Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Harakkatassu oli saapunut luokseni ja keskeyttänyt päänsisäiset pohdintani. Vilkaisin hieman turhautuneena oppilasta, jonka asia ei tullut minulle yllätyksenä. Soturioppilas halusi uintiharjoituksiin. Eihän siitä ollut kuin muutama päivä, kun olimme viimeksi käyneet Hehkulammella. Valkomusta kolli kertoi, että hän oli jo totuttautunut veteen leirissä. Suoraan sanottuna en olisi uskonut, että kolli olisi totuttautunut veteen näin nopeasti. Hän oli ollut suorastaan kauhusta kankea, kun olimme aiemmin käyneet vedessä.
Kolli oli tullut juttusilleni juuri oikeana päivänä, sillä tänään Raparperitassullakin oli vapaapäivä. Toisaalta, tänä yönä olisi täysikuu. Punatähti oli eilen ilmoittanut klaanille, että tapaisimme Eloklaanin Kivikukkulalla joka täysikuun aikaan tästä eteenpäin. Oli asiasta ollut aiemminkin puhetta, mutta nyt se oli varmistunut. Minä olin päässyt mukaan kokoontumiseen.
”On onnenpäiväsi. Käyn pyytämässä jotakuta soturia mukaamme, me lähdemme heti”, sanoin ja lähdin kesken lauseen kävelemään kohti sotureiden pesää. Harakkatassu jäi taakseni, mutta en kuullut hänen askeleitaan. Kolli jäi siis odottamaan minua, eikä tullut mukaan.
Työnsin pääni sotureiden pesään ja katselin sammalvuoteilla makaavia sotureita. Suuri osa kissoista oli tällä hetkellä partioissa, harjoituksissa tai leirin pääaukiolla, mutta muutama karvamytty nukkui pesän vuoteilla. Katsahdin tummanharmaata kollia, joka nosti päänsä ylös vuoteesta kuullessaan minut. Kohtasin isäni kirkkaanvihreän katseen.
”Mitä? Onko jotakin asiaa?” kunnioitettu soturi murahti matalalla äänellään.
”Tahdotko lähteä vartioimaan uintiharjoituksia?” kysyin mitäänsanomattoman kylmällä äänensävyllä.
”Kenen harjoituksia?” kookas soturi murahti ja nousi istumaan. Jyrkänneloikka ei vaivautunut puhumaan hiljempaa, ja huomasin pesän toisella puolen nukkuvan Haahkasurman korvien liikkuvan. Selvästi hän oli hereillä.
”Harakkatassun. Tämä on toinen harjoituskerta”, selitin. Kollin ei pitänyt miettiä kauaa, kun hän nousi ylös ja puikkelehti petien välistä kohti uloskäyntiä. Väistyin hänen tieltään ulos pesästä. Jyrkänneloikka astui vierelleni. Hän oli minua huomattavasti suurikokoisempi, kenties yksi klaanin kookkaimmista kissoista. Toisaalta, Kuolonklaanissa monia oli siunattu suurella koolla. Joskus aiemmin kadehdin kookkaita sotureita ja halusin olla heidänlaisensa, mutta myöhemmin olin ymmärtänyt pienen koon hyödyt. Pystyin liikkumaan hiljempaa ja pysymään piilossa katseilta. En välttämättä ollut se kissa, johon vihollinen ensin kiinnittäisi huomiota, mutta se ei haitannut lainkaan. Osasin kyllä todistaa, etten minä mikään turha soturi ollut.
Harakkatassu istui edelleen samassa paikassa, minne olin hänet hetki sitten jättänyt. Kolli kohtasi Jyrkänneloikan katseen. Johdatin kaksi muuta kissaa kohti leirin uloskäyntiä. Vartiossa seisova Pikkukaaos kohtasi katseeni. Tummanruskea naaras pysyi piikkihernetunnelin uloskäynnillä hievahtamattakaan.
”Minne olette menossa?” naaras kysyi, sillä se oli hänen tehtävänsä.
”Uintiharjoituksiin. Minulla on Punatähden lupa opettaa Harakkatassua”, vastasin kylmällä äänellä. Soturi mietti hetken, jonka jälkeen hän astui sivuun. Johdatin isäni ja Harakkatassun piikkihernetunneliin.
