Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Raotin hitaasti unisia silmiäni. Olin mennyt edellisiltana ajoissa nukkumaan, mutta siitä huolimatta olin kamalan väsynyt. Räpyttelin väsyneenä silmiäni ja katsahdin pesän uloskäynnille, odottaen näkeväni pimeyttä. Sen sijaan ulkoa kajastikin auringon kirkkaita säteitä, jotka siivilöityivät kauniisti sisään pesään. Olin hämilläni, miten olin nukkunut näin myöhään?
Nousin ripeästi ylös ja ravistelin nukkuessa sotkeentunutta turkkiani. En ymmärtänyt, miten uni olikaan maistunut näin hyvin ja kuinka olin edelleen niin kamalan väsynyt. Silmäilin miltei tyhjää pesää. Pimeyden Metsälle kiitos, minulla oli tänään vapaa-aamu tai ainakaan kukaan ei ollut tullut herättämään minua. Ravistelin päätäni yrittäen saada kiinni eilisillan tapahtumista. Liekö se johtui vain väsymyksestä, mutten ollut yhtäkkiä lainkaan varma siitä, oliko Henkäystähti todella antanut minulle aamupäivän vapaaksi. Tietämättömyydestä johtuva epämukava olo valtasi minut, joten ravistelin päätäni työntääkseni inhottavan tunteen pois.
En ollut aikoihin ollut näin kiireinen ja työllistetty kuin nyt. Panttivankien vahtiminen, oppilaan kouluttaminen ja se, että klaanista uupui lähes kaksi tusinaa kissoja, toi huomattavasti lisää työtä jokaiselle soturille. Siksi varmasti olinkin kaiken aikaa niin väsynyt kuin olin.
Kun olin saanut turkkini kyllin siistiksi, lähdin kävelemään rauhallisesti ulos sotureiden pesästä.
Pääaukiolla oli rauhallista siihen nähden, että aurinko vasta lähestyi huippuaan. Partiot valmistautuivat lähtöön ja leiriin jäävät kissat nautiskelivat täysin rinnoin viherlehden auringon suomasta lämmöstä.
“Huomenta, Tuhkajuova”, Kalmakuun rauhallinen ääni toivotti sotureiden pesän uloskäynnin läheisyydestä. Vihreä katseeni käännähti nopeasti punaturkkiseen soturiin. Silmäni kapenivat ohuiksi viiruiksi yrittäessäni selvittää, miksi vanhempi soturi oli päättänyt alkaa keskustella kanssani. Päädyin vastaamaan hänen toivotukseensa vain nyökkäyksellä.
“Henkäystähti määräsi sinut auringonlaskun metsästyspartion johtoon”, punaturkkinen kolli avasi taas suunsa ja kertoi asiansa, “hän arvelikin sinun nukkuvan pitkään yövartiosi jälkeen.”
Räpäytin hämmentyneenä silmiäni. Mitä Kalmakuu oli juuri sanonut? Yövartion jälkeenkö? Ennen kuin ehdin edes hämmennykseltäni avata suutani, punaturkkinen kolli oli jo noussut ylös ja kävellyt tiehensä kohti Pikkukaaosta, joka lepäsi leirin kivipohjalla toisella puolen aukiota. Olin kertakaikkisen hämmentynyt. Kalmakuu taisi myös olla väsynyt, kun hän höpisi moisia. Ravistelin turhautuneena päätäni ja katsahdin vielä kerran klaanin vanhimman soturin suuntaan.
*Klaaninvanhimpien pesä taitaa kutsua häntä ennen kuin hän arvaakaan*, ajattelin turhautuneena. Toivoin soturin pysyvän järjissään ainakin siihen saakka, että saisimme koulutettua edes muutaman soturin lisää. Juuri nyt meillä ei ollut varaa menettää yhtäkään soturia, sillä se tarkoittaisi yhä vain enemmän lisätyötä jäljelle jääville sotureille.
Päästyäni suurimman ärsytyksen yli, siirryin pois sotureiden pesän sisäänkäynniltä ja kipaisin itselleni tuoresaaliskasasta aamiaista. Hiiri oli lojunut kasassa takuulla eilisillasta saakka, mutta päätin valita sen siitä huolimatta. Pian siitä tulisi variksenruokaa ja se menisi hukkaan, joten vaikka minua houkuttelikin enemmän kasassa olevat tuoreemmat riistat, oli ajateltava klaanin parasta.
Metsä oli hiljainen, kun kävelin seuraavana aamuna Loskatassun edellä kohti paikkaa, jossa voisimme pitää tämän päivän harjoitukset. Aurinko oli vasta matkansa alussa kohti taivaan korkeinta kohtaa, mutta siitä huolimatta sen ensisäteet lämmittivät mukavasti kuviollista turkkiani. Mustaturkkinen kolli oli ollut oppilaanani jo usean kuun ajan, eikä minulla ollut juurikaan pahaa sanottavaa hänestä. Kolli oli rauhallinen, tottelevainen ja kehittyvä. En olisi kestänyt sitä enää yhtäkään niskuroivaa oppilasta, joka junnaisi kehityksensä kanssa tai vastustelisi ja arvostelisi oppejani. Loskatassu toki toisinaan kyseenalaisti joitain opettamiani asioita, mutta hän teki sen asiallisesti ja provosoimatta. Juuri sellaisesta käytöksestä minä pidin. Oppilaan tehtävä oli kehittyä, eikä voinut kehittyä ellei ottanut asioista selvää.
Puut ympäriltämme harvenivat ja maisema vaihtui lähes nummimaisemaksi. Tässä osassa reviiriä puita kasvoi vain harvakseltaan ja se teki tästä paikasta juuri sopivan harjoituksillemme. Päästyämme mielestäni sopivaan kohtaan, pysähdyin ja käännyin nuoren oppilaani puoleen.
“Tänään harjoittelemme jänisten saalistamista”, ilmoitin terävällä äänellä ja silmäilin nuorukaisen reaktiota, joka osoittautui melko olemattomaksi. Loskatassu kohotti aavistuksen verran kulmiaan ja nyökäytti päätään. Pieneksi ilokseni musta kolli oli yhdessä viettämiemme kuiden aikana osoittautunut oivaksi saalistajaksi. Tiesin, ettei Loskatassu ollut kuitenkaan klaanin nopein juoksija – päinvastoin, hän mahtoi olla yksi Kuolonklaanin hitaimmista juoksijoista. Arvelin jänisten saalistamisen olevan oppilaalle haastavaa, sillä se vaati joko hyvää tuuria, nopeita jalkoja tai valtavaa älykkyyttä. Jänisten saalistaminen ei kuulunut omiin vahvuuksiini, mutta sen opettaminen ei ollut minulle haaste. Tiesin käytännössä kaiken, mitä asiasta täytyi tietää ja tiesin osaavani opettaa sen Loskatassulle.
“Kuten varmasti tiedät, jänikset ovat yksiä metsän nopeimpia juoksijoita ja niiden kiinnisaaminen vaatii yleensä pientä takaa-ajoa. Koska et ole nopea juoksija, sinun on kehiteltävä tähän oma tyylisi saalistaa”, nau’uin rauhallisesti kohdistaessani katseeni Loskatassun ruskeisiin silmiin. Kolli siristi aavistuksen verran silmiään ja nyökäytti päätään.
