Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Auringonlasku oli ohi nopeasti. Olin seurannut tapahtumia vain parin ketunmitan päästä. Punatähti oli aluksi kutsunut klaanin koolle katsomaan teloitusta. Juuri ennen sen aloittamista Mesitähti ja tuon varapäällikkö, Kuolonklaanin pettänyt Minttuliekki, olivat saapuneet Kuolonklaanin leiriin.
Mesitähti oli vaatinut selitystä eilisille tapahtumille, ja Punatähti oli selittänyt. Eloklaanin päällikkö olisi halunnut estää teloituksen, muttei Punatähti ollut suostunut moiseen. Se oli oikein. Karhumyrsky ansaitsi kaikkea muuta kuin toisen mahdollisuuden. Hän ei olisi ansainnut päästä Pimeyden Metsäänkään, mutta siellä elävät kissat voisivat tehdä kollin ikuisesta elämästä sellaista, mitä soturi ei koskaan voisi kuvitellakaan. Jyrkänneloikka ja kuusi muuta kollin uhria tuskin ilahtuisivat tavatessaan soturin.
Kun asiat oli hoidettu Eloklaanin päällikön kanssa, Punatähti oli ryhtynyt toimeen. Karhumyrsky pysyi liikkumattomana, kun Punatähti upotti hampaansa kollin kurkkuun. Kuulin kuolonklaanilaisten hurraavan, mutta minä pysyin vaiti. Kastanjanruskea soturi alkoi vääntelehtiä ja haukkoa happea, mutta turhaan. Punatähden ote oli vahva.
Punatähti kidutti soturia vielä hetken, jonka jälkeen hän antoi tuolle kuoliniskun. Elämä hiipui petturin ruumiista nopeasti. Karhumyrskyn ruumis lyyhistyi maahan elottomana. Kuolonklaanilaiset tuntuivat olevan riemuissaan, mutta jostain syystä minä en ollut.
Isäni kuolema oli nyt kostettu, mutta ei se tuonut isääni takaisin. Vaikka olin tyytyväinen siitä, että Karhumyrsky oli kuollut, en minä voinut hymyillä. Olin vihainen edelleenkin. Vihainen Punatähdelle ja pennuilleni. Heidän olisi pitänyt pystyä pelastamaan Jyrkänneloikka.
Heti Karhumyrskyn kuoleman jälkeen Punatähti oli määrännyt Mahlahallan hautaamaan Karhumyrskyn ruumiin. Kermanvärisellä soturilla ei ollut ollut mitään sitä vastaan. Tuo oli tarttunut entisen ystävänsä niskanahasta kiinni ja lähtenyt raahaamaan sitä yön pimeydessä kohti reviirin rajaa. Karhumyrskyä ei haudattaisi Kuolonklaanin reviirille, vaan sen ulkopuolelle. Siitä asiasta olin täysin samaa mieltä, ettei petturi ansainnut tulla haudatuksi Kuolonklaanin maille.
”Oletko sinä kunnossa?” Henkäysvarjo kysyi ja asteli vierelleni. Seisoin yhä samassa kohdassa leirin pääaukiolla kuin aiemminkin, mutta muut olivat jo poistuneet pesiinsä ja muihin hommiin. Katsahdin raidallista soturia, mutta käänsin katseeni sitten taivaalle. Tähdet tuikkivat kirkkaina.
”Olen”, vastasin lyhyesti. Toivoin Henkäysvarjon lähtevän, mutta kolli ei tehnyt elettäkään poistuakseen. Hän istui vierelläni hetken hiljaa.
”Lähdetäänkö kävelylle?” kolli kysyi rauhallisella äänellä ja hivuttautui lähemmäs minua. Kolli yritti puskea lapaani kuonollaan, mutta kuin automaattisesti vetäydyin kauemmaksi. Henkäysvarjo näytti pettyneeltä, kenties jopa vihaiselta.
”Mehän olemme sopineet jo kaikki asiamme. Miksi sinä olet tuollainen?” kolli sihahti ärsyyntyneesti ja piiskasi hännällään ilmaa. Olisin halunnut vastata takaisin, ettemme olleet sopineet mitään, mutta en jaksanut alkaa riitelemään.
”Isäni kuoli eilen, ellet sattunut unohtamaan”, vastasin terävästi ja kohtasin soturin sinisten silmien katseen. Henkäysvarjo laski päänsä alas.
”Anteeksi. Kyllä minä ymmärrän. Jos tahdot kuitenkin käydä kävelyllä, tule vain herättämään minut”, kolli huokaisi ja nousi ylös. Suljin silmäni ja hengitin syvään muutaman kerran.
Kuuntelin, kuinka Henkäysvarjo käveli sotureiden pesään. Pian hänen askeleensa lakkasivat kuulumasta. Ilmeisesti hän oli saavuttanut pesän ja astunut sisään sinne.