Leirin ulkopuolella viileä viima paiskautui vasten kasvojani. Päivä oli muuten todella lämmin, joten tuuli ei haitannut muuta kuin meitä, jotka aikoisivat pian kastella turkkinsa. Märkä turkki ja kova viima eivät olleet hyvä yhdistelmä. En antanut sen häiritä, vaan lähdin suunnistamaan tottuneena kohti Hehkulampea. Kävelyaskeleeni muuttuivat nopeasti juoksuksi. Kaksi muuta kissaa tulivat perässäni, eikä kukaan sanonut mitään.
Hehkulammen vesi suorastaan hehkui kirkkaansinisenä auringonvalon osuessa veden pintaan. Tämä oli näky, jota olisin voinut katsella ikuisuuden ajan. Olin varma, että esi-isät olivat valinneet tämän reviirin Hehkulammen vuoksi. Vaikka kuolonklaanilaiset olivat aina olleet kylmiä ja kovia, kaikki takuulla pitivät siitä, miltä Hehkulampi näytti viherlehtisin.
”Mene veteen ja todista, että olet tottunut siihen”, sanoin Harakkatassulle, joka oli pysähtynyt vierelleni. Jyrkänneloikka oli jäänyt kauemmaksi rannasta, ja hän katseli meitä parhaillaan.
Valkomusta kolli nyökkäsi ja astui rantaveteen. Huomasin kollin värähtävän hieman. Hehkulammen vesi ei ollut yhtä lämmintä kuin leirissä olevan pienen lammen vesi. Siristin silmiäni ja olin miltei varma, että kolli ei saisi vauhtia käpäliinsä, mutta sitten hän asteli ongelmitta veteen. Harakkatassu seisoi nyt vedessä kaulaansa myöten. Hän kääntyi minun puoleeni kuin odottaen jotakin.
”Nyt kun vedessä oleminen ei ole sinulle enää ongelma, voimme harjoitella uimisen perusteita”, sanoin samalla, kun astelin Harakkatassun lähettyville, mutta jäin hieman lähemmäksi rantaa. Kolli oli minua hieman suurempi, mutta ei kuitenkaan normaalia soturia kookkaampi. Jos olisin mennyt Harakkatassun vierelle, jalkani eivät olisi enää yltäneet pohjaan.
”Kuten aiemmin kerroin, uidessa on tärkeintä olla varma omasta osaamisestaan ja tiedostaa se, mitä teet. Uimaan ei voi oppia yhdessä yössä, vaan se vaatii aikaa ja harjoittelua. Tämän harjoituskerran tavoite on, että pysyt edes hetken pinnalla”, kerroin Harakkatassulle, joka kuunteli tarkkaavaisesti. Kolli ilmaisi ymmärryksensä nyökkäyksellä.
”Uiminen ei ole pelkkää jalkojen liikuttelua miten sattuu. Sinun täytyy pitää rytmi yllä, jos tahdot pysyä pinnalla. Kauho etukäpälilläsi vuorotellen vettä, ja potki vauhtia takajaloillasi. Kas näin”, aloin kauhoa vettä käpälilläni ja tein takajaloilla rauhallisia potkuja. Pidin pääni veden pinnan yläpuolella niin, että en vetänyt vettä henkeeni. Uin Harakkatassun ympäri, ja palasin sitten entiselle paikalleni.
”Yritä sinä nyt. Ui rantaa kohti”, käskin. Harakkatassu kohotti kulmiaan, mutta ei väittänyt vastaan. Kolli keskittyi ja alkoi kauhoa vettä etukäpälillään. Kolli kauhoi vettä liian rauhallisin liikkein, ja hän katosi hetkeksi pinnan alle. Harakkatassu nousi kuitenkin ylös ja yskäisi.
”Jos sinusta tuntuu, että vajoat pinnan alle, älä vedä vettä keuhkoihisi. Se saa sinut vain yskimään”, murahdin.
”Yritänkö uudelleen?” kolli kysyi ja tuntui sivuuttavan aiemman lausahdukseni.
”Yrität. Älä tee liian rauhallista liikettä. Liikkeiden tulee olla hallittuja, mutta ei liian voimattomia. Jotta pystyt pitämään itsesi pinnalla, vettä saa kauhoa ihan kiitettävällä voimalla”, tokaisin. Harakkatassu nyökkäsi ja keskittyi taas.