“Ensimmäinen tehtäväsi on etsiä jäniksen hajujälki, seurata sitä ja yrittää saada jänis kiinni. Kai sinä tiedät, miltä jänis haisee?” esitin oppilaalle kysymyksen kylmällä äänellä.
“Tietenkin tiedän”, Loskatassu vastasi nyreästi ja alkoi heti haistella ilmaa. Odotukseni kollin onnistumisesta eivät olleet järin korkealla, mutta vain epäonnistumalla hän saattoi oppia virheistään. Olin kertonut hänelle jänisten saalistamin teoriasta niin monta kertaa aiemmin, että oletin hänen muistavan siitä edes jotakin. Mikäli hän ei osaisi hyödyntää kertomaani, hän kyllä oppisi sen ennemmin tai myöhemmin.
Kuten olin arvellutkin, Loskatassu oli epäonnistunut yrityksessään saada jänis kiinni. Kun hän oli löytänyt jäniksen hajujäljen, hän oli taidokkaasti seurannut sitä hiljaa hiipien. Avaralla alueella aluskasvillisuus ei kuitenkaan piilottanut nuorukaista lainkaan saaliiltaan, joten jänis oli äkännyt oppilaan ennen kuin hän oli päässyt edes kahden ketunmitan päähän siitä. Pitkäkorva oli nopeasti nostanut päänsä ylös ja kohdistanut ruskeiden silmiensä katseen suoraan häntä vaanivaan Loskatassuun. Vaikka musta kolli olikin pinkaissut vauhtiin heti, ei hänellä ollut mahdollisuuksia saada karkuun pinkovaa eläintä kiinni. Nopeasti oppilas oli tajunnut häviönsä ja niellyt tappionsa palaten minun luokseni.
“Kuten huomasit, jäniksen vaaniminen on käytännössä mahdotonta. Ellei jänis näe sinun lähestyvän, se kyllä kuulee sinut”, sanoin rauhallisesti ja lisäsin perään hieman kannustavammalla äänensävyllä, “mikäli sinulla ei ole kysyttävää, voit nyt yrittää uudelleen.”
Loskatassu kohtasi epäröimättä katseeni ja nyökäytti ilmeettömänä päätään. Hän kääntyi selin minuun päin ja lähti päinvastaiseen suuntaan kuin äsken, yrittäen löytää tuoreita jäniksen hajujälkiä.
Loppuharjoitukset sujuivat kohtalaisesti. Loskatassu sai kolmannella yrityksellä kiinni ihkaensimmäisen jäniksensä.
“Hyvä suoritus. Ajattelit järkevästi kiertäessäsi jäniksen eteen”, nau’uin ilmeettömänä, kun oppilas raahasi lähes itsensä kokoisen eläimen luokseni. Harjoitukset olivat kestäneet jo hyvän aikaa ja mielestäni Loskatassu oli oppinut kyllin paljon tältä erää.
“Kiitos”, kollioppilas lausahti vakavailmeisenä, mutta tyytyväisen oloisena. Hän katsahti seuraavaksi mietteliäänä jänistään, josta tiesin, että luvassa olisi taas jokin kysymys. Loskatassu oli nimittäin kova kyselemään, mutta useimmiten harkitsi kysymyksiään ennen niiden esittämistä.
“Kuinka usein jäniksiä löytää metsästä? Nehän elävät pääasiassa nummilla?” musta kolli kysyi ja kohtasi vihreän katseensa. Kysymys oli yksinkertainen ja vastaus siihen oli helppo, eikä minun tarvinnut miettiä sitä kauaa.
“Harvemmin, muttei sekään tavatonta ole. Tämä on oikeastaan yksi harvoista paikoista, josta jäniksiä kannattaa etsimällä etsiä”, puolivälissä selitystäni nousin seisomaan. Se oli merkki oppilaalleni, että olimme lähdössä takaisin leiriin.
“Eloklaanin reviirillähän on paljon jäniksiä, eikö niin?” Loskatassu varmisti. Olin jo ehtinyt kääntyä selin oppilaaseen, joten jouduin kääntämään päätäni oppilaan suuntaan.
“Niin”, vastasin lyhyesti. Eloklaanista puhuminen ei kuulunut lempiaiheisiini, mutta jostain syystä asia kiinnosti Loskatassua. En ollut varma, oliko olemassakaan sellaisia asioita, jotka kollia eivät olisi kiinnostaneet. Koin, että se oli samaan aikaan kollin hyvä puoli, mutta saattoi herkästi kääntyä myös pahaksi. Mikäli hänen kiinnostuksensa vääriin asioihin kasvaisi, hän saattaisi elämänsä aikana tehdä yhden jos toisenkin suuren virheen, joka horjuttaisi hänen asemaansa Kuolonklaanissa.
Paluumatka leiriin sujui rauhallisesti. Jouduimme pysähtymään matkan puolivälissä, sillä jäniksen kantaminen kävi nuorelle kollioppilaalle tosiaankin työstä – ei siinä, oli se haastavaa myös minulle pienen kokoni johdosta. Annoin Loskatassulle aikaa levähtää hetken, jonka jälkeen jatkoimme taas matkaa kaikessa hiljaisuudessa.
Leirin sisäänkäynnillä meitä odotti tuttu näky; kaksi Kuolonklaanin soturia käännähtivät meidän puoleemme. Roihumarja ja Hohtosulka näyttivät nopeasti toteavan, ettemme olleet vihollisia ja päästivät meidät ohitseen.
“Vie jänis tuoresaaliskasaan. Meidät on määrätty illaksi vartioimaan panttivankeja, joten syö jotain ja lepää ennen sitä”, sanoin Loskatassulle, ennen kuin poistuin kollin luota toisaalle. Mustaturkkinen oppilas lähti heti suuntaamaan kohti tuoresaaliskasaa.
Kun olin päässyt jonkin matkan päähän oppilaastani, pysähdyin ja silmäilin katseellani Kuolonklaanin leirin pääaukiota. En voinut kieltää, ettenkö olisi kaivannut Pimentovarjon läsnäoloa juuri nyt. Päivät ilman mustaturkkista soturia olivat varsin tylsiä ja kuluivat useimmiten yksinäisyydessä. Henkäystähti liittyi toisinaan seuraani, muttei päällikön kanssa ollut samanlaista kuin Pimentovarjon kanssa. Varapäällikkö ja minä olimme tunteneet koko ikämme ja oppilaista saakka välillemme oli hiljalleen muodostunut yhteys, jota en ollut löytänyt muiden sotureiden kanssa. Olin tyytyväinen tietäessäni, että juuri Pimentovarjosta tulisi jonain päivänä Kuolonklaanin päällikkö. Vaikka emme jakaneetkaan kaikkia samoja arvoja, tiesin hänen tekevän kaikkensa Kuolonklaanin tähden. Naaras oli ollut oiva valinta varapäälliköksi.
“Hei, Tuhkajuova. Saanko liittyä seuraan?” tuttu naukaisu sai minut kääntämään nopeasti katseeni puhujan suuntaan. Lammikkotassu oli kävellyt jostain päin leiriä luokseni ja katsoi minua odottava ilme kasvoillaan. Harkitsin hetken ja siristin vihreitä silmiäni, mutta pienen harkinnan jälkeen nyökkäsin:
“Kyllä se käy.” Lammikkotassu näytti tyytyväiseltä ja nuori naaras otti lyhyen askeleen lähemmäs minua liittyessään seuraani.
