Tuhkajuova

//Tarinassa Tuhkajuovan mielessä sekoittuvat nykyhetki ja menneisyys. Sen vuoksi tarinassa esiintyy kuolleita kissoja ja vuodenaika vaihtelee. Kaikki nämä ovat vain Tuhkajuovan kuvitelmaa ja muistihäiriöiden aiheuttamia harhoja.

Olin menettänyt tyystin ajantajuni saalistaessani. Niin kävi usein, sillä saalistaminen oli jotain sellaista, mihin minun ei tarvinnut käyttää lainkaan ajatuksiani. Jo pienestä saakka isä oli sanonut, että olin luonnostani etevä saalistaja. Se oli asia, josta olin ja olisin ylpeä aina. Ajatukseni harhailivat isäni tummanharmaaseen turkkiin. Jyrkänneloikka oli ollut sellainen soturi, jota nykyinen Kuolonklaani olisi kaivannut. Klaani oli joutunut tuuliajolle, mutta uskoin, että Pimentotähti saisi sen takaisin raiteilleen.
“Oliko saalisonni myötä?” kysymys sai minut säpsähtämään. Käännyin silmät leimuten tulijaa kohti, luullen sitä tunkeilijaksi tai joksikin Kuolonklaanin häiriköksi. Mutta kun kohtasinkin edessäni Lammikkoloikan, sisälläni hetkellisesti roihahtanut raivo laantui. Lihakseni rentoutuivat, kun muistin odottaneeni Lammikkoloikkaa tässä. Hän ei ollut seurannut minua, hän oli tullut tänne minun kanssani. Vedin syvään henkeä ja nyökkäsin.
“Tämä viherlehti on yksi parhaista, jota Kuolonklaanissa on nähty koko elinaikanani”, kerroin ja nyökkäsin kohti kahta hiirtä ja oravaa, jotka lojuivat maassa takanani. Harmaaraidallinen naaras kohotti yllättyneenä kulmiaan.
“Vau! Minähän sanoin, että sinä olet parhaita sotureita mitä Kuolonklaanissa on nähty. Ei Kuolonklaani pärjäisi ilman sinua”, Lammikkoloikka naukui silmät innosta loistaen. Se ei kuitenkaan tehnyt minuun vaikutusta. Minä tiesin olevani loistava saalistaja, enkä kaivannut muita kertomaan sitä minulle. En myöskään pitänyt siitä, miten Lammikkoloikka tuntui nostavan minut aivan liian korkealle jalustalle ja muiden yläpuolelle aivan turhaan.
“Minä kyllä tiedän olevani hyvä”, vastasin ilmeettömänä ja käännyin saaliideni puoleen, valmiina kantamaan ne leiriin, “mutta kyllä tämä klaani pärjäisi ilman minuakin. Yhden soturin panos ei vaikuta, kun klaanissa on paljon saalistajia.”
Lammikkoloikan ilme vakavoitui. Hän nyökkäsi. Nopeasti tilanne alkoi vaikuttaa siltä, kuin minä olisin ollut mestari ja naaras oppilas, joka kuunteli ja yritti opetella kaiken, mitä minä hänelle kerroin.
“Ei sen väliä”, tokaisin yhtäkkiä ja valmistauduin lähtöön, “palataan takaisin leiriin, jotta auringonnousun partioihin lähtevät soturit saavat vatsoilleen täytettä ennen partiota.”
Ennen kuin ehdin lähteä, Lammikkoloikka kiiruhti sanomaan:
“Minä voin auttaa sinua saaliidesi kantamisessa. En saanut kuin tämän yhden, joten minä voin kantaa ainakin yhden sinulta.”
Vilkaisin soturia ja kohautin lapojani.
“Jos vaadit, niin mikäs siinä”, nau’uin ja nappasin saaliistani vain kaksi suuhuni ja lähdin kulkemaan kohti leiriä, odottamatta Lammikkoloikan saavan saaliinsa kantoon.

