla ylpeä. Kärsisin rangaistukseni mukisematta.
// Varis kentiess?
// 1017 sanaa