Toinen yritys meni pieleen, kun Harakkatassu ei saanut vieläkään kauhonut vettä tarpeeksi tehokkaasti. Kolmannella kerralla vettä roiskui joka suuntaan, kun käpälien liikkeet olivat turhan voimakkaat.
”Se ei haittaa, että et osaa tätä heti. Vain kokeilemalla löydät oikean tavan ja liikkeiden oikean nopeuden ja voiman. Yritä vielä”, käskin. Harakkatassu ei luovuttanut, vaan kolli jatkoi yrittämistä. Neljäs kerta sai oppilaan liikkumaan ainakin hiirenmitan verran eteenpäin. Hän pysyi pinnalla ja liikutteli jalkojeen juuri oikeaan tahtiin. En yllättynyt, kun oppilas sekosi liikkeissä ja oli vähällä kadota taas pinnan alle. Harakkatassu sai jalkansa vedenpohjaan ennen kuin niin kävi.
”Kuten huomaat, oikea liike tulee kyllä, mutta sen ylläpitäminen vaatii keskittymistä. Onnistuit pysymään pinnalla hetken aikaa, mutta se ei riitä. Yritä uudelleen”, komensin. Harakkatassu murahti, mutta yritti uudelleen.
Tällä yrityksellä kolli löysi oikean tekniikan varsin nopeasti, ja onnistui pitämään sen vähän aiempaa pidempään. Seuraavat yritykset olivat aiempia parempia. Harakkatassu tuntui tajuavan, miten uiminen käytännössä toimii. Hän pysytteli pinnalla, mutta liikkui vain vähän eteenpäin.
”No niin, eiköhän nämä harjoitukset olleet tässä. Voit harjoitella itseksesi leirin lammessa, mutta muista pitää etäisyyttä vesiputoukseen. Jos menet liian lähelle sitä, löydät itsesi helposti pinnan alta, etkä pääse pois. Mennään rantaan ja kuivataan turkkimme ja palataan sitten leiriin”, sanoin ja johdatin oppilasta kohti rantaa. Harakkatassu ei ollut luonnostaan mikään erityisen lahjakas uimari, mutta hänen sinnikkyydellään oppilas oppisi varmasti kaiken oleellisen.
Harakkatassu seurasi minua rantaan, jossa Jyrkänneloikka tarkkaili edelleen ympäristöä. Kolli ei edes vilkaissut meihin päin, vaikka hän selkeästi huomasi meidän saapuvan rantaan. Tiesin sen siitä, että isäni käänteli korviaan.
”Koska sinulla on taas aikaa opettaa minua?” Harakatassu kysyi alkaessaan nuolla turkkiaan pitkin vedoin. Jouduin harkitsemaan asiaa hetken ajan. Raparperitassun koulutus oli loppusuoralla, joten tällä hetkellä lähinnä kertasimme hänen kanssaan aiemmin opittuja asioita ja kehitimme hänen taitojaan.
”Neljäsosakuun kuluttua”, ilmoitin kääntämättä katsettani valkomustaan kolliin, ”keskitymme sillä kerralla kehittämään uintitekniikkaasi, ja jos se sujuu hyvin, opetan sinut sukeltamaan.”
Kun olimme saaneet turkkimme suurin piirtein kuiviksi, palasimme takaisin leiriin. Aurinko oli ohittanut huippunsa jokin aika sitten. Ehtisin vielä levätä ennen kokoontumisen alkua.
Leirissä isä tahtoi jakaa kanssani tuoresaaliin. Hän haki kasasta oravan, ja pudotti sen eteeni. Työnsin pörröhäntäisen, elottoman eläimen kuitenkin takaisin isälleni. Hän oli kokeneempi soturi, joten annoin hänelle luvan ottaa ensimmäisen suupalan. Kolli aloitti syömisen.
Luonnollisesti suurikokoinen Jyrkänneloikka söi enemmän kuin minä. Kun olimme saaneet syötyä, hän katsahti minuun.