Kun aamu oli valjennut ja kovin tohina leirin pääaukiolla lakannut, minä viipyilin yhä aukion varjoissa ja silmäilin leirissä oleskelevia kissoja. Odotin näkeväni Pimentotähden, jotta pääsisin hänen juttusilleen mahdollisimman pian. Mitä pidempään painajaiset jatkuisivat, sitä vaikeampaa niistä olisi toipua niiden loputtuaan. Olin varma, että olin ratkaissut ongelmien aiheuttajan. Henkäystähti vihasi minua, hän vihasi minua, koska hän oli rakastanut minua, mutta minä en koskaan ollut rakastanut häntä.
Enkä tämän jälkeen tulisi rakastamaankaan. Vaikka hän oli usean vuodenajan päällikköni, tätä minä en hänelle antaisi anteeksi. Hän oli kertakaikkiaan pilannut elämäni hetkellisesti kokonaan. Koko soturiuteni ja suoritukseni olivat kärsineet tavalla, jota en voisi antaa anteeksi. Inhosin sitä, miten puolet kuolonklaanilaisista pitivät minua varmasti mielipuolena. En halunnut olla mielipuoli. Halusin olla soturi, joka pystyi antamaan klaanilleen kaikkensa.
Vaivuin ajatuksiini, enkä huomannut mustaturkkisen kissan astelevan esiin kaatuneen kuusen takaa. Pimentotähti ehti jo kävellä tuoresaaliskasalle vain muutaman ketunmitan päähän minusta, kun havahduin ajatuksistani ja nousin välittömästi ylös. Kävelin päällikön luokse.
“Minulla on sinulle asiaa. Se on tärkeää”, ilmoitin vakavalla äänellä niin hiljaa kuin suinkin pystyin. Pimentotähti katsoi minua yllättyneenä. Hänen tavallisesti niin ilmeettömissä silmissään käväisi huolen häivähdys. Vai oliko se sittenkin sääliä? En ollut varma, mutten pitänyt siitä lainkaan. Tiesinhän minä, että Pimentotähtikin piti minua tätä nykyä kahjona.
Sitten päällikön siniharmaa katse kääntyi tuoresaaliskasaan.
“Auringonnousun partion jäsenet veivät juuri kaiken, sinä myöhästyit”, ilmoitin kylmäkiskoisesti ja katsoin päällikköä odottava ilme kasvoillani.
“Kiitos vain, huomasin sen kyllä. Tule, mennään puhumaan pesääni”, Pimentotähti naukui vilkaisemattakaan minuun päin. Seurasin häntä kaatuneen kuusipuun taakse. Kuljimme lammen ohi hänen pesälleen, joka sijaitsi kahden suuren kiven raossa aivan putouksen liepeillä. Pesään kantautuva vesiputouksen pauhu sai minut huonovointiseksi. Se häiritsi keskittymistäni, minua alkoi ärsyttää. Hännänpääni nyki, enkä enää saanutkaan ajatuksistani otetta. Pauhu oli kuin portti, joka imaisi minut sisäänsä toiseen ulottuvuuteen.

“No, mitä asiasi koskee?” mustaturkkinen kissa kysyi ja katsoi minua odottava ilme kasvoillaan. Katsoin häntä kummastunut ilme kasvoillani ja kallistin päätäni. Jokin kissan siniharmaissa silmissä oli tuttua, mutten saanut päähäni, missä olin tämän naaraan aiemmin tavannut. Katselin ympärilleni ja tarkkailin ympäristöäni. Olin jonkinlaisessa luolassa. Kuulin voimakasta kohinaa. Se tuli luolan ulkopuolelta. Tämän oli oltava edessäni istuvan kissan pesä, sillä hän seisoi niin omistajan elkein sammalvuoteen edessä, ettei mitään muuta vaihtoehtoa ollut. Yllemme laskeutui hiljaisuus, kun tuijotimme hetken toisiamme. Tai ei sitä hiljaisuudeksi voinut kutsua, sillä ulkopuolelta kantautuva kohina ei jättänyt tilaa hiljaisuudelle.
“Tuhkajuova?” sanat osuivat minuun kuin salamanisku, joka kulki koko vartaloni läpi.