Minua ahdisti. Mitä minä nyt tekisin? En voinut enää pyytää Jyrkänneloikalta neuvoja, eikä hän voisi enää antaa niitä minulle. Yritin työntää surun pois mielestäni, mutta tunne oli liian voimakas. Mieleeni palautuivat kaikki ne hetket, jotka olin tummanharmaan soturin seurassa viettänyt. Hän oli kasvattanut minut pennusta soturiksi. Hänen ansiostaan minusta oli edes tullut jotakin.
“Minä tiedän miltä sinusta tuntuu”, Väärävarjon ääni kantautui muutaman ketunmitan päästä. Vilkaisin valkeaa soturia, joka istui etäämmällä. Soturi ei tehnyt elettäkään tullakseen lähemmäksi. Tahtoiko hän todella käydä tämän keskustelun niin, että kaikki kuulivat meidät?
“No, miltä minusta sitten tuntuu?” kysyin kollilta ja otin muutaman askeleen lähemmäksi tuota. Väärävarjon katse irtaantui minusta ja siirtyi taivaalle. Pilvet olivat peittäneet tähtitaivaan.
“Menetit itsellesi tärkeän kissan, tietenkin olet surullinen”, valkea soturi tokaisi rauhallisella äänellä. Siristin silmiäni. Väärävarjo vilkaisi minua meripihkaisilla silmillään, mutta käänsi katseensa nopeasti takaisin taivaalle.
“Ei sitä tarvitse peitellä. Sinä saat surra, olihan Jyrkänneloikka isäsi”, Väärävarjo puhui pehmeällä äänellä. Mitä hän oikein yritti? Yrittikö hän saada minut murtumaan Kuolonklaanin edessä? Häntäni heilui puolelta toiselle, minua ärsytti.
“En minä sure. Kaikki kuolevat joskus, eikä siinä ole mitään sen ihmeellisempää”, tuhahdin päätäni pudistellen. Väärävarjo katsoi minun suuntaani taas. Nyt kolli pysäytti katseensa minuun, eikä siirtänyt sitä heti pois.
“Niinhän kaikki täällä tuntuvat ajattelevan, mutta kai sinä huomaat, ettei se ole totta. Ei surua voi vain työntää pois. Jos teet sen, et pian tunne enää mitään”, kolli totesi ja katsoi minua suoraan silmiini.
“Minä en aio puhua kanssasi tästä asiasta. Sinä et tiedä minusta mitään”, ärähdin ja nousin ylös lähteäkseni.
“Ai enkö?” Väärävarjon kysymys sai minut pysähtymään. Vilkaisin soturin suuntaan. Tiesin olevani väärässä. Väärävarjo tiesi minusta ihan liikaa. Jostain syystä hän sai minut aina puhumaan, välillä jopa ohi suuni. Osa minusta olisi halunnut jäädä keskustelemaan kollin kanssa, mutta päätin pysyä lujana.
“Et”, vastasin kylmästi ja jatkoin matkaani kohti sotureiden pesää. Väärävarjo ei seurannut minua.
Hän jäi aloilleen tyhjenevälle pääaukiolle, kun minä astuin sisään sotureiden pesään. Löysin oman vuoteeni nopeasti Henkäysvarjon pedin viereltä. Harmaaraidallinen soturi näytti nukkuvalta. Mutta kun hän kuuli askeleeni, kollin korva värähti. Tiesin hänen olevan hereillä. Asetuin omalle sammalvuoteelleni makaamaan niin, että näin pesän sisäänkäynnin. Odotin näkeväni Väärävarjon astuvan pesään, muttei kollia näkynyt. Jonkin ajan kuluttua minä nukahdin.
Heräsin tuttuun tapaani ennen auringonnousua. Pujottelin nukkuvien sotureiden väleistä leirin pääaukiolle. Taivas oli edelleen paksun pilviverhon peittämä. Päätin olla ajattelematta mitään, mikä voisi häiritä soturin tehtäviäni. Tästä eteenpäin panostaisin vain ja ainoastaan siihen, että pitäisin omani ja sukuni maineen puhtaana ja arvostettuna. Se oli sentään minun velvollisuuteni nyt, kun olin sukuni vanhin elävä kissa. Työnsin ajatukset pois mielestäni ja keskityin turkkini siistimiseen ja valmistauduin pian alkavaan saalistuspartioon.
Aamu oli aiempia viileämpi. Nousevan auringon säteet eivät päässeet paksun pilviverhon välistä lämmittämään Kuolonklaanin reviiriä. Arvelin, että tänään taas sataisi. Viherlehti oli jo melko pitkällä, mutta lehtisateeseen olisi vielä aikaa. Jäljellä olisi monen monta lämmintä päivää ennen kuin metsä alkaisi valmistautumaan kylmään lehtikatoon. Päätin, että kävisin tänään Hehkulammella uimassa. Liikkumisrajoitukset oli poistettu, eikä minua voisi estää mikään. Ei edes surkea sää. En ollut uinut yksin koko viherlehtenä, joten olin ansainnut pienen uintihetken omassa rauhassa.
// 932 sanaa
