Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Pimentovarjo oli hakenut tuoresaaliskasasta jäniksen, jonka olimme saaneet jo miltei kokonaan syödyksi. Naaras oli minun yllätyksekseni alkanut kehumaan Väärävarjoa ja valkean soturin ulkonäköä. Lisäksi naaras oli kysynyt siitä, oliko entisellä erakolla kumppania. Katsoin tummaa soturia silmiäni siristellen. Mitä Pimentovarjo oikein yritti? Hänen eleidensä perusteella olisi voinut luulla, että naaras oli tosissaan, mutta minä tiesin, ettei Pimentovarjon tapoihin kuulunut tällaiset puheet. Yrittikö naaras ärsyttää minua, vai testasiko hän minua jotenkin? Käänsin katseeni pois soturista ja kohautin välinpitämättömästi lapojani.
”Kai joskus on ollut, mutta ei kai enää. Kysy häneltä itseltään”, tokaisin. Sisimmässäni tuntui pahalta, jos Pimentovarjo aidosti olisi sittenkin kiinnostunut Väärävarjosta. Mutta kun järjellä asiaa ajatteli, niin kenties se olisi ihan hyväkin asia. Jos Väärävarjo jättäisi minut rauhaan, voisin unohtaa hänet ja hänen seurassaan hullun lailla lyövän sydämeni. En odottanut soturin reaktiota, vaan nousin ylös.
”Partio lähtee aivan pian”, sanoin ja katsahdin kylmästi Pimentovarjoon. En sanonut enempää, vaan jätin kissan istumaan yksikseen miltei kokonaan kalutun jäniksen luokse, ja kävelin piikkihernetunnelin liepeille odottamaan muita partion jäseniä. Pimentovarjo lähti nopeasti lähtöni jälkeen perääni. Myös Tuimatassu ja Raparperitassu löysivät tiensä luoksemme. Hetken kuluttua myös Väärävarjo sekä Haahkasurma olivat paikalla.
”Lähdetään”, tokaisin ja lähdin johdattamaan kissajoukkoa piikkihernetunneliin. Ennen kuin pääsimme poistumaan leiristä, vartiossa istuva Rapakynsi kiersi katseellaan jokaisen kissan läpi, ja astui sitten sivuun. Nyökkäsin ikään kuin kiitokseksi ja tassutin hämärään piikkihernetunneliin.
Leirin ulkopuolella kukaan ei sanonut mitään. Kuljin kaikessa rauhassa partion johdossa kohti pohjoista. Ylittäisimme joen ja aloittaisimme rajojen kiertämisen sitten itäiseltä pohjoisrajalta.
Metsässä leijaili vastakukkineiden kuusenkerkkien, sekä erilaisten kasvien tuoksut. Metsä oli herännyt henkiin viherlehden myötä. Pujottelin puiden ja suurien kivien lomassa kohti jokea. Sen solina kantautui korviini jo kaukaa. Ääni oli yhtä rauhoittava kuin vesiputouksen pauhu. Nautin veden äänistä, jopa siitä, kun vesipisarat iskeytyivät sateella sotureiden pesän kattoon. Se sai minut tuntemaan itseni eläväiseksi, kun tiesin veden olevan lähelläni.
Ylitimme joen yhä hiljaisuudessa. Astinkivet olivat kuivia, sillä joki virtasi maltillisen rauhallisesti, eikä tänään tai eilen ollut satanut. Asia varmasti muuttuisi pian, sillä metsän yllä oli edelleen paksu pilvipeitto. Sade alkaisi varmasti minä hetkenä tahansa.
Odotin joen toisella puolen, kun muut tulivat yksitellen astinkiviä pitkin vastarannalle. Väärävarjo tuli aivan perässäni. Valkea soturi hyppeli sulvasti kiveltä toiselle. Päästyään maalle taas, kolli istuutui vierelleni odottamaan muita. En vaivautunut katsomaan soturia, vaikka huomasin sivusilmälläni hänen katsovan minua. Täytyi keskittyä partiointiin, enkä antaisi ajatusteni harhautua hetkeksikään. Pimentovarjo odotteli vastarannalla niin kauan, että Tuimatassu ja Raparperitassu pääsivät astinkiville. Sitten tumma soturi loikki kaksikon perässä luoksemme.
Matka jatkui kohti pohjoista. Kiristin tahtia hieman, kunnes rajan tuntumassa hidastin sen taas kävelyksi.
”Kuten Henkäysvarjo sanoi, me tarkastamme Eloklaanin välisen rajan ja eteläisen rajan”, tokaisin ikään kuin ohimennen, kun partion jäsenet alkoivat jo merkata rajoja.
//Pimento?
// 432 sanaa
