Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Leirin pääaukiolla oli tähän aikaan päivästä tungosta. Kissat odottivat tuoresaaliskasan liepeillä partion paluuta saadakseen ruokaa. Partio saapuisi leiriin hetkenä minä hyvänsä. Minä en pitänyt suurista kissajoukoista, jonka vuoksi pysyttelin leirin laitamilla yksinäni. Nälkä kurni jo vatsassani, mutta selviäisin hyvin iltaan asti.Yritin vähentää ruuan syömistä, sillä viherlehti oli vaihtunut lehtisateeseen, ja riista alkaisi hiljalleen vähenemään. En halunnut nälän yllättävän minua lehtikadon ensimmäisinä päivinä, vaan halusin olla hyvässä kunnossa ja valmistautua tulevaan. Punatähti oli kuitenkin arvellut lehtikadonkin olevan antoisampi mitä aiempina vuosina. Moni kuolonklaanilainen tuudittautui siihen ajatukseen, mutten minä uskaltanut luottaa päällikkömme sanaan. Pimeyden Metsä ei voinut luvata meille enemmän riistaa, eivätkä tyhjät lupaukset vieneet kokonaisen klaanin nälkää.
Kissat hiljenivät, kun Hehkuaskel astui ulos pesästään. Mustan parantajan kasvoilla oli surumielinen ilme. Hän kohtasi luokseen astelevan Varjokarvan katseen empimättä. Parantaja sanoi jotakin, mutta en kuullut tänne saakka mitä. Varjokarvan reaktiosta päättelin, että Surmakynnen kunto oli mennyt huonompaan suuntaan. Kokenut soturi painoi päänsä alas ja nyökkäsi. Salaa mielessäni toivoin, että Surmakynsi ei selviäisi yllättäen saapuneesta sairaudestaan. Hän ei ollut varsinaisesti huono varapäällikkö, mutta päälliköksi hänestä ei taatusti olisi. Naaras oli ennemminkin hyvä soturi, sillä hänellä ei ollut ongelmia totella päällikkönsä käskyjä. En ymmärtänyt, miksi ihmeessä Punatähti oli valinnut tummanharmaan kissan seuraajakseen.
Pääaukion kissat eivät alkaneet enää juttelemaan, vaan kaikki pysyivät vaiti. Vaikka saalistuspartio saapui leiriin saaliiden kanssa, kissat eivät vaikuttaneet innostuneilta. He olivat alakuloisia. Oikeastaan kaikki olivat alakuloisia paitsi Kaaostuho ja Jääviilto. Vaalean punaruskea soturi tunki kissajoukon lävitse tuoresaaliskasalle ja otti ensimmäisenä saaliinsa. Muut tuntuivat menettäneen ruokahalunsa. Partion johdossa ollut Punatähti käveli Hehkuaskeleen luokse.
”Onko nälkä?” ääni sai minut siirtämään katseeni päälliköstä tulijaan. Henkäysvarjo istuutui alas viereeni ja pudotti hiiren eteeni. Pudistin päätäni.
”Syön vasta auringonlaskun jälkeen”, vastasin ja työnsin elottoman hiiren kauemmaksi itsestäni. Henkäysvarjo kohautti lapojaan ja haukkasi palan tuoresaaliista. Olimme syöneet yhdessä nuoren jäniksen aurigon noustua.
”Sinunkaan ei pitäisi syödä liikaa. Lehtikato tulee pian, ja olet nälkäinen silloin koko ajan, ellet valmistaudu jo nyt”, totesin tasaisella äänellä. Henkäysvarjo mulkaisi minua ja kohautti lapojaan.
”Minä syön kun minun on nälkä. Oikea soturi kestää kyllä lehtikadon pienessä nälässäkin. Lisäksi Punatähti on varma, että lehtikadosta tulee antoisa”, raidallinen soturi sanoi ruokailunsa väliin. Pyöräytin turhautuneena silmiäni.
”Älä syytä minua, kun et jaksa nousta ylös aamuisin nälän vuoksi”, murahdin ja olin jo nousemassa ylös, mutta Henkäysvarjo pysäytti minut.
”Punatähti kertoi, että Surmakynnen tila oli heikentynyt yöllä. Onko tilassa tapahtunut muutosta minun ollessani partiossa?” kumppanini kysyi ja vilkaisi kohti parantajan pesää. Punatähti, Varjokarva ja Hehkuaskel olivat kadonneet aukiolta mitä ilmeisimmin parantajan pesään.
”Hehkuaskel kertoi kai huonoja uutisia Varjokarvalle. Onkohan Surmakynsi kuollut?” kysyin ja siristin silmiäni. Henkäysvarjo oli yllättynyt.
”Etkö kuunnellut tarkemmin?” kolli kysyi.