“Kiitos. Oletko sinä nälkäinen? Voisin hakea riistaa, jotta voisimme syödä yhdessä”, raidallinen oppilas tarjoutui ja katsoi minua taas odottaen. Totta puhuen nälkä kurni jo vatsassani, joten en nähnyt syytä kieltäytyä tyttäreni tarjouksesta. En pitänyt turhuuksien juttelemisesta, joten kenties syöminen auttaisi pitämään turhat puheenaiheet poissa.
“Olen, kiitos kysymästä. Yhdessä syöminen käy minulle”, vastasin kenties turhankin kylmällä äänensävyllä jälkikasvulleni. Lammikkotassu nyökkäsi, nousi taas ylös ja tassutti kohti tuoresaaliskasaa.
Pian soturioppilas palasi takaisin luokseni orava suussaan. Naaras pudotti sen eteeni ja työnsi vielä etukäpälällään sitä lähemmäs minua antaen minun aloittaa. Pidin siitä, miten fiksuksi ja vanhempiaan kunnioittavaksi kissaksi Lammikkotassu oli kasvanut. Moni asia hänessä muistutti itseäni nuorempana, enkä epäillyt sitä, etteikö naaraasta tulisi jonain päivänä hyvä soturi Kuolonklaanille. Vaikka pidinkin Lammikkotassusta, ei suhteemme ollut erityisen läheinen. Se pienikin rakkaus tytärtäni kohtaan oli nimittäin alkanut hiipumaan heti hänen ja hänen sisarustensa oppilasnimitysten jälkeen. Viimeistään silloin, kun Lammikkotassu pentuetovereineen oli määrätty elämään Eloklaanin leiriin, suhde oli kylmettynyt entisestään. Lampitassu ja Lätäkkötassu tuntuivat vieraammilta kuin heidän sisarensa, sillä aina leirissä käydessään Lammikkotassu liittyi oma-aloitteisesti seuraani. Toisinaan pidin sitä raskaana, mutta kuuntelin mielelläni, miten naaras oli edistynyt koulutuksensa kanssa. Halusin jälkikasvuni pärjäävän elämässään hyvin, vaikka rakkauteni heitä kohtaan olikin melko minimaalista.
Haukkasin palan tuoreesta, yhä hieman lämpimästä oravasta ja annoin Lammikkotassullekin mahdollisuuden maistaa tuoresaalista. Ennen kuin oppilas kumartui syömään, hän nosti katseensa minuun.
“Tuimakatse kertoi, että minusta, Lampitassusta ja Lätäkkötassusta tulee pian sotureita”, naaras kertoi rauhallisella äänellä vakava ilme kasvoillaan. Oppilas ei näyttänyt mahtailevan uutisella, mutta huomasin hänessä pienen innostuksen. Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen ilme.
“Se on hyvä”, nyökäytin päätäni tyytyväisenä saatuani nielaistua palan oravasta, “Kuolonklaani tarvitsee kaltaisianne sotureita.” Lammikkotassun kasvoille ilmestyi hento, tyytyväinen hymyn kaltainen virnistys. Soturioppilas nyökkäsi ja pyyhki virneen kasvoiltaan.
“Onko sinulla jotain uusia ohjeita, kuinka tulla hyväksi soturiksi? Sellaiseksi kuin sinä olet”, Lammikkotassu kysyi ja kumartui viimein haukkaamaan palan tuoresaaliista. Lammikkotassu oli ehdottomasti pentueestaan suosikkini. Pidin siitä, miten naaras todella tuntui arvostavan ja kunnioittavan minua. Se toi mieleeni itseni. Minäkin olin oppilaana kunnioittanut isääni valtavan paljon ja halusin olla aivan kuten hän.
“Pysy poissa hankaluuksista ja noudata sääntöjä sekä kokeneempien käskyjä, erityisesti päällikön”, ohjeistin naarasta, vaikka arvelinkin hänen tietävän jo nämä ohjeet. Lammikkotassu kuunteli tarkkaavaisesti mutustellessaan lihanpalaa suussaan. Hän nielaisi ja nyökytteli päätään.
“Aion tehdä niin”, oppilas lupasi itsevarmalla äänellä rauhallisesti. Yllemme laskeutui hiljaisuus ja kumarruin taas haukkaamaan vuorollani palan oravasta. Toivoin todella, ettei Lammikkotassu alkaisi jauhaa säästä tai viherlehdestä, kuten moni kuolonklaanilainen tällaisessa tilanteessa teki. Mielestäni hiljaisuutta ei tarvinnut rikkoa, ellei sille ollut aihetta. Hiljaisuudesta tuli kiusallinen vasta sitten, kun siitä teki sellaisen ajattelemalla, että se täytyisi saada rikottua keinolla millä hyvänsä. Hiljaisuus rikkoutui nopeasti Lammikkotassun avatessa taas suunsa:
“Tiesitkö, että olen harjoitellut uimista Eloklaanissa?”
Katseeni oli hairahtunut oppilaasta hänen takanaan leikkiviin pentuihin, mutta kääntyi nopeasti takaisin Lammikkotassuun kuullessani hänen sanansa. Naaras takuulla huomasi kiinnostuksen katseessani, sillä hänen kasvoillaan käväisi taas hento, ylpeä hymy.
“Se on hyvä, sillä uiminen on tärkeä taito osata”, totesin silmiäni räpäyttäen. En halunnut kehua Lammikkotassua liikaa, mutta todellisuudessa olin iloinen siitä, että naaras oli ymmärtänyt taidon tärkeyden.
“Minä muistan, kun kerroit siitä meille pentuna”, raidallisen naaraskissan ääni kiihtyi hieman, joka kertoi hänen innostumisestaan. Oppilas näytti nauttivan huomiostani ja siitä, että olin edes vähän ylpeä hänestä. Se sai minussa aikaan ylpeyttä tyttärestäni. Hänen kaltaisiaan sotureita Kuolonklaani kaipasi. Vaikken oikeastaan nauttinut huomiosta ja sen keskipisteenä olemisesta, Lammikkotassun ihailu ja miellyttämisen tarve tuntuivat toisinaan melko hyvältä. Halusin uskoa, että hän todella tekisi kaikkensa tullakseen klaanin arvostetuksi soturiksi.
“Me saimme mahdollisuuden osallistua eloklaanilaisten uintiharjoituksiin. Ne eivät ole kummoisia, mutta kyllä minä olen oppinut jotenkuten uimaan. Myös Lampitassu osaa uida”, Lammikkotassu lisäsi vielä nopeasti. Olin kuullut, että Eloklaanissa jokainen opetettiin uimaan jo oppilaana. Se oli ainoa asia, joka kyseisestä klaanista olisi saatu tuoda Kuolonklaaniin. Vaikka koinkin minulla olevan jonkin verran valtaa Henkäystähden silmissä, en ikipäivänä menisi ehdottamaan hänelle moista. Tiesin kollin suhtautuvan uimiseen nyreästi, enkä halunnut häiritä päällikköä moisella idealla, jonka tiesin olevan hänen mielestään surkea.