Säpsähdin. Pimentotähti katsoi minua odottava ilme kasvoillaan. Olimme juuri saapuneet pesään ja nyt hän jo oletti, että minä aloittaisin keskustelun. Pidin kasvoni ilmeettöminä, mutta murruin ensimmäisenä. En kestänyt katsoa Pimentotähden kasvoilta paistavaa ilmettä, kuin hän olisi odottanut vastausta esittämättömään kysymykseensä jo kuiden ajan.
“Sinun on tavattava Henkäystähti”, menin suoraan asiaan, sillä niin se oli helpointa tehdä. Pimentotähti kurtisti kulmiaan. Sitten hänen kasvoillaan käväisi taas kerran ilme, joka muistutti sääliä tai huolestuneisuutta. Tajusin virheeni, aloitukseni oli mennyt mönkään. Nyt Pimentotähti tietysti ajatteli, että tarkoitin, että hänen pitäisi tavata Henkäystähti täällä, elävien kissojen joukossa. Paransin ryhtiäni ja karaisin kurkkuani saadakseni sanat helpommin ulos suustani.
“Sinun on mentävä Kuuluolalle ja keskusteltava esi-isiemme kanssa”, tokaisin, kun viimein sain asian järkevästi muotoiltua mielessäni, “olen aika varma, että olen suututtanut entisen päällikkömme. Henkäystähti piinaa minua joka yö, eikä hän jätä minua rauhaan, ennen kuin joku puuttuu siihen ja pakottaa hänet lopettamaan.”
Pimentotähti katsoi minua hetken aikaa aivan hiljaa suoraan silmiini.
“Onko hän puhunut sinulle unissasi?” päällikkö esitti kysymyksen rauhallisella äänellä. Pudistin päätäni.
“Ei varsinaisesti, mutta minä olen päässyt hänen jäljilleen. Nämä painajaiset pahenivat heti, kun hän kuoli. Kyllä sinä tiedät, että hän ei voinut sietää… No, joitakin tekemiäni ratkaisuja. Sinun on puhuttava hänen kanssaan, Pimentotähti”, rauhallisuus oli kadonnut äänestäni ja muuttunut epätoivoon. Pimentotähti oli hetken hiljaa. Hänen siniharmaa katseensa harhaili hetkeksi minusta leirin uloskäynnille. Sitten hän veti syvään henkeä ja katsahti taas minuun.
“Hyvä on. Minä yritän, mutten lupaa mitään. En voi valita, keitä minä tapaan, kun käyn tapaamassa esi-isiämme”, mustaturkkinen naaras lupasi ja räpäytti silmiään. Katseeni oli vaativa, kun se porautui Pimentotähden silmiin.
“Sinun on edes yritettävä. Milloin aiot tavata heitä seuraavan kerran?” kysyin uhmakkaasti. En halunnut, että päällikkö keksisi mitään tekosyitä viivyttää vierailuaan esi-isiemme luona. Hänen olisi hoidettava asia pois päiväjärjestyksestä heti kuin vain mahdollista. Olin varma, että Pimentotähti huomasi ahdinkoni. Yllättävää kyllä, en ollut edes kovin pahoillani näyttäessäni tämän tilani päällikölle. Pimentotähti oli yksi harvoista kissoista, joihin saatoin oikeasti luottaa.
“Yritän päästä sinne heti ensi yönä”, mustaturkkinen naaras lausahti, “tulen puhumaan kanssasi vierailun jälkeen auringonnousun aikaan.”
Pudistelin päätäni kiivaasti.
“Älä. Kun palaat leiriin, minä odotan sinua täällä. En aio nukkua ennen kuin Henkäystähti lupaa olla häiritsemättä uniani”, sihahdin ja nousin ylös lähteäkseni. Keskustelu oli päättynyt, eikä minulla ollut enempää sanottavaa Pimentotähdelle.

Päivä kulki eteenpäin hitaasti. Väsymys alkoi tuntua kehossani. Jalkojen nostaminen tuntui raskaalta ja silmien auki pitäminenkin teki pahaa. Siitä huolimatta pysyttelin visusti leirin pääaukiolla. Sotureiden pesä oli viimeinen paikka, jonne juuri nyt halusin. Jos nukahtaisin, joutuisin taas Henkäystähden riepoteltavaksi. En kestäisi sitä enää. Mutta unen vastustelu tuntui vaikealta. Kun istuin leirin pääaukiolla, koko muu maailma katosi ympäriltäni. Olin vain minä ja minun ajatukseni. Minä ja väsymys, jota vastaan taistelin. Leirin pääaukion äänet sekoittuivat päässäni yhdeksi kovaksi huminaksi. Ravistelin päätäni ajaakseni huminan pois, mutta mitään ei tapahtunut. Se hetki tuntui siltä kuin olisin sukeltanut taas pois täältä, jonnekin todella kauas.