”No mitäpä luulet? Ei minua kiinnosta niin paljoa, että menisin lähemmäksi kuuntelemaan. Mene itse kysymään jos sinua kiinnostaa”, vastasin piikittelevästi, mutta en mitenkään erityisen kiihtyneellä äänellä.
”Mietin vain”, kolli murahti vastaukseksi. Kun kolli ei sanonut hetkeen mitään, nousin ylös ja poistuin hänen luotaan. Kävelin kohti leirin uloskäyntiä. Pujahdin sisään piikkihernetunneliin ja ravasin sen toiseen päähän nopeasti. Leirin ulkopuolella katselin hetken ympärilleni. Päätin käydä joella kokeilemassa, josko saisin kalan tai pari kiinni.
”Odota!” ääni sai minut pysähtymään. Käännyin kohti Hämypilveä. Kilpikonnakuvioinen naaras kohtasi nopeasti katseeni ja otti minut kiinni. Hän lähti kävelemään eteenpäin ohittaen minut.
”Niin?” kysyin ja lähdin seuraamaan soturia.
”Lähden mukaasi. Kävelyllehän sinä olet menossa, eikö niin?” soturi kysyi ja hidasti tahtiaan.
”Kalastamaan joelle”, vastasin viileästi. Saatoin huomata inhon naaraan harmaansinisissä silmissä.
”Ai niin, sinä oletkin sellainen kissa”, naaras totesi. En ollut varma, yrittikö hän ärsyttää minua, mutta annoin asian olla. Osa kuolonklaanilaisista yritti selvästi pilkata niitä, jotka osasivat uida tai kalastaa. Jos joskus joutuisin pelastamaan heidät vedestä, en olisi varma, tekisinkö sitä. Toisaalta saisin suunnatonta mielihyvää siitä, että saisin pelastettua sellaisen kissan hengen.
”Sinähän olet Henkäysvarjon kumppani, etkö olekin?” Hämypilvi varmisti. Vastasin nyökkäämällä ja pidin katseeni edessäpäin. Kiersimme pari suurempaa kiveä, jonka jälkeen matka jatkui suoraan eteenpäin.
”Miten teillä menee?” kilpikonnakuvioinen soturi uteli. Tiesin hänen olevan Henkäysvarjon emo, mutta ilmeisesti kaksikon välit olivat viileät. En kai ollut koskaan nähnyt Hämypilven edes juttelevan pennulleen. Minäkin olisin ennemmin ollut juttelematta.
”Ihan hyvin”, vastasin vain ja kiristin hieman tahtiani. Hämypilvi teki samoin, sillä hän ei halunnut jäädä jälkeen. Soturi pysyi kuitenkin vaiti koko loppumatkan aina joelle saakka. Joen virtaus ei ollut erityisen voimakas tässä kohtaa. Joen solina oli kantautunut korviini jo jonkin matkaa, mutta nyt sitä ei voinut olla kuulematta. Auringon säteet heijastuivat veden pinnasta. Näin kalan käyvän pinnassa keskellä jokea, ja toivoin vain sen tulevan lähemmäksi rantaa. Asettauduin matalaksi välittämättä Hämypilven katseesta selässäni.
”Aiotteko te hankkia pentuja?” naaraan ääni sai minut turhautumaan. Mulkaisin häntä ärsyyntyneesti ja heilautin häntääni puolelta toiselle pari kertaa. Onnekseni soturi ymmärsi, että nyt oli hyvä hetki olla hiljaa. Olin kiitollinen, ettei lisäkysymyksiä tullut. En halunnut miettiä mitään pentuja, en ainakaan vielä. Ne eivät olleet nyt ajankohtaisia, vaikka Henkäysvarjo olikin puhunut asiasta usein. Tiesin soturin haluavan ison suvun ja paljon jälkeläisiä. Kyllä minäkin halusin Kuolonklaanin voimistuvan, mutta juuri nyt sillä ei ollut mitään hätää. Lisäksi lehtikadon aikaan syntyvät pennut olisivat vain ylimääräisiä suita ruokittaviksi.
Hopeinen kala lähestyi minua hitaasti. Pudottauduin entistä matalammaksi ja nostin hitaasti etukäpäläni ilmaan. Täydellä voimalla läimäytin käpäläni veteen ja huitaisin kalan ilmaan. Isku ei ollut täydellinen, jonka vuoksi jouduin lyömään kalaa uudelleen. Onnekseni osuin siihen, sillä se ei koskaan ollut varmaa. Kala lennähti kuivalle maalle ja alkoi sätkimään holtittomasti. Hämypilvi astui askeleen taaksepäin, sillä hopeinen kala lähestyi naarasta. Tartuin kalasta kiinni ja tapoin sen Jyrkänneloikan oppien mukaisesti.