Vastasin Lammikkotassun kertomukseen vain nyökäyttämällä päätäni, sillä en kokenut tarpeelliseksi kommentoida asiaa mitenkään. Hänen puheensa viestivät minulle, ettei Lätäkkötassu edelleenkään ollut suostunut uimaan. Hopeanharmaa tabbykuvioinen oppilas oli pennusta saakka ollut sitä mieltä, ettei hän opettelisi uimaan. Se sai naaraan pisteet silmissäni laskemaan. En tiennyt tekivätkö muut emot niin, mutta minä olin järjestellyt mielessäni jälkikasvuni parhaasta huonoimpaan, enkä peitellyt sitä.
“Voisitko sinä antaa minulle uintiopetusta? Uskon, että voisin oppia sinulta paljon”, Lammikkotassu ehdotti, kun olimme saaneet syötyä oravan loppuun. Katsoin mietteliäänä nuorta naaraskissaa, jonka jälkeen katseeni kääntyi taivaalle. Aurinko oli vasta korkeimmillaan, joten aikaa auringonlaskun hetkeen ja vartiovuorooni olisi vielä runsaasti. En koskaan kieltäytynyt, jos joku kuolonklaanilainen halusi harjoitella uimista – paitsi tietenkin silloin, kun aika ei oikeasti ollut hyvä tai jos pyytäjä ei ansainnut harjoituksia kanssani.
“Kai se sopii. Voimme mennä Hehkulammelle, siellä pitäisi olla sopivan rauhallista harjoituksille”, nau’uin ja nousin välittömästi ylös. Lammikkotassu näytti taas ilahtuvan, sillä tämä nousi nopeasti pystyyn ja lähti häntä pystyssä seuraamaan minua kohti leirin uloskäyntiä.
Lammikkotassu pysytteli visusti takanani, kun johdatin häntä kohti Hehkulampea. Samalla naaras kertoi, mitä kaikkea hän oli oppinut Eloklaanissa ollessaan. Oppilaan seura alkoi hiljalleen jo tuntua melko raskaalta. En ymmärtänyt, miksi hän puhui niin paljon. Kun naaras oli taas kerran aloittamassa jostain uudesta asiasta jauhamista, käänsin terävän katseeni hänen suuntaansa ja naukaisin kärkkäällä äänellä:
“Olisitko hetken hiljaa? Meidän on keskityttävä ympäristöömme siltä varalta, että lähistöllä on vihollisia tai petoeläimiä. En kuule edes omia ajatuksiani, kun puhut koko ajan.” En jäänyt odottamaan oppilaan reaktiota, vaan käänsin nopeasti katseeni takaisin eteenpäin.
“Anteeksi, en puhu enää”, takanani kulkeva naaras lupasi. Kuten hän lupasi, hän hiljentyi täysin. Nautin täysin rinnoin laskeutuneesta rauhasta. En voinut sietää jatkuvaa pälätystä. Kyllä sitä puhua sai, mutta kaikella oli rajansa. Suoraan sanoen, en minä jaksanut loputtomiin kuunnella jonkun oppilaan kehityksestä.
Saavuimme viimein Hehkulammelle täyden hiljaisuuden vallitessa. Auringonvalosta hehkuva lampi näytti kauniilta kuten aina. Sen vesi oli kirkkaansinistä ja suorastaan kutsui minua uimaan. Edellisestä uintikerrastani olikin kulunut jo neljäsosakuu, joten tämä tuli kyllä ihan tarpeeseen, vaikka mukanani olikin opetettava kissa. Lammikkotassu oli yhä hiljaa, kun käännyin hänen puoleensa saavuttuamme Hehkulammen rantaan.
“Aloitamme sillä, että näytät taitosi minulle”, rikoin hiljaisuuden ja kohtasin Lammikkotassun sinivihreän katseen. Oppilas ei näyttänyt olevan moksiskaan aiemmasta tiuskaisustani, vaan hän nyökkäsi itsevarmana ja lähti kävelemään vierelläni kohti rantaa. Astuimme yhtä aikaa veteen. Viileä vesi tuntui mukavalta, sillä päivä oli melko lämmin. Pidin katseeni visusti Lammikkotassussa seuratakseni hänen pärjäämistään. Naaras veti syvään henkeään, mutta näytti pärjäävän hyvin. Hän käveli itsevarmoin askelin syvemmälle niin kauan, että vesi hipoi hänen vatsakarvojaan. Lammikkotassu otti vielä muutaman askeleen, kunnes hän irrotti jalkansa lammen hiekkapohjasta ja antoi veden kannatella itseään. Soturioppilas alkoi rauhallisesti liikutella jalkojaan juuri oikein ja oikeassa tahdissa pysyäkseen pinnalla. Näytti siltä, että naaras todella tiesi mitä teki. Seurasin tyytyväisenä sivusta, kun Lammikkotassu ui hieman kauemmas minusta ja esitteli taitojaan. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja pulahti pinnan alle. Oppilas oli hetken uppeluksissa, mutta palasi pian takaisin pinnalle pää edellä, jatkaen rauhallisesti uimista. Oppilas kohdisti katseensa minuun ja lähti uimaan takaisin luokseni. Kun hän oli päässyt kohdalleni, naaras painoi jalkansa takaisin pohjaan ja katsoi minua kysyvästi, odottaen mielipidettäni hänen taidoistaan.
“Hyvä, pysyt siis ainakin pinnalla ja osaat sukeltaa. Onko sinulle opetettu toisen, räpiköivän kissan pelastamista vedestä?” kysyin keksittyäni sopivan aiheen harjoitustuokiollemme. Lammikkotassu osasi uida itsekseen, mutta omasta mielestäni se ei ollut uimisen pääpointti, kun eli klaanissa, jossa vain harva osasi uida. Kuolonklaanin uintitaitoisilla kissoilla oli tärkeintä se, että he osasivat pelastaa muita veden varasta. Lammikkotassu pudisteli pahoitellen päätään.
“En ole päässyt mukaan harjoituksiin, joissa sellaista opetettaisiin. Opetatko sinä sen minulle?” naaras esitti toiveikkaan kysymyksen. Minä nyökkäsin vastaukseksi:
“Ainakin perusteet. En usko, että ehdimme käydä kaikkea läpi näin lyhyellä aikataululla.”
Lammikkotassu näytti taas kerran tyytyväiseltä vastaukseeni. Hän jäi seisomaan aloilleen hennosti tuulen myötä aaltoilevaan veteen ja odotti, että aloittaisin opetustuokion.
“Kuolonklaanissa sinä et harjoittele uimista vain itsesi vuoksi, vaan myös klaanitovereidesi vuoksi. Tärkein tehtäväsi on olla paikalla silloin, kun joku on joutunut veden varaan ja pelastaa hänet. Vaikka et pitäisikään klaanitovereistasi, olet soturina velvoitettu pelastamaan heistä jokaisen, mikäli sellainen tilaisuus tulee eteen”, naukaisin kylmällä äänellä ja katsoin Lammikkotassua silmiin.
“Niin tietysti”, Lammikkotassu nyökytteli päätään ymmärryksen merkiksi.