Ravistelin jälleen päätäni, jolloin äänet alkoivat taas liukua kauemmaksi toisistaan, aivan omille paikoilleen. Vesiputouksen kohina ja kissojen puheensorina eivät enää olleet takertuneet toisiinsa kuin takiainen kissan turkkiin. Mieleni sai viimeinkin hetken rauhan, jota se oli kaivannut.
Rauha ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä mustaturkkinen naaras lähestyi minua. Hän oli nuori, mutta siniharmaista silmistä paistoi päättäväisyys.
“Meidän on mentävä, muut odottavat meitä”, naaras sanoi kylmällä äänellä ja viittoi minua leirin uloskäynnille. Säpsähdin, kun huomasin, miten moni kissa uloskäynnillä katseli minuun päin. Tunsin häpeän kuumottavan korviani, kun sanaakaan sanomatta seurasin naaraskissaa leirin uloskäynnille muiden joukkoon.
Partiota johtava punaturkkinen kissa ohjasi meidät heti leirin uloskäynniltä oikealle. Suuntasimme kohti Hehkulampea. Katselin lammen jäistä pintaa. Lehtikato oli saapunut nopeasti tänä vuonna. Olimme matkalla jonnekin. Minne me olimme menossa? Ilmassa leijaili vieraiden kissojen tuoksut.
“Ettäs kehtaavatkin merkata meidän maitamme!” valkoturkkinen kolli sähähti, ja se sai partionjohtajan pysäyttämään koko partion. Keskustelun soljuessa eteenpäin, aloin ymmärtää mistä oli kyse. Erakot olivat yrittäneet viedä reviirimme, he olivat siirtäneet rajamerkkinsä meidän reviirillemme. Me olimme lähteneet kostoretkelle. Kuolonklaani ei antaisi vihollisten noin vain tunkeutua omalle reviirilleen ilman oikeita seuraamuksia. Tunsin, kuinka halu puolustaa klaaniani ja sen reviiriä alkoi kasvaa sisälläni. Olin juuri astelemassa kenties ensimmäiseen oikeaan taisteluuni. Vilkaisin vierelläni seisovaa mustaturkkista naaraskissaa.
“Luuletko, että syntyy taistelu?” kysyin naaraalta. Kissa katsoi minua kuin kajahtanutta. Hän kohotti yllättyneenä kulmiaan.
“Taistelu?” naaras kysyi. Räpyttelin silmiäni. Eikö Pimentotassu tiennyt, mihin hän oli lähtenyt?
“Niin, sehän on aivan mahdollista, ehkä jopa todennäköistäkin”, vastasin niin rauhallisesti kuin suinkin vain saatoin. En halunnut hermostua, vaikka Punatähti olikin valinnut partioon niinkin pihalla olevan tapauksen kuin Pimentotassun. Toivoin todella, ettei naaras pilaisi koko mahdollista taistelua sillä, ettei ollut lainkaan valmistautunut.
“Parempi toivoa, että niin ei tapahdu. Ei Kuolonklaani kaipaa lainkaan yhtään taisteluita”, naaras murahti ja pudisteli päätään. Silmäni kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun kuljimme lumihangen poikki kohti Kuolonklaanin oikeita rajamerkkejä. Pimentotassu eli selvästi maailmassa, jossa tällaiset asiat hoituivat puhumalla. Hänen olisi pitänyt kohdata todellisuus ja valmistautua taisteluun, eikä viimeiseen saakka toivoa, ettei sellaista syttyisi.
Olin juuri vastaamassa Pimentotassulle, kun kovaääninen rasahdus keskeytti minut.