”Toivottavasti jälkeläisesi osaavat käyttäytyä kokoontumisessa. En ymmärrä, miksi Punatähti halusi heidät mukaan”, kolli katsoi minua vakava ilme kasvoillaan. Olin tässä asiassa isäni kanssa samaa mieltä. Sulkatassu ja Sähkötassu eivät olleet ne oppilaat, jotka olisin itse ensimmäisenä valinnut mukaan kokoontumiseen. Arvelin, että Henkäysvarjolla oli käpälänsä tässä pelissä mukana. Hän oli liian lempeä kasvattaja, enkä voinut sietää sitä. Kolli ei ollut loppujen lopuksi ollut edes vihainen kaksikolle siitä, että he olivat käyneet luvatta Eloklaanin reviirillä. Olin luopunut siitä ajatuksesta, että kaksikon tempaus liittyisi Henkäysvarjon suunnitelmiin. Ei varapäällikkö kuitenkaan niin hiirenaivoinen olisi, että hän vetäisi oppilaat sellaiseen mukaan. Ja olin varma, ettei Sähkötassu edes suostuisi moiseen.
”Minä pidän siitä huolen, että he käyttäytyvät”, ilmoitin tasaisella äänellä, johon Jyrkänneloikka vastasi nyökäten.
”Kuolonklaani ei kaipaa hankaluuksia Eloklaanin kanssa etenkään tällaisina aikoina”, tummanharmaa soturi murahti. Olin hänen kanssaan jälleen täysin samaa mieltä. Puhuisin kaksikolle ennen kokoontumisen alkua, ja käskisin heidän käyttäytyä.
Ennen kokoontumista ehdin vielä käydä pikaisilla päiväunilla. Sitten oli kuitenkin aika lähteä kohti Kivikukkulaa. Punatähti kutsui kokoontumiseen lähtijät koolle. Me keräännyimme piikkihernetunnelin sisäänkäynnille. Päällikkö odotti, että kaikki olivat paikalla.
”Muistutan jokaista vielä siitä, ettei Eloklaanin tarvitse tietää mitään, ei niin mitään reviirillämme liikkuvasta murhaajasta. Emme tahdo näyttää heikkouttamme toiselle klaanille, ja siksi jokaisen täytyy olla kuin kaikki olisi normaalisti. Voitte puhua eloklaanilaisille, mutta mitään suurempaa toveruutta minä en hyväksy. Eloklaanilaiset ovat loppujen lopuksi meidän vihollisiamme, eivät ystäviä. Kunnioittakaa klaanien välisiä sääntöjä kokoontumisessakin”, päällikkö sanoi kovaan ääneen, jotta jokainen kuulisi hänet.
Olin ottanut oman paikkani melko perältä joukkoa. Sulkatassu ja Sähkötassu olivat aivan edelläni. Kun joukko lähti liikkeelle, meni hetki ennen kuin kaikki pääsivät ulos leiristä. Leirin ulkopuolella kiristin hieman tahtiani päästäkseni pentujeni vierelle. He katsoivat minua hieman yllättyneinä. Sähkötassun ilme pysyi vakavana, mutta Sulkatassu kurtisti kulmiaan.
”En tiedä miten hyvin ymmärsitte Punatähden sanat, mutta katsokaakin että käyttäydytte kokoontumisessa”, lausuin kylmästi kaksikolle, jonka jälkeen jättäydyin mitään sanomatta takaisin joukon perälle.
Katseeni siirtyi kuin automaattisesti Väärävarjoon, jonka valkoinen turkki vilahteli vähän väliä muiden kissojen takaa. Kolli oli päässyt mukaan kokoontumiseen, joka oli omasta mielestäni melko yllättävää. Muut mukaan lähteneet soturit olivat kokeneita ja osoittaneet uskollisuutensa klaanille tavalla tai toisella. Väärävarjo oli entinen erakko, joka ei ollut ollut kauaa klaanissa. Kenties Punatähti oli halunnut antaa tälle mahdollisuuden.
Pimentovarjo kulki vierelläni, ja huomasin naaraan vilkaisevan minua. Siirsin katseeni tummaan soturiin. En mielelläni aloittanut puolituttujen kanssa keskusteluita, mutta jostain syystä nyt se tuntui hyvältä vaihtoehdolta.
”En käsitä, miksi Punatähti tahtoo tavata Eloklaania. Eikö olisi parempi, jos molemmat klaanit saisivat elää omassa rauhassa?” tuhahdin niin hiljaa, ettei lausahdustani kuulisi muut kuin Pimentovarjo. Naaras katsahti minuun. Soturi oli ollut oppilasikäisestä saakka sellainen kissa, jota minä en täysin karttanut. Hän oli kohtuullisen hyvää seuraa toisinaan, ja ennemmin keskustelin hänen kanssaan kuin monen muun kuolonklaanilaisen.
//Pimento?
// 1623 sanaa
