Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Minttuliekin reaktio ei ollut niin voimakas, mitä Henkäysvarjo oli kai tavoitellut.
”Totta, se ei kuulu sinulle lainkaan”, harmaa raidallinen kolli murahti, ”mutta hyvin, kiitos kysymästä.” Henkäysvarjo lainasi eloklaanilaisen sanoja. Minä pysyin vaiti, koska minulla ei ollut mitään sanottavaa.
”Punatähtikin lienee ilmeisesti hyväksynyt sen tosiasian, että hänen tyttärensä on yhtä suuri kuin kuollut koko klaanillemme”, kumppanini virnisti ja selkeästi yritti ärsyttää Minttuliekkiä. Se oli aivan liian läpinäkyvää, ja myös Minttuliekki huomasi sen. Naaraan katse kuitenkin kertoi, että sanat merkitsivät ehkä jotakin hänelle. Punaruskea naaras pysyi hetken hiljaa, kuin hän olisi yrittänyt kasata sanojaan.
”Kyllä isä tietää sen, etten minä ole kuollut. Me tapaamme kokoontumisessa joka täydenkuun aikaan”, eloklaanilaisnaaras sanoi. Totta. Olin unohtanut kokoontumisen, josta Henkäysvarjo oli puhunut. Punatähti oli mennyt lupautumaan siihen, että klaanit tapaisivat aina täydenkuun aikaan sovitussa paikassa ja vaihtaisi kuluneen kuun kuulumiset. Mikä järki siinä olisi? Ei Kuolonklaanin asiat kuuluneet pätkääkään tälle Eloklaanille tai sen jäsenille. Mutta toisaalta, kokoontumisissa Kuolonklaani voisi kalastella tietoja Eloklaanista. Mitä enemmän vihollisesta tietää, sitä helpommin voi elää rauhassa tai vaihtoehtoisesti sitä helpompi on tuhota toinen.
Henkäysvarjo ei ehtinyt sanoa enää mitään, kun Hehkuaskel ja Liljatuuli palasivat jo pääaukiolle.
”Kiitos. Toivottavasti yhteistyömme sopii tulevaisuudessakin näin hyvin”, eloklaanilaisnaaras hymyili pikimustalle Hehkuaskeleelle. Toinen parantajakissa nyökkäsi.
”Jos se minusta on kiinni, ei tässä ole mitään ongelmaa. Hyvä jos pystyin auttamaan”, Hehkuaskel sanoi ja käänsi katseensa meihin. Henkäysvarjo nyökkäsi merkiksi, että olisimme lähdössä. Varapäällikkö nousi ylös ja nosti häntänsä pystyyn. Minttuliekki astui sivummalle ja piti katseensa tiukasti meissä.
”Turvallista kotimatkaa, te tuskin tarvitsette saattajia”, punaruskea naaras totesi.
”Emme tarvitse”, Henkäysvarjo tuhahti ja astui Hehkuaskeleen edellä piikkihernetunneliin. Minä pidin perää.
Pysyimme hiljaa niin kauan, että olimme ylittäneet hajumerkit. Vasta Kuolonklaanin reviirillä Henkäysvarjo kääntyi parantajan puoleen.
”Mitä asiaa sillä eloklaanilaisella oli sinulle?” raidallinen kolli murahti.
”Hän kyseli, mitä yrttejä täällä päin kasvaa ja muuta yrteistä. Ei mitään sen suurempia salaisuuksia”, parantaja totesi rauhallisella äänellä. Vastaus kelpasi varapäällikölle, ja matka jatkui kohti leiriä.
Leirissä kaikki oli ihan normaalisti. Auringonlaskun saalistuspartio tuli meitä vastaan piikkihernetunnelin suulla. Sähkötassu oli ollut siinä mukana. Ainoa poikani tervehti meitä kohteliaasti, ja jatkoi sitten häntä pystyssä matkaa Jyrkänneloikan vierellä. Minä olin toivonut Jyrkänneloikkaa Sähkötassun mestariksi, ja Henkäysvarjo oli kertonut asiasta Punatähdelle. Uskoin, että Sähkötassusta tulisi vielä jonain päivänä jotakin suurta. Hän ei ollut yhtä holtiton kuin Sulkatassu, eikä myöskään yhtä ajatuksissaan kuin Sinitassu. Sinitassusta tuskin tulisi mitään merkittävää. Valkea naaras keskittyi kaikkeen epämääräiseen, kuten lintujen tarkkailuun. Häneltä meni ohi kaikki oleellinen.
Kävelin Henkäysvarjon rinnalla tuoresaaliskasalle. Kumppanini valikoi kasasta jäniksen, jonka mitä ilmeisimmin jakaisimme keskenämme. Menimme syömään leirin laitamille.
”En ymmärrä, miksi Punatähti haluaa elää sovussa jonkun toisen klaanin kanssa”, kumppanini murahti ja vilkuili ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan ylimääräinen kuunnellut juttutuokiotamme. Kohautin lapojani ja haukkasin palasen jäniksestä. Sen liha oli jo ehtinyt kylmetä, mutta kyllä se vielä maistui ihan hyvältä.
”Kenties hän ei halua hyökätä ainoan jälkeläisensä kotiin ja saada häntä vihaamaan isäänsä ja synnyinklaaniaan”, arvelin. Punatähti välitti liikaa tyttärestään, se oli karu totuus.
”Niinpä tietenkin. Punatähden pitäisi pistää Kuolonklaanin etu aina edelle, eikä ajatella mitään muuta”, raidallinen soturi sihahti hampaidensa välistä. Sitten soturi haukkasi palan jäniksestä.
”Eloklaanihan ei toistaiseksi ole mikään suuri uhka. Todennäköisesti klaani on täynnä entisiä kotikisuja, jotka hädin tuskin osaavat taistella. Kuolonklaanilla ei ole mitään hätää”, sanoin, vaikka Henkäysvarjo varmasti tiesi sen jo. Kolli ei vastannut, vaan jatkoimme syömistä kaikessa hiljaisuudessa.
//537 sanaa
