Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Istuin hiljaa leirin pääaukion laidalla ja katselin, kuinka Henkäystähti saatteli kaksi harmaaturkkista kujakissaa leirimme uloskäynnille. Kujakissayhteisön johtaja ja hänen niin kutsuttu perijättärensä – eli Mesitähden kauan sitten kaapattu tytär – olivat käyneet viime aikoina tiheään leirissämme. Henkäystähti liittolaisineen suunnittelivat taistelua, joka tulisi olemaan Mesitähden ja Eloklaanin loppu. Päällikkö oli suunnitelmista kovin vaitonainen, eikä hän liiemmin jutellut niistä minun kanssani. Sen verran tiesin, että sota päättyisi näiden kuiden aikana. Mitä pidempään rauhallinen vaihe kestäisi, sitä enemmän Eloklaani saisi aikaa vahvistua.
Ajatukseni sodasta olivat melko neutraalit, mutta kannatin Henkäystähteä ja hänen suunnitelmiaan koko sydämeni pohjasta. Hänen tukenaan olivat esi-isämme, jotka olivat valinneet hänet päälliköksemme, joten minun tehtäväni oli luottaa häneen. Uskoin Pimeyden Metsän sotureiden ohjaavan päällikköämme ja näyttävän hänelle oikean suunnan. Se suunta oli Eloklaanin tuho. Henkäystähti oli saanut vakuutettua minut. Kuolonklaanin olisi parempi olla, jos toinen klaani ei eläisi naapurissamme. Olin valmis taistelemaan ja tarvittaessa kuolemaankin Henkäystähden vuoksi. Vaikka hän olikin päällikkö, en ollut löytänyt sellaista kumppaneille tyypillistä rakkautta häntä kohtaan. Minä välitin, kunnioitin ja rakastin Henkäystähteä vain hänen päällikkyytensä tähden. Tiesin olevani hyvin pinnallinen, mutta minä olin aito soturi. Klaani ja sen hyvinvointi oli minulle kaikki kaikessa, ja siksi minun oli rakastettava ja arvostettava päällikköäni.
Kun kaksi kissaa olivat kadonneet piikkihernetunneliin, Henkäystähti näytti rentoutuvan. Hän ravisteli turkkiaan ja käänsi päänsä minun suuntaani. Raidallinen kolli oli siis tiennyt koko ajan minun tarkkailevan, ei hän muuten olisi niin vain kohdistanut katsettaan minuun, joka istui leirin toisella laidalla hänen selkänsä takana. Vaaleaturkkinen kolli lähti astelemaan minua kohti rennoin askelin – ei kuitenkaan sillä tavalla rennoin, miten välinpitämättömät ja laiskat kissat kävelivät. Henkäystähden häntä oli pystyssä ja hänen leukansa oli hitusen ylöspäin kohotettu. Täytyi myöntää, että Henkäystähti oli täyttänyt päällikön saappaat erinomaisesti. Hänen ulkokuorestaan huokui ylpeys ja rohkeus, jota päälliköltä vaadittiin. Hän ei ollut samalla tavalla oikeudenmukainen ja rakastava kuin Punatähti, mutta Henkäystähti oli vienyt Kuolonklaania eteenpäin. Hänen aatteensa ja tavoitteensa oli erilaiset, mutta ajattelin niiden olevan juuri ne, mitä Kuolonklaani nyt eniten tarvitsi.
”Hei”, kolli tervehti minua matalalla äänellä päästyään puhe-etäisyydelle. Kohtasin hänen siniset silmänsä ja tervehdin häntä takaisin.
”Oletko yhtään tietoinen, millä mallilla Lampitassun, Lammikkotassun ja Lätäkkötassun koulutukset ovat?” kolli meni suoraan aiheeseen. Kohautin lapojani, sillä tietämykseni tyttäriemme koulutusten etenemisestä oli todellisuudessakin melko olematon. Vaikka he olivat olleet oppilaita jo useamman kuun, en liiemmin ollut puhunut heidän kanssaan.
”En oikeastaan”, vastasin rehellisesti. Henkäystähden silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi ja olin huomaavinani hänen katseessaan pientä pettymystä.
”He osallistuvat viimeiseen taisteluun ja tahdon selvittää, miten heidän koulutuksensa on edistynyt. On turhaa lyödä taistelukentälle omia jälkeläisiäni, jotka eivät hallitse edes taistelun perusteita”, kolli lausahti ja käänsi katseensa oppilaiden pesän suuntaan, jossa Lampitassu ja Lätäkkötassu olivat. Kaksikko näytti juttelevan melko rennosti kuten tavallisestikin.
”En tiedä mitä heille on opetettu, mutta uskon heidän pärjäävän sodassa eloklaanilaisia vastaan. Jos tahdot, voin selvittää heidän koulutuksensa edistymistä taistelun osalta”, lupasin kylmänviileästi. Tällaisiin asioihin tarjoutuminen ei ollut minulle tyypillistä. Mikäli Henkäystähti ei olisi ollut päällikköni, en olisi tehnyt niin. Mutta jos saatoin tehdä mitään, mikä auttaisi Henkäystähteä taistelusuunnitelmissa, olin valmis tekemään sen ja tarjoamaan apuani. Henkäystähti mietti hetken, kunnes nyökäytti päätään ja käänsi taas sinisen katseensa tyttäriemme suuntaan. Nyt myös Lammikkotassu liittyi heidän seuraansa.