“Kun uintitaidoton tai säikähtänyt kissa putoaa kylmään veteen, se alkaa räpiköidä holtittomasti lähes poikkeuksetta. Toisinaan huonoimmat uimarit ja vettä pelkäävät uimaritkin menevät paniikkiin joutuessaan yllättäen veden varaan. Jos sinulle itsellesi käy niin, älä panikoi, vaan rentoudu ja muista, että osaat kyllä uida”, selitin Lammikkotassulle. Oppilas kuunteli tarkkaavaisesti, eikä hänen katseensa irtaantunut minusta edes silloin, kun yltämme lensi kovaääninen lintuparvi. Olin tyytyväinen tyttäreeni, sillä hän todisti olevansa ainakin hyvä ja tarkkaavainen kuuntelija ja oppilas, jonka huomio ei siirtynyt herkästi häiriötekijöihin.
“Kuvitellaan tilanne: Olet partiossa ylittämässä jokea astinkiviä pitkin, on hiirenkorvan alku ja vedet ovat kylmiä, mutta sulia. Klaanitoverisi putoaa veteen. Mitä sinä teet?” kysyin siristäen aavistuksen verran silmiäni. Lammikkotassu näytti uppoavan hetkeksi ajatuksiinsa. Kenties hän kuvitteli tilanteen päässään tai yritti vain keksiä loogisinta ratkaisua kysymykseen siitä, mitä tehdä kun klaanitoveri putoaa veteen. Pienen hiljaisuuden päätteeksi Lammikkotassu oli saanut vastauksensa kasaan:
“Selvitän ensin mahdollisimman tarkasti, missä veteen pudonnut kissa menee. Sitten hyppään hänen peräänsä ja uin hänet kiinni. Yritän saada hänet mahdollisimman nopeasti takaisin kuivalle maalle.”
Katsoin silmänräpäyksen ajan oppilasta arvioiden, mutta hyväksyin vastauksen:
“Se on hyvä suunnitelma. Lähdemme nyt harjoittelemaan sitä, kuinka kuljetat toista kissaa vedessä. Ota kuitenkin huomioon, että Hehkulampi on pentujen leikkiä jokeen verrattuna. Täällä vesi pysyy paikoillaan, mutta joessa virtaus liikuttaa vettä koko ajan.”
Lammikkotassun ilme kirkastui taas ja hän nyökytteli ymmärtäväisesti päätään.
“Pääsenkö kokeilemaan sitten myös joessa toisen pelastamista?” naaras kysyi silmät suurina. Pudistelin päätäni.
“Et ainakaan tänään. Ehkä joku toinen kerta sitten”, tokaisin ilmeettömänä ja aloitin harjoitukset.
Uintiharjoitukset olivat ohi ja olimme matkalla kohti leiriä. Ennen paluumatkaa olimme kuivanneet hieman turkkejamme Hehkulammen rannalla ja keskustelleet uimisesta ja harjoituksista. Lammikkotassu oli pärjännyt kohtalaisen hyvin, mutta tositilanteessa hänellä tulisi varmasti olemaan jonkin verran vaikeuksia. Uskoin kuitenkin, että kovalla harjoittelulle Lammikkotassu tulisi hallitsemaan uimisen melko hyvin ja kykenisi pelastamaan klaanitoverinsa, mikäli siihen olisi tarve.
“Montako kissaa sinä olet opettanut uimaan?” Lammikkotassu oli esittänyt kysymyksen rauhallisella äänellä kesken pesuhetken. Jouduin miettimään vastaustani toden teolla ja yllemme laskeutui pidempikestoinen hiljaisuus. Pääni tuntui tyhjältä, kun kaivelin mielestäni niiden kissojen nimiä, joita olin opettanut uimaan elämäni aikana. Lauhalaukka, Harakkanauru, Sähkötuho, Sulkavirta, Varissulka… Pääni löi tyhjää, enkä saanut enempää nimiä mieleeni. En voinut jäädä miettimään pidempään, sillä se olisi varmasti herättänyt kysymyksiä Lammikkotassussa. Siispä päädyin antamaan ympäripyöreän vastauksen:
“En ole laskenut, mutta olen opettanut vain niitä kuolonklaanilaisia, joilla on ollut halu ja mahdollisuus oppia.”
Onnekseni Lammikkotassu ei alkanut kyselemään enempää, vaan lähdimme paluumatkalle takaisin kohti leiriä.
En pitänyt siitä, miten vähän klaani asetti arvoa uintitaidolle. Ilman minua moni kuolonklaanilainen olisi menettänyt henkensä jouduttuaan veden varaan, ellen olisi saapunut sopivasti paikalle pelastamaan heitä. Olin kuitenkin jo luopunut toivosta siitä, että Kuolonklaanissa uimista alettaisiin opettamaan jokaiselle oppilaalle. Niin ei tulisi käymään, mutta sentään enemmistö jälkeläisistäni hallitsi kyseisen taidon. He tulisivat vielä saamaan kiitosta siitä, miten monta kissaa he tulisivatkaan pelastamaan elämänsä aikana.
Päästyämme takaisin leiriin, tiesin auringon alkavan pian laskea. Käännyin yhä perässäni roikkuvan Lammikkotassun puoleen hieman närkästyneenä. Arvelin, etten pääsisi naaraasta eroon muuten kuin käskemällä hänet pois. Lammikkotassu oli inhottavan sinnikäs ja hän tuntui viihtyvän seurassani liiankin hyvin. En pitänyt sellaisesta, sillä vaikka soturioppilaan kiinnostus soturiudesta ja kehittymisestä oli ihailtavaa, hän painosti kysymyksillään minut olemaan aivan liian sosiaalinen.
“Eikö sinun pitäisi palata jo takaisin Eloklaaniin?” kysyin ja katsahdin kylmästi Lammikkotassuun. Naarasoppilaan katse kääntyi taivaalle ja nopeasti takaisin minuun.
“Ei ihan vielä”, hän vastasi hillityn rauhallisesti.
“Jaahas. No minä kuitenkin siirryn tästä lepäämään. Nähdään”, lausahdin kyllästyneesi ja käänsin vastausta odottamatta selkäni Lammikkotassulle. Suuntasin kohti sotureiden pesää, sillä olin päättänyt levätä pienen hetken ennen vartiovuoroni alkua. Esi-isillemme kiitos, Lammikkotassu ymmärsi puhetta ja jätti minut rauhaan. En kuullut askeleita takaani, joten oletin hänen jääneen aloilleen.
Työnnyin sisään miltei tyhjillään olevaan, hämärään sotureiden pesään ja tassuttelin omalle sammalvuoteelleni. Aurinko oli paistanut koko päivän leiriin, joten se oli tehnyt kaatuneen kuusen oksistossa sijaitsevasta pesästä tukahduttavan kuuman. Ilma ei tuntunut liikahtavan mihinkään suuntaan, mutta en antanut sen häiritä. Asetuin mukavaan asentoon vuoteelleni ja ummistin silmäni. Tarkoitukseni ei ollut nukkua, vaan kerätä vain hieman voimia. Päivä oli ollut raskas ja joutuisin olemaan skarppina vielä kuuhuippuun saakka.
