Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
En saanut nauttia omasta rauhastani kovinkaan kauaa, kun joku huonokäytöksinen ikäloppu saapui luokseni. Tummanruskeaa naaraskissaa varjosti tummanruskea kolli, joka pysyi koko yksipuolisen keskustelun ajan vaiti. Hän vain mulkoili minua jäänsinisillä silmillään.
Pidin miltei koko puheen ajan katseeni tähtitaivaassa. Päivällä taivaan peittäneet pilvet olivat siirtyneet syrjään paljastaen tummanpuhuvan taivaan, tuikkivat tähdet ja suuren täysikuun.
Tämä vanha naaraskissa oli varsin tungetteleva, eikä selkeästikään ollut kartalla klaanien välisistä rajoista. Hän ehdotti minulle, että tutustuisin hänen poikaansa. Koko monologin ajan istuin aloillani selkä suorana yrittäen kuvitella, ettei vanhuksia olisi ollutkaan.
Kiitin Pimeyden Metsää siitä, että tummanruskea kollikissa saapui komentamaan vanhukset pois luotani. En minä pelastusta olisi kaivannut, mutta saisinpahan ainakin kuunnella rauhassa päälliköiden puheet, kun he alkaisivat puhumaan. Olin nähnyt ruskean tabbykuviolla kuvioidun kollin aiemminkin kokoontumisessa ja muutaman kerran partioissa. Kun hän seisoi juron näköisen, hiljaisen kollivanhuksen vieressä, heidän sukulaisuudestaan ei voinut erehtyä. Oliko poika tullut vahtimaan vanhempiaan kokoontumiseen?
Kun eloklaanilainen oli saanut puhuttua klaaninvanhimmat pois luotamme, hän käänsi katseensa taas minuun ja alkoi heti selitellä sitä, miten vanhukset olivat uusia eloklaanilaisia. Niinpä tietenkin, ajattelin. Eikö Eloklaanissa opetettu kokoontumiseen lähtijöille mitään?
Katseeni karkasi nopeasti tabbykuvioisesta kollista tuon vierellä istuvaan oppilaaseen. Vakavakasvoinen, valkea kolli silmäili minua tarkkaavaisesti. Sydämeni jätti lyönnin, kenties toisenkin välistä, kun tunnistin valkean kissan. Oppilas oli arviolta kuuden kuun ikäinen. Siitä ei voinut erehtyä. Siro ruumiinrakenne, vaalean meripihkan väriset silmät ja niiden ympärillä oleva tuhkanharmaa kuviointi. Tuntui siltä, kuin ilma olisi muuttunut hetkessä raskaammaksi tehden hengittämisestä haastavaa. Tein kaikkeni, jotta eloklaanilaiset eivät huomaisi sitä.
”Tässä on oppilaani Pohjatassu. Hän on vastikään päässyt oppilaaksi”, tabbykuvioinen kolli lausahti laskien häntänsä oppilaan lavoille. Soturin silmistä paistoi ylpeys, kun hän katsoi oppilasta. Pohjatassua. Minun poikani nimi oli Pohjatassu.
”Minä olen muuten Hiilihammas”, kolli lisäsi vielä. Pakotin katseeni irtaantumaan Pohjatassusta takaisin Hiilihampaaksi esittäytyneeseen soturiin.
”Minä olen Tuhkajuova”, vastasin matalalla äänellä.
Katseeni lipui taas pois Hiilihampaasta. Se käväisi Pohjatassussa, mutta pakotin sen eteenpäin kohti kissajoukkoa. Kissat parveilivat lähellä Puhujankiveä odottaen, että päälliköt aloittaisivat puheensa. Etsin kuumeisesti valkeaa turkkia. Tiesin, etten olisi saanut tehdä niin, mutten voinut itselleni mitään. Siitä oli kuusi pitkää kuuta, kun olin edellisen kerran nähnyt Väärävarjon. Aina, kun katseeni osui väärään kissaan, tiesin, että minun pitäisi lopettaa. En olisi saanut etsiä Väärävarjoa. Olin luvannut unohtaa hänet ja mahdottoman rakkautemme. En voinut sille mitään, etten voinut lopettaa.
Unohdin Hiilihampaan ja Pohjatassun olemassaolon, kun tunnistin valkean kollin Kivikukkulan reunalla. Väärävarjo oli yksin. Hän oli kääntänyt selkänsä muille ja katseli Hehkulammelle päin. Kun kuunvalo osui soturin valkeaan turkkiin, se suorastaan hehkui. En tiennyt mitä ajatella, pääni tuntui olevan sekaisin. En ollut kuvitellut, että tämä olisi ollut näin vaikeaa.
Tuntui, kuin sydämeni hiljalleen parantuvat haavat olisi taas revitty auki. Mieleeni palasivat kaikki ne hetket, kun olimme olleet yhdessä. Muistin valkean kollin turkin tuoksun ja hymyn. Nyt Väärävarjo ei hymyillyt. Hänen ilmeensä oli vakava, vähän jopa surumielinen hänen tuijottaessaan jäätynyttä Hehkulampea.
Koko ajan minä tein kaikkeni pitääkseni kasvoillani aivan tavallisen, kylmän ilmeeni. Arvasin, että yhteen kohtaan jähmettynyt katse herättäisi seuralaisteni huomion.
”Oletko sinä kunnossa?” nuoren kissan ääni tunkeutui sekaisiin ajatuksiini, ja käänsin nopeasti katseeni Pohjatassuun. Valkea kolli muistutti pelottavan paljon isäänsä.