”Jyrkänneloikkako sinua on opettanut?” kilpikonnakuvioinen soturi kysyi ja astui sitten lähemmäksi, kun kala ei enää liikkunut. Vilkaisin häntä nopeasti ja nyökkäsin. Halusin tehdä soturille selväksi, etten minä ollut juuri nyt juttutuulella. Olisin ihan hyvin voinut hätistää hänet pois luotani, mutta se antaisi vielä huonomman kuvan itsestäni. Hämypilvi ei ollut sotureiden keskuudessa mitenkään erityisen kunnioitettu tai erityinen, vaan hän oli kai vain yksi soturi monen joukossa. Halusin kuitenkin edes yrittää olla vähän kohtelias. Mitä vähemmän ilkeilisin tai ärhäntelisin kissoille, sitä vähemmän he vihaisivat minua. Päämääräni oli olla hyvä soturi, juuri kuten Jyrkänneloikka halusi. Muut saisivat luvan kunnioittaa ja arvostaa minua, koska olin tehnyt hurjasti töitä soturiuteni eteen.
”Joko palaamme leiriin?” Hämypilvi kysyi turhautuneena. Hän talloi käpälillään maata malttamattoman oloisena.
”Mene vain. Minä kalastan vielä hetken”, totesin ja heilautin häntääni. Tuskin tästä enää toista kalaa saisi, mutta minä pidin veden äärellä olemisesta. Auringon laskettua kalat liikkuisivat enemmän, sillä edelleen oli melko kuuma.
”Ai, ihan sama. Kai minä sitten menen yksin”, naaras huokaisi ja vilkaisi minua jotenkin alakuloisena. Se ei kuitenkaan saanut minua muuttamaan suunnitelmaani. Henkäysvarjon emo tuhahti ja lähti kävelemään poispäin. Olin huojentunut, sillä sain viimein olla yksin. Kyyristyin jälleen joen ylle jääden odottamaan uutta kalaa, jota ei kuitenkaan koskaan tullut.
Viivyttelin paluumatkalla niin paljon kuin vain saatoin. Minulla ei ollut mikään kiire leiriin, sillä nautin yksinään olemisesta. Kun lopulta pääsin leiriin auringonlaskun aikaan, tunnelma oli kireä. Kissoja oli runsaasti pääaukiolla, ja he olivat kerääntyneet jonkin ympärille. Ei jonkin, vaan jonkun. Tummanharmaa, arpien peitossa oleva kissa makasi keskellä pääaukiota. Nopeasti tunnistin hänet Surmakynneksi. Seuraavassa hetkessä tajusin kissan olevan eloton. Surmakynnen kylki ei kohoillut, vaan se pysyi paikallaan. Hänen silmänsä olivat suljetut, ja naaraan ilme oli kaikin puolin rauhallisen oloinen. Pikitassu istui lähellä emonsa ruumista ja katseli sitä onnettomana. Varjokarva oli laskenut häntänsä tyttärensä lavalle. Kiersin kissajoukon ja istuuduin alas sotureiden pesälle, aivan Henkäysvarjon vierelle. Soturi vilkaisi minua. Hänen kasvoillaan ei ollut lainkaan surullinen ilme, ennemminkin tyytyvväinen.
”Surmakynsi kuoli”, hän ilmoitti. En vastannut mitään, koska asian huomasi takuulla sokeakin. Aloin syödä kalaani. Seurasin samalla pääaukion tapahtumia. Punatähti lausui muutaman sanan varapäällikkönsä ruumiin yllä, jonka jälkeen kissat alkoivat jättää hyvästejä Surmakynnelle. Ensimmäisenä hyvästit jättivät Varjokarva ja Pikitassu.
”Milloin Punatähti nimeää uuden varapäällikön?” kysyin hiljaisella äänellä ja vilkaisin kumppaniani. Henkäysvarjo piti katseensa tiukasti edessäpäin.
”Kai vielä tämän päivän aikana. Hän haluaa takuulla nimetä uuden varapäällikön Surmakynnen ruumiin yllä, vaikken ymmärrä miksi. Ihan hyvin se voisi odottaa huomiseen, koska kuka sureva kissa jaksaa iloita uuden varapäällikön puolesta?” soturi murahti ärsyyntyneenä vilkaisemattakaan minun suuntaani. Tässä asiassa olin Henkäysvarjon kanssa täysin samaa mieltä. Varapäällikön nimittämisen pitäisi olla iloinen asia, mutta ruumiin läsnäollessa se oli kaukana siitä. Leirissä tulisi vallitsemaan koko yön ajan hyvin epämiellyttävä tunnelma.
