Tuhkajuova
Oikeastaan ensimmäistä kertaa moneen kuuhun, oloni tuntui edes hieman kevyemmältä. Olin ollut niin väsynyt, ettei moiset ajatukset olleet käyneet lähelläkään mieltäni. Mutta tiesin, että Lammikkoloikan kauniissa ehdotuksessa oli suuri aukko: Vain päällikkö saattoi tavata esi-isiään oman tahtonsa mukaan. Minun olisi joko kerrottava Pimentotähdelle tai kärsittävä kenties lyhyt loppuikäni tätä kurjuutta, joksi Henkäystähti oli elämäni muuttanut kuolemansa jälkeen.
”Ajatus olisi kyllä hyvä”, sanoin tuhahtaen, ”mutta toimimaton. Tavalliset kissat eivät voi mennä tapaamaan Pimeyden Metsää. Vain päällikkö voi tehdä niin.”
Lammikkoloikka katsoi minua hieman pettyneenä. Jokin minussa piti siitä, miten kovasti tyttäreni halusi huolehtia minun hyvinvoinnistani. Se sai minut tuntemaan, että kaikki saattoikin järjestyä parhain päin. Ehkä elämäni ei ollutkaan vielä ohi, enkä sekoaisi lopullisesti. Saattoi olla keino, jolla nämä painajaiset saisi loppumaan pysyvästi.
”Pimentotähti tuntee minut liian hyvin. Jos menen hänen puheilleen ja pyydän häntä selvittämään asiaa, hänen on saatava tietää kaikki yksityiskohdat. Mutta ei se mitään, minä luotan Pimentotähteen enemmän kuin muihin kuolonklaanilaisiin. Ehkä ongelmani onkin ratkaistavissa”, tokaisin lapojani kohauttaen, mitäänsanomaton ilme kasvoillani. Tämä ei ollut lainkaan minun tapaistani, mutta kallistin päätäni hieman niin, että se kosketti lähelläni seisovan tyttäreni turkkia. Jokin kehossani kaipasi toisen kissan läheisyyttä. Painajaisten luoman vankilan yksinäisyys tuntui toisinaan raastavalta. Nyt minulla oli vihdoinkin joku, joka oli kuunnellut minua ja jolle olin saattanut kertoa ajatukseni valehtelematta. Pimentotähti oli yrittänyt tietysti urkkia ongelmiani joitain kuita sitten, mutta hänkin tuntui luovuttaneen. Kai päällikön velvollisuudet menivät yhden soturin edelle.
”Voinko minä auttaa sinua jotenkin?” Lammikkoloikka kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, kun olin nostanut taas pääni pystyyn ja sumea katseeni oli kohdistunut jonnekin kaukaisuuteen.
Minulta meni hetki käsittää tyttäreni sanojen merkitys. Olin niin vaipunut omiin ajatuksiini, että tähän todellisuuteen palaaminen oli hieman hidasta väsymyksen vuoksi. Pudistin päätäni. Kuitenkin, aluksi hyvin utuinen ajatus hiipi mieleeni, mutta kirkastui nopeasti.
”Lähde saalistamaan kanssani.”
Lammikkoloikka katsoi minua silmiään muutaman kerran räpäyttäen, kuin ei olisi uskonut korviaan.
”Nytkö?” hän varmisti. Minä nyökkäsin, johon Lammikkoloikka vastasi myös nyökkäämällä. Nousin ylös sen kummempia odottelematta ja lähdin sanaakaan sanomatta tyttäreni edellä kohti leirin uloskäyntiä. Pieni happihyppely tekisi hyvää, sillä nukkumisesta ei enää tulisi mitään tänä yönä.
//Lammikko?