”Siitä voisi olla apua. Käske heidän mestareitaan pitää oppilailleen yhteisharjoitukset, jonne sinä menet mukaan. Jos he niskuroivat, ohjaa heidät minun luokseni”, kolli murahti, viitaten varmaankin Jääviillon mahdolliseen kieltäytymiseen. Punaturkkinen soturi ei edelleenkään tullut toimeen oikein kenenkään kanssa. Jääviilto piti itseään ylivoimaisena ja yliarvioi itsensä ja taitonsa räikeästi. Täytyi myöntää, että olin hieman nauttinut siitä, miten näreissään kolli oli ollut, kun Henkäystähti olikin valinnut Pimentovarjon varapäällikökseen.
”Selvä, minä teen niin”, lupasin ja nyökäytin päätäni. Henkäystähdellä ei nähtävästi ollut muuta asiaa minulle, sillä hän nousi ylös ja poistui paikalta.
Päätin alkaa heti toimeen, joten aloin etsiä leirin aukiolta tyttärieni mestareita. Ensimmäisenä katseeni osui Virtaviimaan, joka istuskeli sotureiden pesän sisäänkäynnin luona Kyyhkypyrähdyksen kanssa. Raidallinen naaras sisarineen katsahtivat minuun kysyvästi tassuttaessani heidän luokseen.
”Henkäystähti pyysi minua järjestämään taisteluharjoitukset Lampitassulle, Lammikkotassulle ja Lätäkkötassulle. Kuten arvaat, myös sinä lähdet mukaan. Tapaamme auringonlaskun aikaan leirin uloskäynnillä”, ilmoitin vakaalla äänellä, katsoen samalla Virtaviimaa suoraan silmiin. Naaras siristi isältään perittyjä sinivihreän värisiä silmiään ensin hieman epäileväisen oloisena. Hän ei kuitenkaan tarvinnut miettimisaikaa, vaan nyökkäsi.
”Olemme joka tapauksessa menossa harjoituksiin, joten samapa tuo jos muitakin tulee mukaan”, naaras ilmoitti terävällä äänellä ja kohautti lapojaan. Kun asia oli hoidettu, en jäänyt jaarittelemaan pidemmäksi aikaa. Seuraavaksi uhrikseni oli valikoitunut Tuimakatse, jolle kerroin saman asian. Hänkään ei turhia jaaritellut, vaan ilmoitti olevansa Lammikkotassun kanssa leirin uloskäynnillä sovittuun aikaan.
Jääviillon kanssa keskustelu ei sujunut aivan yhtä moitteettomasti. Heti jo lähestyessäni Kylmäliekille juuri suutaan soittavaa kollia, hän kohtasi minut tuima katse kasvoillaan. Ellei olisi paremmin tiennyt, olisi voinut luulla, että olin loukannut Jääviiltoa jollain kamalalla tavalla ja hän halusi nyt surmata minut sen vuoksi. Sivuutin kollin kylmyyden täysin ja ilmoitin hänelle saman asian kuin kahdelle muullekin soturille. Jääviilto nyrpisti heti nenäänsä ja kurtisti kulmiaan.
”Minulla on muita suunnitelmia”, soturi ilmoitti halveksuen ja käänsi katseensa takaisin veljeensä, aivan kuin asia olisi ollut sillä selvä. Olin jo tottunut Jääviillon töykeään luonteeseen, joten olin osannut aavistaa, ettei tästä tulisi aivan yhtä helppoa kuin Virtaviiman ja Tuimakatseen kanssa.
”Tämä on Henkäystähden käsky”, ilmoitin kylmänviileästi ja istahdin alas. Halusin näyttää, etten suostunut lähtemään tästä ennen kuin Jääviilto lupautuisi mukaan harjoituksiin. Kohotin aavistuksen verran leukaani, kun Jääviilto kohdisti murhaavan katseensa minuun. Hän nousi seisomaan ja väläytti minulle valkoisia hampaitaan.
”Miksei hän sitten itse lähde mukaan?” kolli murahti matalalla äänellä ja katsoi minua haastaen. Pidin mieleni tyynenä ja vastasin kollin katseeseen tyynesti.
”Hänellä on varmaankin muita kiireitä, ymmärrät varmaan”, totesin lapojani kohauttaen, ”voit käydä hänen puheillaan, mikäli et minua usko.”
Jääviillon korvat kääntyivät hetkeksi luimuun ja tämä otti uhkaavasti askeleen lähemmäs minua. En kuitenkaan säikähtänyt, sillä minä en pelännyt Jääviiltoa. Hän oli kamala öykkäri, mutta jos hän hyökkäisi minun kimppuuni, se olisi hänen häpeänsä. Kokemus ja itsehillintä olivat etunani, ja Jääviilto saisi köniin jos uskaltaisi minun kimppuuni hyökätä. Yllätyin itsekin, kun hyökkäämisen sijaan Jääviilto päästi kurkustaan matalan murahduksen:
”Aivan sama, Lampitassu päihittää typerät sisaruksensa alta aikayksikön.”
Se riitti minulle, Jääviilto oli lupautunut mukaan. Nyökkäsin ja nousin ylös. Käänsin kollille ja hänen veljelleen selkäni ja kävelin tieheni. Jääviilto tulisi takuulla pettymään, sillä en uskonut Lampitassun pärjäävän sisaruksilleen. Jo pentuna naaras oli ollut pentueensa surkein taistelija, ja Jääviilto tuskin oli paras mestari kouluttamaan Lampitassun kaltaista kissaa. Odotin suorastaan kauhulla sitä, miten punaturkkisen kollin oppilas tulisi pärjäämään harjoituksissa.
//Lampi, Lammikko, Virta tai Tuima saa halutessaan jatkaa tästä 🙂