“Tuhkajuova”, kuiskaus havahdutti minut hereille. Säpsähdin ja avasin nopeasti silmäni. Edessäni seisoi likaisenvalkea naaraskissa, joka katseli minua arvioiden ruskeilla silmillään. Hohtosulaksi tunnistamani naaras näytti siltä, kuin olisin tehnyt jotakin väärin.
“Sinun pitäisi lähteä jo vartioon”, naaras kivahti kärkkäästi ja kääntyi jo ympäri. Se sai väsymyksen väistymään saman tien. Olinko minä nukahtanut?
Nousin nopeasti pystyyn ja sukimatta turkkiani kiiruhdin Hohtosulan perässä ulos sotureiden pesästä. En käsittänyt, miten näin oli päässyt käymään. Aurinko oli jo laskemassa ja minun tosiaankin olisi pitänyt olla jo leirin uloskäynnillä, jossa jopa Loskatassu oli jo odottamassa. Olin viimeinen vartioon lähtevä kissa, joka saapui paikalle. Minua hävetti aivan valtavasti virheeni, mutta yritin pysyä rentona.
“Eiköhän mennä sitten”, nau’uin ja otin määrätietoisesti johtopaikan ollessani joukon kokenein ja vanhin soturi. Vartiovuorossa kanssani olisivat tämän alkuyön Loskatassun ja Hohtosulan lisäksi myös Pyörresielu. Päästyäni ulos piikkihernetunnelista, nostin häntäni pystyyn ja kävelin ryhdikkäästi eteenpäin. Vaikka olinkin nolosti nukahtanut ja miltei myöhästynyt vartiosta, en suostunut näyttämään häpeääni muille. Vannoin kuitenkin itselleni, ettei tällaista tapahtuisi enää koskaan. Minun täytyisi olla tarkempi ja huolehtia, että nukkuisin vain silloin kun oikeasti oli aikaa.
Matka vartiopaikalle ei ollut pitkä. Paikalla meitä odottelivat närkästyneen oloisina edellisessä vahtivuorossa olevat Kuuraturkki, Turhamyrsky, Matotaisto ja Aamutassu. Tapansa mukaisesti Turhamyrsky sanoi jotakin tylyä siitä, miten olimme muka myöhässä. Jouduin huomauttamaan minua nuorempaa kollia siitä, että olimme paikalla aivan ajallaan. Kuuraturkki liittyi keskusteluun estääkseen klaanitoverinsa totaalisen hermostumisen:
“Vartiovuoro meni ongelmitta. Vangit saivat riistaa jokin aika sitten, joten he pärjäävät loppuyön syömättä. Kaikki on mennyt tavallisesti kaikilta osin.”
Nyökkäsin kollille merkiksi, että olin kuunnellut hänen selityksensä vartiovuoron kulusta.
“Hyvä. Me jatkamme tästä”, nau’uin kylmällä äänellä ja astelin neljän aiemman vartijan ohitse onkalon edustalle. Vaikka luotinkin klaanitovereihini, en voinut olla tarkastamatta panttivankien tilannetta. Työnnyin hitaasti kissanmentävästä onkalosta sisään panttivankien luokse. Onkalo oli erityisesti tähän vuorokaudenaikaan inhottavan hämärä, joten jouduin hetken totutella pimeyteen erottaakseni kolme kissaa onkalon perällä. Mesitähden turkki erottui kolmikosta selvimmin, mutta tummanharmaa Liljatuuli naamioitui häiritsevän hyvin pesän tummaan taustaan. Kaikkien kolmen kissan silmät kuitenkin kiiluivat hämärässä. He katsahtivat minuun päin kysyvät ilmeet kasvoillaan. En vaivautunut selittämään tilannetta, vaan peruutin nopeasti takaisin muiden luokse todettuani panttivankien olevan paikalla ja kunnossa.
Istahdin onkalon sisäänkäynnin vierelle ja otin mahdollisimman mukavan asennon. Vilkaisin Loskatassua, joka oli saapunut vierelleni.
“On tärkeää pysyä valppaana koko vartiovuoron ajan. Et saa vajota ajatuksiisi tai käydä vartiotovereidesi kanssa keskustelua, joka saa ajatuksesi hairahtumaan toisaalle vartioinnista”, opastin mustaturkkista oppilasta vakavailmeisenä. Loskatassu katsoi minua ja kuunteli sanani tarkasti.
“Selvä. Onko puhuminen kuitenkin sallittua?” Loskatassu esitti tarkentavan kysymyksen. Nyökkäsin.
“Kyllä, muttei se ole suotavaa. Pidä mielessäsi se, että viholliset kuulevat joka sanan pesän ulkopuolelta; klaanin asioita ei ole hyvä jakaa heille”, selitin ja loin terävän katseen Loskatassuun.
“Ymmärrän”, kolli kuittasi päätään nyökytellen.
Käänsin katseeni pois oppilaastani luottaen siihen, että hän oli ymmärtänyt ohjeeni. Silmäilin hämärtyvää metsää. Auringon viimeiset säteet olivat hetki sitten kadonneet ja pian metsä muuttuisi yhä vain pimeämmäksi. En pitänyt yövartiovuoroista, sillä niissä väsymys oli pahimmillaan. Sentään pienet vahinkounet olivat tehneet minusta hieman virkeämmän, joten tiesin kyllä selviäväni alkuyöstä ongelmitta.
Vartiovuoro tuntui kestäneen ikuisuuden. Kun kuuhuippu viimein koitti, aloin käydä levottomaksi. Hännänpääni nyki, mutta yritin pidellä häntääni mahdollisimman aloillaan. Tiesin, että mikäli olisin yrittänyt nukahtaa, olisin nukahtanut heti. Minun oli kuitenkin pysyttävä hereillä ja vahdittava ympäristöäni. Mitään poikkeavaa koko vartiovuoron aikana ei ollut näkynyt. Jossain vaiheessa ohitsemme oli loikkinut yksinäinen orava. Pyörresielu olisi halunnut saalistaa sen, mutta nopealla kiellolla olin saanut tabbykuvioisen kollin luopumaan ajatuksesta.
Kun viimein kuulin lähestyviä askeleita, en voinut pidätellä suustani ulos pakenevaa huokausta. Vihdoinkin pääsisin lepäämään ihan kunnolla pitkän päivän päätteeksi. Pimeään metsään soivat valoaan ainoastaan kuu ja tähdet, joten luoksemme saapuvien kissojen tunnistaminen oli aluksi hieman haastavaa. Mutta kun kolme soturia pysähtyivät eteemme, tunnistin heidät vaivatta. Kissoista vanhin oli Pikkukaaos ja hänen vierellään molemmin puolin seisoivat Aaltosalama ja Nuppujuova. Kuten tapana oli, kerroin nopeasti kolmikolle alkuyön vahtivuoron sujuneen ongelmitta. Siitä sitten vaihdoimme paikkoja ja lähdimme oman vahtivuoroni kanssa takaisin kohti leiriä.
“Kun pääsemme leiriin, saat käydä saman tien lepäämään. Uskon, että Henkäystähti laittaa meidät johonkin aurinkohuipun partioista”, kerroin perässäni kulkevalle Loskatassulle, kun aloitimme matkan takaisin kohti leiriä. Silmäilin tarkkaavaisesti metsää siltä varalta, että jostain pelmahtaisi esiin vihollinen.
