Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Kesken rauhallisen partioinnin, nenääni tulvahti tuore eloklaanilaisen tuoksu. Vaikka olinkin saalistamassa rajan tuntumassa, naapuriklaanin jäsenen tuoksu oli liiankin voimakas. Lihakseni jännittyivät ja pysähdyin välittömästi. Lehtisateen kylmä tuuli toi tuoksun mukanaan Kuolonklaanin reviirin puolelta, eli viholliskissa oli astunut rajan yli ja saapunut reviirillemme. Hiivin hitaasti kohti paikkaa, josta haju tuli, tarkoituksenani narauttaa rajan ylittänyt vihollinen – tai eloklaanilainen, sillä
Henkäystähden sanojen mukaan emme enää olleet sodassa naapuriklaanimme kanssa. Mutta mitä minä päällikköämme tunsin, ei hän edelleenkään pitänyt rajanaapureistamme.
Kun saavutin rajan, näin miten valkoturkkinen kissa oli hiljaa hipsimässä rajan omalle puolelleen. Jouduin pysäyttämään
hänet käskemällä kollikissan pysähtymään. Kun tämä käännähti minuun päin, en voinut uskoa silmiäni. Edessäni seisoi Mesitähti itse. Oliko Eloklaanin päällikkö tosiaan niin huolimaton, että hän oli ylittänyt rajan tarkoituksella? Vai oliko kyseessä ihan tarkoituksellinen teko? Mutta kun kolli avasi suunsa, tajusin hänen olevan joku aivan muu kuin Eloklaanin päällikkö. Tämä kissa oli huomattavasti nuorempi, vaikkakin luonteeltaan selkeästi yhtä nöyrä kuin päällikkönsä. Päättelin kissan olevan Mesitähden poika, joka oli ollut Pimentovarjon mukaan pelastamassa panttivankeja. Tunsin rinnassani vihlaisun ajatellessani eloklaanilaisia, jotka olivat pelastaneet Mesitähden ja Leimusilmän. Yksi heistä oli ollut Pohjaharha, minun oma poikani. Työnsin ajatuksen pois mielestäni, ennen kuin se pääsi liikaa valloilleen. Kohdistin terävän katseeni eloklaanilaiseen, joka pahoitteli rajan ylittämistä ja oli laskenut päätään alas kaiketi toivoen, että pääsisi tästä tilanteesta kuin koira veräjästä. Aivan kuten hän oli päässyt panttivankien pelastamisestakin. Otin askeleen lähemmäs kollikissaa, joka oli kooltaan melko keskikokoinen, mutta siitä huolimatta minua suurempi. Hän oli sirorakenteinen aivan kuten suurin osa Mesitähden sukulaisista.
”Ei”, lausahdin terävällä äänellä ja katsoin kollia kylmä ilme kasvoillani, ”ei näitä asioita noin hoideta, että liuetaan paikalta kuin mitään ei olisi sattunut. Eikö teille Eloklaanissa opeteta lainkaan, miten rajanylitystilanteet hoidetaan?” Valkoturkkinen kolli katsoi minua suoraan silmiin, hän ei näyttänyt pelkäävän.
”Opetetaan kyllä. Kun tekee virheen, on pyydettävä anteeksi ja oltava aidosti pahoillaan. Minä parannan tapani ja olen jatkossa huolellisempi”, eloklaanilainen vannoi ja räpäytti hitaasti silmiään. Hän näytti taas siltä, kuin olisi lähdössä. Onnekseni kolli kuitenkin näytti olevan melko tottelevainen, sillä joku olisi jo livahtanut tiehensä rajan yli, toivoen etten seuraisi.
”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olet luvatta meidän reviirillämme”, nau’uin ja kohtasin kollin vihreän katseen. Hän näytti tietävän, mistä minä puhuin.
”Kuten sanoin, olen pahoillani”, kolli jatkoi saman toitottamista, joka alkoi hiljalleen ärsyttämään minua. En tavallisesti ollut ärsyyntyvää sorttia, mutta nyt häntäni alkoi piiskata kylmää ilmaa levottomasti takanani. Tämä tilanne oli saanut minut unohtamaan, miksi ylipäätään olin ollut metsässä. Päättelin äkkiä olleeni vain kävelyllä, sillä ei minulla ollut saalistakaan mukana. Muistini oli tehnyt tepposia viime aikoina, joten toivoin olevani oikeassa. Kuita jatkuneet huonot yöuneet ottivat veronsa, joka kostautui heikkohermoisuutena ja huonomuistisuutena.
”Se ei nyt auta. Sinä lähdet Henkäystähden juttusille. Hän saa päättää, mitä sinulle tehdään”, totesin kylmällä äänellä ja kävelin kollin vierelle, kehottaen häntä kävelemään eteenpäin, syvemmäs Kuolonklaanin reviirille. Kolli näytti empivän. Hän vilkaisi taakseen jäänyttä Eloklaanin reviiriä, mutta myöntyi pian ja lähti kävelemään vierelläni eteenpäin.
”En pidä sinun asenteestasi”, ilmoitin rauhallisella äänellä ja kohtasin kollin vihreän katseen, ”tunnut pitävän tekojasi mitättöminä, vaikka ne eivät todellakaan sitä ole.”
//Korte?
