Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Joitain kuita sitten elämäni oli hetkessä muuttunut täysin. En tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta olin tehnyt suuren virheen. Se oli ollut kuin päässäni olisi naksahtanut, kuin olisin menettänyt hallinnan omasta kehostani. Täysin vahingossa ja huomaamattani olin paljastanut salaisuuden, joka minun oli ollut määrä viedä mukanani hautaan. Jostain kumman syystä Pimentovarjo oli usuttanut Varissulan Pohjaharhan kimppuun. Epäilemättä naaras oli suunnitellut koko jutun, sillä hänen sanojensa mukaan hän oli aavistellut olleensa asian suhteen oikeassa. En voinut kieltää, ettenkö olisi ollut vihainen Pimentovarjolle. Jos hän oli epäillyt Pohjaharhan olevan poikani, olisi naaras voinut tulla kysymään asiasta suoraan minulta. Kenties hän kuitenkin tiesi, etten olisi paljastanut mitään. Nyt se oli vain lipsahtanut suustani. En halunnut Pohjaharhan kuolevan, mutten ymmärtänyt miksi välitin niin paljon. Vaikka olinkin synnyttänyt minut, ei hän ollut minun poikani. Hän oli vihollisklaanin jäsen.
Salaisuuden paljastumisen myötä Varissulka epäilemättä inhosi minua. Hän oli vältellyt minua siitä saakka ja se tuntui särkevän sydämeni. Tuntui lähestulkoon samalta kuin silloin, kun Väärävarjo oli lähtenyt klaanista ja olin joutunut hyvästelemään hänet, tai siltä kun isäni oli kuollut. Varissulka oli yhä täällä, elossa ja Kuolonklaanissa, mutta olin menettänyt yhteyteni häneen. Se tuntui kamalalta. Poikani oli tätä nykyä ainoa kissa maan päällä, jota minä todella rakastin. Halusin antaa hänelle tilaa, mutta nyt puhumattomuus ja vihanpito alkoi tuntua liian raskaalta. Se häiritsi soturin tehtäviänkin. Olin jatkuvasti ärtynyt ja huolimattomuusvirheitä tuli liiaksi asti. Loskatassun soturikoulutus tuntui matelevan eteenpäin, joka sai minut entistä ärtyneemmäksi.
Lehtisade oli jo saapunut, ja päätin vihdoinkin toimia. Olin jo tovin istuskellut sotureiden pesän edustalla ja katsellut leirin joka-aamuisia toimia. Henkäystähti oli juuri astellut esiin kaatuneen kuusen takaa, hän oli alkamassa järjestelemään tämän päivän partioita. Nousin ylös ja päättäväisin askelin kävelin kumppanini luokse. Henkäystähti kohtasi katseeni hänelle tyypillisesti, eli hymyillen. Päällikkyytensä myötä hän oli alkanut suhtautumaan minuun taas varsin lämmöllä. Se sopi minulle, sillä päällikkyyden myötä minunkin suhtautuminen häneen oli muuttunut. Henkäystähdestä oli tullut yksi elämäni tärkeimmistä kissoista – kuten päällikön tuli aina olla sotureilleen. En minä edelleenkään häntä rakastanut kumppaninani, mutta olin oppinut kunnioittamaan ja arvostamaan Henkäystähteä aivan uudella tavalla nyt, kun hän oli päällikkö.
”Voisitko laittaa minut ja Varissulan metsästyspartioon?” kysyin rauhallisella äänellä ja kohtasin Henkäystähden sinisen katseen. Kolli siristi mietteliäänä silmiään.
”Onko teidän välillänne jotain ongelmia? Olen huomannut, ettette ole juuri puhuneet viime aikoina”, Henkäystähti naukui. Hänen äänensä ei ollut kylmä, vaan huomasin hänen olevan aidosti kiinnostunut asiasta.
”Ei mitään sellaista, jota ei voisi selvittää”, tokaisin kuin asia olisi ollut aivan pikku juttu, jota se ei todellisuudessa ollut sitten yhtään. Jos Henkäystähti saisi tietää, että Varissulka tiesi totuuden, se saattaisi olla poikani loppu. Vaikka Varissulka olikin minulle vihainen, minä rakastin häntä. Halusin saada hänet ymmärtämään, miksi olin tehnyt mitä olin tehnyt.
”Hyvä on sitten, laitan teidät partioon”, raidallinen kolli lupasi ja nyökäytti päätään. Katsoin häntä kiitollisena.
”Kiitos.”
Henkäystähti oli pitänyt lupauksensa ja nimennyt minut sekä Varissulan aurinkohuipun metsästyspartioon. Mukaamme lähtivät myös Pikiturkki, Kärppämyrsky sekä Säihkytassu. Kuten olin arvellut, Varissulka käyttäytyi kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Se sai minut hiukan ärsyyntymään, mutta pakotin itseni pysymään rauhallisena. Kun lopulta saavuimme Lehtikuusilaakson liepeille, pysäytin partion.
”Minä ja Varissulka menemme Lehtikuusilaaksoon, te muut voitte suunnata joko pohjoiseen tai kuusimetsään”, nau’uin ja käänsin katseeni Varissulkaan, odottaen tältä jotain reaktiota. Kolli siristi silmiään, selvästi arvaten mikä oli suunnitelmani. Se ei minua haitannut, sillä nyt Varissulka saisi luvan kuunnella minua. Kun lähdimme alaspäin viettävää mäkeä kohti, Varissulka päästi ilmoille tuhahduksen:
”Tiedän kyllä, mitä yrität.”
”Kyllä minä tiedän, että sinä tiedät. Nyt saat luvan kuunnella minua kun kerron sinulle, miksi tein kuten tein”, naukaisin terävällä äänellä ja käänsin katseeni Varissulkaan. Kolli näytti turhautuneelta, kun hän siristeli harmaita silmiään ja käveli vierelläni syvemmäs Lehtikuusilaaksoon. Kolli ei edes vilkaissut minuun päin, se sai minut ärsyyntymään. Häntäni heilahteli levottomasti puolelta toiselle ja syöksähdin nopeasti Varissulan eteen pysäyttäen hänet. Kolli säpsähti ja katsoi minua uhmakkaasti.
”Tuollaiseksiko minä olen sinut kasvattanut? Etkö ymmärrä mitä kaikkea olen tehnyt sinun vuoksesi?” kysyin terävällä äänellä, väläyttäen valkeita hampaitani pojalleni. Varissulka pysyi ilmeettömänä, kuin olisin ollut hänelle ilmaa. En antanut kollille aikaa vastata, kun aloin jo avautumaan:
”Sinulla ei ole mitään hajua, millaisia uhrauksia olen sinun vuoksesi tehnyt. Olisitko sinä halunnut elää tässä klaanissa puoliverisenä, Henkäystähden vihamiehenä? Et taida edes ymmärtää, että ellen olisi tehnyt mitä tein, sinä olisit nyt kuollut. Jos olisin kertonut totuuden, Aaltosalamakin inhoaisi sinua. Kai olet huomannut, miten halveksuen hän katselee eloklaanilaisia? Minä olen tehnyt kaiken vain sinun vuoksesi, jotta sinä saisit parhaat mahdollisuudet menestyä elämässäsi. Jos sinä olisit kasvanut täällä Eloklaanin päällikön veljenä, mahdollisuutesi Kuolonklaanissa olisivat olleet olemattomat. Varissulka, minä todella rakastan sinua ja olen tehnyt kaiken tämän vain sinun vuoksesi.”
//Varis?
