Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Olin ollut syömässä Varistassun kanssa, kun Turhamyrsky oli syöksynyt leirin pääaukiolle huutaen nimeäni. Laiha kolli oli kertonut, kuinka Haahkasurma oli pudonnut jokeen ja kaipasi apuani. En ollut epäröinyt hetkeäkään, vaan olin noussut ylös ja juoksin Turhamyrskyn perässä ulos leiristä.
Minulle sillä ei ollut väliä, kuka kuolonklaanilaisista oli pudonnut jokeen, mutta minun täytyi edes yrittää auttaa. Olin luvannut olla uskollinen Kuolonklaanille, enkä rikkoisi lupaustani koskaan.
Yritin pysyä pitkäjalkaisen kollin perässä, mutta upottavassa hangessa tarpominen lyhyillä jaloillani oli sula mahdottomuus. Onnekseni jossain kohtaa matkaa saavuimme muiden tekemälle polulle, joka johdatti suoraan joelle, jossa muut partion jäsenet odottivat. Pimentovarjo ja Jääviilto katselivat jokea, jossa ei näkynyt lainkaan liikettä.
Tummanpuhuva vesi virtasi uomissaan. Yritin etsiä kellanpunaista turkkia, mutta siitä ei näkynyt vilaustakaan.
”Hyvä kun tulit. Saatat kuitenkin olla jo myöhässä”, Pimentovarjon sanat eivät pysäyttäneet minua. Lähdin kulkemaan joen rantaa pitkin sen virtauksen suuntaan. Jääkerros ei peittänyt koko jokea, vaan paikoin se oli täysin sula. Kellanpunainen turkki erottui selkeästi tummasta vedestä. Se oli jäänyt astinkivien väliin jumiin. Kollin pää oli pinnan alla, enkä nähnyt merkkejä siitä, että tämä olisi vielä elossa.
Epäröimättä loikkasin hyytävän kylmään veteen. Kun vesi kasteli turkkini, olin vähällä lamaantua. Kokenutkaan uimari ei varmasti rakastanut jäistä vettä. Hammasta purren uin Haahkasurman luokse ja tartuin hampaillani kellanpunaisen soturin niskanahkaan. Kolli ei pyristellyt vastaan lainkaan, joten oletukseni kuolemasta vahvistui entisestään. Pääsin pitkästä aikaa uimaan ihan oikeasti henkeni edestä. Virtaavassa vedessä toisen kannatteleminen ei ollut mikään pikku juttu, etenkään kun tämä toinen kissa oli minua suurikokoisempi. Pääsin kuin pääsinkin rantaan, jossa Pimentovarjo otti Haahkasurman vastaan.
Kampesin itseni elottoman soturin perässä ylös ja ravistelin turkkiani. Hennon tuulen osuessa minuun, tuntui kuin olisin ollut yksi suuri jääkalikka. Kumarruin Haahkasurman ylle. Soturin jäänsiniset silmät olivat auki. Kauhistunut ilme oli jäänyt pysyäkseen, sillä silmien katse oli lasittunut kollin kuoltua.
”Typerä kissa. Olisi pysytellyt astinkivillä, niin ei olisi pudonnut ja kuollut”, Jääviillon sanat tunkeutuivat korviini, enkä jaksanut edes yllättyä punaruskean kollin heitosta. Käänsin katseeni Jääviillon suuntaan.
”Niin, tai ehkä vika onkin sinussa. Muistuttakaa, etten pelasta Jääviiltoa mikäli hän putoaa veteen”, lausahdin kyynisesti vilkaisten Pimentovarjoa. Olin sanonut seuraavat sanat niin monta kertaa, että niiden toistelu alkoi jo väsyttää, mutta tähän tilanteeseen ne oli sanottava vielä kerran:
”Tämä taas todistaa, miten tärkeää olisi opettaa uimista jokaiselle, tai edes puolille kuolonklaanilaisista. Taas yksi turha kuolema, jolta oltaisi voitu välttyä.” Pudistelin päätäni pettyneenä, kun katsoin elotonta soturia.
//Pimento?
// 383 sanaa