”Minä vaihdoin jo Punatähden kanssa pari sanaa. Kuulosti vähän siltä, että hän on jo päättänyt uuden varapäällikön”, Henkäysvarjo sanoi hiljaisella äänellä, jotta kukaan ei kuulisi meitä.
”Sinutko? Pyh”, naurahdin, mutta Henkäysvarjo ei välittänyt. Hän näytti olevan tosissaan.
”Ei kovin montaa yhtä hyvää vaihtoehtoa ole. Toki olisi Varjokarva, mutta hän alkaa olla jo melko vanha.. Jyrkänneloikka tuskin ottaisi paikkaa edes vastaan, ja muut ovat aivan liian kilttejä tai sekopäitä”, kolli pohti ääneen. Minua ärsytti, ettei hän pitänyt minua edes vaihtoehtona. Aivan hyvin minä olisin voinut tulla valituksi, sillä olin jo kouluttanut yhden oppilaan soturiksi. Oppilaan, jonka Henkäysvarjo oli minulle hommannut.
Kun hyvästit oli jätetty, Punatähti kutsui klaanin koolle. Se ei ollut yllätys kenellekään, ja lisäksi lähes kaikki kuolonklaanilaiset olivat parhaillaan pääaukiolla. Muutamat olivat toki painuneet jo nukkumaan, eivätkä kaikki edes viitsineet saapua paikalle. Aurinko oli laskenut, ja leirissä oli nyt pimeää.
Ainoa valonlähde oli kuu. Tähdet olivat kadonneet taivaalta joku aika sitten vain yhdessä päivässä. Punatähti oli sanonut, ettei aihetta huolelle ollut. Tähtien katoaminen ei kuulemma ollut merkki mistään pahasta, päin vastoin.
”Koska Surmakynsi on päässyt Pimeyden Metsään, Kuolonklaani tarvitsee uuden varapäällikön”, punaruskea päällikkö aloitti kovalla äänellä. Henkäysvarjo vilkaisi minua. Soturin ilme vaikutti hyvin itsevarmalta. Olettiko hän, että hänet valittaisi uudeksi varapäälliköksi? Ehkä se ei ollut niin huono idea, miltä se aluksi kuulosti. Henkäysvarjo oli hyvä soturi, joka oli koko sydämestään uskollinen synnyinklaanilleen.
”Kuolonklaanin uusi varapäällikkö on Henkäysvarjo”, Punatähden sanat eivät näyttäneet olevan yllätys raidalliselle soturille. Hän nousi ylös ja asteli ylväänä päällikön luokse. Punatähti katsoi kumppaniani ja nyökkäsi hyväksyvästi. Henkäysvarjo nyökkäsi takaisin.
”Henkäysvarjo! Henkäysvarjo!” klaani hurrasi raidallisen soturin nimeä. Minäkin huusin, vaikkakaan en kovinkaan kovaa. Se olisi ollut outoa, jos en olisi Henkäysvarjon kumppanina hurrannut hänen varapäällikkyyttään. Tämän jälkeen Punatähti päätti kokouksen. Henkäysvarjo asteli luokseni nopeasti. Hänen perässään tuli kissajoukko, josta kaikki halusivat kai onnitella. Kohtasin Henkäysvarjon sinisen katseen.
”Saa onnitella”, hän virnisti tyytyväisenä ja istui vierelleni. Pyöräytin silmiäni, mutta en onnitellut. En voinut kieltää, ettenkö olisi itsekin halunnut varapäälliköksi. En todellakaan onnittelisi soturia.
”Onnea”, Hämypilvi naukui pojalleen, mutta hänen katseensa liukui minuun. Sitten soturi kääntyi ja lähti pois luotamme. En jaksanut kuunnella sitä, kuinka kissat onnittelivat Henkäysvarjoa, jonka vuoksi katosin sotureiden pesään. Ei kulunut kauaakaan, kun Henkäysvarjo hylkäsi onnittelijansa ja tuli perässäni pesään.
”Pitäisikö siirtää petimme keskemmälle? Vai aiotko jättää omasi siihen?” kolli kysyi pohtien. Kohautin lapojani ja asetuin omalle sammalvuoteelleni makaamaan.
”Katsotaan huomenna, mutta nyt nukutaan”, sanoin. Henkäysvarjo ei sanonut enää mitään, vaan hän asettui vierelleni makaamaan.
Oli outoa ajatella, että Punatähti oli oikeasti valinnut minun kumppanini varapäällikökseen. Ei se toisaalta ollut mikään ihme, sillä Henkäysvarjo oli erinomainen soturi, ja hän ajatteli ainakin lähes aina Kuolonklaanin parasta. En voinut olla olematta kateellinen, sillä olisin minäkin ansainnut sen paikan. Arvelin, että olisin paljon parempikin siinä tehtävässä.
//1764 sanaa