“Pidämmekö me huomenna harjoituksia?” Loskatassu esitti kysymyksen rauhallisella äänellä. Pudistelin päätäni:
“Emme pidä.”
Nukuin seuraavan yön kuin tukki. Aamulla herätessäni olin virkeämpi kuin aikoihin. Kun astelin pirteänä ulos tyhjästä sotureiden pesästä, tajusin nopeasti virkeyteni johtuneen siitä, että olin nukkunut harvinaisen myöhään. Aurinko oli noussut ajat sitten ja se saavuttaisi aivan pian huippunsa. Minua harmitti hieman se, miten pitkään olinkaan antanut itseni nukkua. Nyt koko päivä menisi nopeasti ohi ja vapaa-aika olisi todennäköisesti melko olematonta. Istahdin sotureiden pesän edustalle ja sipaisin kielelläni muutaman kerran pystyssä olevia rintakarvojani saaden ne asettumaan nätisti muiden karvojen tavoin. Vatsani kurni, sillä olin syönyt edellisen ateriani viimeksi eilen.
Olin juuri nousemassa ylös suunnatakseni kohti tuoresaaliskasaa, kun yllättäen näin tutun hahmon lähestyvän minua. Käänsin rennosti katseeni kohti Henkäystähteä, jonka kasvoilla oli tälle tavanomainen, ylpeä ilme. Kolli istahti lupaa kysymättä vierelleni ja kohtasi vihreän katseeni sinisillä silmillään.
“Johan sinä viimein heräsit”, raidallinen kolli tokaisi rauhallisella äänellä.
“Päivät ovat olleet raskaita, joten kuka tahansa tarvitsee tällaisessa tilanteessa silloin tällöin hyvät ja pitkät unet”, vastasin viileästi kääntämättä katsettani pois Henkäystähdestä. Vaikkei Henkäystähti varsinaisesti kuulunut lempikissoihini, en enää vältellyt hänen seuraansa. Koin, että Pimeyden Metsän valitsemana päällikkönä hän sai itse päättää, koska jutteli kanssani ja koska ei. Enää minulla ei ollut valtaa häätää kollia pois luotani, vaikka kuinka olisin halunnut. Jokaisen soturin tuli arvostaa, kunnioittaa ja rakastaa päällikköään enemmän kuin mitään. Vaikka ajatus moisesta oli aluksi tuntunut vieraalta, olin oppinut hyväksymään kohtaloni – olinhan sentään valmistautunut päällikön vaihtumiseen koko ikäni ajan tietäen, että päälliköksi ei välttämättä valikoituisi yksikään suosikkikissoistani.
“Niin, hyvä että huolehdit itsestäsi”, Henkäystähti lausahti kepeästi ja käänsi katseensa pois minusta. Nyt minäkin siirsin oman katseeni päällikön raidallisesta turkista kohti tuoresaaliskasaa. Nälkä kurni ikävästi vatsassani, mutten viitsinyt poistua päällikön seurasta hakemaan ruokaa.
“Onko sinulla nälkä? Voisimme keskustella hieman samalla kun syömme”, Henkäystähden ehdotus oli kuin taivaan lahja minulle. Nyökäytin nopeasti päätäni.
“Toki. Minä voin hakea meille saalista”, tarjouduin ja katsahdin päällikköä kuin lupaa pyytäen. En halunnut olla pettymys päällikölleni, sillä esi-isät tuskin olisivat pitäneet sellaisesta. Nyt Henkäystähti puolestaan nyökkäsi ja paransi hieman asentoaan.
“Se sopii, mutta ole kiltti äläkä tuo jänistä”, Henkäystähti pyysi tuhahtaen.
“Selvä, tuon jotain muuta”, lupasin pikaisesti ja nousin ylös. Suuntasin ripein askelin leirin toiselle laidalle, jossa tuoresaaliskasa sijaitsi. Partiot olivat kaiketi vasta täyttäneet kasan, sillä se oli täynnä mehukkaan näköisiä riistaeläimiä. Muistelin Henkäystähden pitävän mustarastaasta, joten valikoin sellaisen meille jaettavaksi. Kannoin höyhenpeitteisen linnun takaisin päällikön luokse, antaen tälle mahdollisuuden aloittaa. Yllätyksekseni Henkäystähti kuitenkin työnsi linnun ensin minulle:
“Syö sinä ensin, niin minä aloitan keskustelun.”
Olin hieman yllättynyt, mutta kiitollinen. Väläytin kiitollisen katseen päällikölle ja kiitin häntä vaivihkaa, ennen kuin aloin nälissäni kynimään sulkia irti mustasta linnusta. Yritin peitellä nälkääni ja hillitä ruokahaluani, mutta Henkäystähti taatusti huomasi sen, miten nälkäinen olinkaan.
“Lampitassu, Lammikkotassu ja Lätäkkötassu ovat kehittyneet nopeasti. Heidän mestareidensa mukaan he olisivat jo valmiita ansaitsemaan soturinimensä”, harmaaturkkinen kolli aloitti. Vaikka olinkin harvinaisen keskittynyt syömiseen, kuuntelin päällikköäni tarkkaavaisesti. Hän ei selvästikään odottanut minun vastaavan toteamukseensa mitenkään, sillä kolli jatkoi nopeasti seuraavaan aiheeseen:
“He ovat pärjänneet hienosti Eloklaanissa. En kylläkään voi käsittää, miten soturini eivät saa niitä kapisia lurjuksia kuriin. Joka kerta, kun vierailen Eloklaanissa, saan kuulla uusista jaetuista rangaistuksista. Nyt on alkanut tuntumaan, että niitä on joka kerta vain enemmän. Sinä et ole mikään tyhmä kissa, joten mitä luulet, auttaisikohan sääntöjen kiristäminen asiaa?”
Kysymys yllätti minut täysin ja oli hyvä, etten vetäissyt pureskelemaani lihanpalaa väärään kurkkuun. Päällikkö ei voinut olla huomaamatta yllättynyttä katsettani. Pureskelin nopeasti suussani olevan lihan ja nielaisin sen vastatakseni Henkäystähden kysymykseen. Pureskelu antoi minulle juuri sopivasti aikaa miettiä vastausta, jotta Henkäystähti ei joutunut odottelemaan kauaa. Olin toki otettu siitä, että päällikkö luotti minuun, mutten ollut kovin vakuuttunut omista taidoistani päättää niin suurista asioista. Toivoin, että raidallinen kolli kysyisi asiasta ennemmin myös Pimentovarjolta, eikä täysin tukeutuisi minun mielipiteeni varaan.
“Ehkä, mutta en usko. Jos he eivät noudata sääntöjä nytkään, tuskin tiukemmat säännöt auttaisivat ketään.. Eivätkö rangaistukset tehoa eloklaanilaisiin? Voisiko olla järkevämpää tehostaa rangaistuksia ennemmin kuin sääntöjä?” ehdotin varovaisesti, yrittäen välttää sanomasta mitään väärää. En halunnut kertoa Henkäystähdelle mitä tehdä, mutta vastaamatta jättäminen olisi ollut tylyä ja loukkaavaa. Viimeinen asia mitä tahdoin, oli loukata päällikköäni. Koin, että samalla se olisi ollut suora loukkaus Pimeyden Metsää kohtaan. Odotin rauhattomana Henkäystähden vastausta. Kollin katse pysyi rauhallisena, eikä hän näyttänyt loukkaantuvan siitä, että olin torpannut hänen ideansa. Olin niin jännittynyt, etten saanut enää edes syödyksi.