”Olen. Yritin vain etsiä poikaani. Hän on suurin piirtein sinun ikäisesi, vastanimetty oppilas, Varistassu”, takeltelin tajuamatta, kuinka paljon puhuin.
”Ai. Miltä hän näyttää? Ehkä voimme auttaa”, Pohjatassu tarjoutui ja käänsi vaalean katseensa kissajoukkoon. Pudistin päätäni.
”Punatähti varmasti esittelee hänet pian”, totesin ja kohtasin hetkeksi Pohjatassun katseen. Hän ei ole minun poikani, toistelin ajatusta päässäni. Pohjatassu on eloklaanilainen, hän ei ole minun poikani. Minun poikani on Varistassu, ja Varistassun veli kuoli synnytyksessä. Pohjatassu ei ole minun poikani, vaan jonkun toisen.
Jo toistamiseen tämän kokoontumisen aikana kiitin mielessäni Pimeyden Metsää, kun Punatähti ja Mesitähti aloittivat kokoontumisen viimeinkin. Vaikka kuinka kovasti yritin keskittyä päälliköiden sanoihin, en voinut. Ajatukseni harhailivat Väärävarjossa ja Pohjatassussa, sekä yhteisessä menneisyydessämme.
Katseeni karkasi Puhujankivellä seisovista kissoista Väärävarjoon, joka oli kääntynyt katsomaan päälliköitä. Oli väärin toivoa, että valkea kolli kääntyisi katsomaan minua, mutten voinut sille mitään. Punatähden ja Mesitähden puheosuus tuntui kestävän ikuisuuden, eikä Väärävarjo edes vilkaissut minua.
Hurja pettymys valtasi mieleni. Oliko valkea soturi unohtanut minut, vai kamppailiko hän tunteidensa kanssa samalla tavalla kuin minä nyt? Hän oli luvannut muistaa minut ikuisesti, mutta olivatko ne vain puheita? Oliko Väärävarjo leikkinyt tunteillani? Ei, hänen oli täytynyt olla tosissaan. Olin nähnyt hänen kyyneleensä ja hänen epätoivonsa.
Ehkä hän vain vihasi minua niin paljon, ettei halunnut nähdä minua. Minäkin inhosin itseäni sen vuoksi, että olin koskaan rakastunut. Yritin kasata ajatuksiani, yritin pyyhkiä Väärävarjon ja hänen pentunsa pois mielestäni, muttei se onnistunut, kun tunsin Pohjatassun katseen niskassani.
”Tahdotko sinä nyt esitellä poikasi meille?” Hiilihammas kysyi, kun päälliköt olivat puhuneet. Käänsin katseeni kolliin puntaroiden vaihtoehtoja mielessäni. Vilkaisin Pohjatassua, jonka jälkeen käänsin katseeni jälleen kissajoukkoon yrittäen etsiä Varistassun tummanharmaata turkkia.
Olisi liian suuri riski tutustuttaa Varistassu ja Pohjatassu toisiinsa. En halunnut ottaa sitä riskiä, että salaisuuteni paljastuisi koskaan. Se olisi soturiuteni loppu, uskottavuuteni olisi tiessään, jos kukaan saisi tietää.
”Hänellä näyttää olevan juuri nyt seuraa”, sanoin huomatessani, että Varistassu oleskeli Aaltotassun kanssa Puhujankiven varjossa. Jos olisin ollut yksin, olisin nyt huokaissut helpotuksesta.
”No, ei voi mitään”, Hiilihammas hymähti.
Kokoontuminen päättyi, ja Punatähti antoi Mesitähden johdattaa edeltä eloklaanilaiset alas Kivikukkulalta. Pohjatassu ja Hiilihammas hyvästelivät minut lyhyesti, mutten vastannut. Olin taas etsinyt Väärävarjon valkean turkin, jota nyt seurasin. Kolli lipui hiljalleen kissajoukon mukana kohti Kivikukkulan reunamaa, jota pitkin meni polku alas maan pinnalle.
Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt, kun kolli asteli ohitseni. Hänen meripihkainen katseensa käväisi minussa. Katsekontakti kesti aivan pienen hetken ajan, mutta se riitti minulle. Valkean soturin katse välitti minulle sen tiedon, minkä tahdoin tietää. Surumielinen kaipaus suorastaan hohkasi soturin meripihkaisista silmistä. Väärävarjo ei ollutkaan unohtanut minua, hän ei vihannutkaan minua. Samaan aikaan oloni oli helpottunut, mutta myös pettynyt.
Olin äärettömän pettynyt itseeni, kun en osannut hillitä tunteitani. En ollut osannut unohtaa Väärävarjoa, vaikka olin luvannut tekeväni niin. Minä pelkäsin, että Pimeyden Metsä rankaisisi minua uudestaan, vieläkin pahemmalla tavalla kuin viimeksi.
Olin viimeinen kissa, joka poistui Kivikukkulalta kuolonklaanilaisten perässä. Koko matkan leiriin pidin katseeni taivaalla, välillä varmistaen, että pysyin kissajoukon perässä enkä astunut harhaan polulta.
Tähtitaivas oli kirkas, ja täysikuu mollotti taivaalla valaisten lumisen metsän. Pakkanen oli lauhtunut sitten kokoontumiseen lähdön, mutta silti minua palelsi, vaikkei edes tuullut.
// 1004 sanaa