“Niin tosiaan… Täytyy keskustella asiasta Pimentovarjon kanssa, sillä hän tuntee eloklaanilaiset paremmin. Luulisi, että kun ne pelkurit näkevät muutaman klaanitoverinsa kuolevan sääntöjen rikkomisen tähden, saisimme heidät vähän paremmin kuriin”, raidallinen kolli virnisti huvittuneesti. Minäkin väläytin päällikölle hennon hymyn, joka tosin oli kaikkea muuta kuin aito.
“Uskon, että se voisi toimia”, vastasin päätäni nyökytellen ja astuin askeleen taaemmas, tarjoten päällikölle syömisvuoroa, “syö vain, jos sinulla on nälkä.”
Raitaturkkinen kolli laski sinisen katseensa minusta tuoresaaliiseen, eikä aikaillut. Hän otti askeleen eteenpäin ja kumartui syömään puoliksi kynittyä mustarastasta.
“Jäävätkö Lampitassu, Lammikkotassu ja Lätäkkötassu Eloklaaniin soturinimitystensä jälkeen?” esitin päällikölle rauhallisesti kysymyksen toivoen, ettei se häiritsisi liialti hänen syömistään. Henkäystähti vilkaisi minua kulmiensa alta ja vastasi mutustellessaan mustarastasta:
“Jäävät. Voi olla, että meidän täytyy lisätä kuolonklaanilaisten määrää Eloklaanin leirissä, mikäli emme saa vihollisiamme aisoihin.”
Ajatus ei kuulostanut minusta hyvältä, mutta tyydyin pitämään suuni kiinni asiasta. Kuolonklaanin sotureilla oli nyt jo käpälät täynnä töitä, eikä mielestäni ollut lainkaan hyvä ajatus sysätä väsyneitä sotureitamme vihollilsklaanin leiriin ja lisätä jäljelle jäävien taakkaa entisestään. Halusin kuitenkin luottaa siihen, että Henkäystähti tiesi mitä teki. Hän ei ollut tuottanut Kuolonklaanille yhtäkään pettymystä päällikköaikanaan, sen sijaan kolli oli saanut Kuolonklaanin paremmaksi kuin koskaan. Olimme voittaneet sodan ja säännöt olivat selkeytyneet, joka oli mielestäni vain hyvä asia. Mieltäni kaihersi vieläkin ennustus, jonka esi-isämme olivat antaneet Henkäystähdelle. Enemmistö kuolonklaanilaisista tuntui unohtaneen sen, mutta minä en unohtanut.
Katseeni kääntyi päälliköstä pentutarhan edustalla leikkiviin pentuihin. Tällä hetkellä pentutarhalla oli neljä pentua, joka oli mielestäni ihan hyvä saavutus. Lehtikadon ja hiirenkorvan ajan pentutarha oli ollut miltei tyhjillään. Kuolonklaani kaipasi kovasti uusia sotureita, ja nuorista pennuista saisimme niitä. Henkäystähti tuntui lukevan ajatukseni, sillä hän rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden seuraavin sanoin:
“On hyvä, että Kuolonklaaniin syntyy lisää puhdasverisiä pentuja. Tarvitsemme luotettavia sotureita nyt enemmän kuin koskaan, kun joukossamme edelleen piileskelee sellaisia, joihin emme voi luottaa.”
Kun Henkäystähti aloitti puhumisen, käänsin ripeästi katseeni takaisin kolliin. Alkupuheenvuoron ajan hänen katseensa pysytteli pennuissa, mutta kääntyi sitten syyttävästi kohti pariskuntaa, joka istuskeli toistensa läheisyydessä piikkihernetunnelin edustalla. Pariskunta oli Nuppujuova ja Pyörresielu, kaksi puoliveristä kissaa, joista tosin molemmat olivat syntyneet ja varttuneet Kuolonklaanissa. Nuppujuovan emo oli huhujen mukaan rakastunut kotikisuun ja lähtenyt klaanista sitten pian pentunsa syntymän jälkeen. Naaras oli ihan pätevä soturi, mutta kieltämättä olin huomannut hänen asennoituneen turhan lämpimästi klaanin ulkopuolisia kissoja kohtaan. Pyörresielu taas oli syntynyt erakkosyntyiselle isälleen ja kuolonklaanilaissyntyiselle emolleen joitain vuodenaikoja sitten. Harmaaturkkisen kollin perhe oli lopulta kuollut tai lähtenyt Kuolonklaanista, ja hän oli selvästi tukeutunut Nuppujuovaan ja ryhtynyt tämän kumppaniksi. Kumppanuus vaikutti olevan rakkauspohjalla, eikä järkisyistä aloitettu kuten minun ja Henkäystähden kumppanuus.
“Oletko kuullut jotain epäluotettavista sotureista tai muusta uhasta, mistä esi-isät varoittivat sinua?” utelin mahdollisimman hienovaraisesti, kun kolli itse oli ottanut asian puheeksi. Henkäystähti pudisteli päätään.
“Ei mitään mainittavaa, vaikka olen pitänyt silmäni auki. Luulen, että vihollisemme odottaa, jotta alkaisimme taas luottamaan heihin. Siksi onkin tärkeää, että osoitamme epäluottamusta jokaista kohtaan, joka vastaa Pimeyden Metsän kuvausta tulevasta vihollisestamme. Emme voi luottaa kehenkään”, Henkäystähti sihahti jännittyneesti. Kolli painoi kyntensä vasten maata ja siristi sinisiä silmiään, katsellen yhä vain intensiivisemmin kauempana oleskelevaa pariskuntaa. Ymmärsin Henkäystähteä paremmin kuin hyvin, sillä olisin itsekin ollut epävarma ja huolestunut hänen asemassaan – toki olin sitä jo nyt. En halunnut, että Kuolonklaani joutuisi vaaraan tai pahimmassa tapauksessa kaatuisi kokonaan sen vuoksi, että emme ottaneet esi-isien varoitusta kyllin vakavasti.
“Olen kanssasi samaa mieltä. Lupaan, että teen kaikkeni, jotta saamme vielä kiinni vihollisemme”, nau’uin päättäväisellä äänellä ja katsoin Henkäystähteä. Päällikkö käänsi kiitollisen katseensa minuun. Kollin kasvoille piirtyi tyytyväinen, kiitollinen hymy. Se oli sama, jolla Henkäystähti oli katsonut minua lähes koko kumppanuutemme ajan. Nyt kun kolli oli päällikkö, tunsin jopa hieman syyllisyyttä siitä, etten tuntenut häntä kohtaan lainkaan rakkautta. Henkäystähti kuitenkin tiedosti sen itsekin, joten kenties hän oli itsekin tyytyväinen tilanteeseemme. Ainakin nykyään saatoimme keskustella toistemme kanssa avoimesti ja rauhanomaisesti. Koin, että velvollisuuteni oli antaa päällikölle kaikki se aika, mitä hän minulta halusi.
SuperKP-boosti käytössä