Säikähdin ja säpsähdin, kääntyen vaistomaisesti rasahduksen suuntaan. Sydämeni laukkasi rinnassani, olin varma, että erakot olivat tehneet yllätyshyökkäyksen. Mutta takana oli vain harvakseltaan kasvavia puita ja jänis, joka pinkoi kovaa vauhtia pakoon kohti nummia.
“Se oli vain jänis, rauhoitu”, kipakka ääni vierelläni käski. Säpsähdin uudestaan, mutten tällä kertaa jäniksen vuoksi, vaan vieressäni olevan kissan. Se oli Pikiturkki, Kuolonklaanin soturi. Olin varma, että olin hetki sitten jutellut Pimentotähden kanssa. Väsymys sai minut kuvittelemaan asioita. Pimentotähden oli mentävä tapaamaan esi-isiä niin pian kuin mahdollista. Tilanne alkoi todella ahdistaa minua. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun vierelläni seisoi joku aivan muu kuin aluksi olin luullut. Tämä oli syy, miksi halusin Henkäystähden jättävän minut rauhaan. Hän oli ajamassa minut hulluuden partaalle.

Partion jälkeen väsymys sai minusta vallan ja minun oli siirryttävä sotureiden pesään lepäämään. Se tuntui pelottavalta, mutta todellinen soturi ei voinut pelätä unia. Mutta minun uneni eivät olleet tavallisia unia. Pelkäsin, että jos Henkäystähti päättäisi unissani satuttaa minua, minuun sattuisi oikeasti. En tiennyt, millaiset voimat hänellä oli käytössään esi-isiemme luona. Jos vahingoittuisin unessani, saattaisin vahingoittua oikeastikin.
“Aivan pienet unet vain”, mutisin itsekseni, kun kävelin miltei tyhjään sotureiden pesään. Asetuin omalle vuoteelleni sydän pamppaillen. Mukavan asennon löytäminen kesti hetken aikaa. Olin kuolemanväsynyt, mutta nukahtaminen tuntui vaikealta. Katselin pesän kattoa ja kuuntelin, miten pesässä nukkuvat soturit tuhisivat rauhallisina nähdessään kaiketi mitä mukavimpia unia. Olin katkera ja kateellinen heille. En uskonut, että kukaan tässä maailmassa osasi arvostaa hyviä yöunia yhtä paljon kuin minä tällä hetkellä. Jos olisin saanut edes yhden yön ilman tätä piinaa, olisin ollut maailman kiitollisin kissa. Vielä juuri ennen kuin nukahdin, rukoilin esi-isiäni auttamaan minua. Rukoilin jopa Henkäystähteä, jotta hän antaisi minun olla edes pienen hetken aivan rauhassa. Minun oli nukuttava.. Edes pieni hetki…

Varjoissa piileskeli jokin, jota en nähnyt, mutta kuulin. Sydämeni pamppaili sitä mukaa yhä kovemmin, mitä kovemmaksi ahdistukseni paisui. Sysimusta taivas roikkui matalalla, eikä sen mustalla pohjalla näkynyt ainuttakaan tähteä. Tiesin, että pian painajainen alkaisi.
“Henkäystähti!” nau’uin päättäväisenä kollin nimen ja kutsuin häntä luokseni. Mutta mitään ei tapahtunut. Näkymättömät voimat eivät tarttuneet minuun, ne eivät alkaneet riepotella minua kuten aina ennen. Oli vain aivan hiljaista, lukuun ottamatta raskasta hengitystäni ja sitä, että joku vaani minua aluskasvillisuuden seassa. Yritin pitää katseeni koko ajan kiinni siellä, mistä rapina kantautui, mutta se oli lievästi sanottuna vaikeaa. Se, mikä ikinä minua vaani, liikkui nopeasti. Olin satavarma, että kyseessä oli Henkäystähti. En suostunut pelkäämään häntä enää. Kun olin kerännyt rohkeuteni ja lähdin lähestymään aukion laidalla olevia aluskasvillisuuspöheikköjä, tunsin jonkun tarttuvan takajalkaani. Suustani pakeni ulvahdus, kun minut taas revittiin näkymättömän voiman riepoteltavaksi.

Silmäni rävähtivät jälleen kerran auki. Tällä kertaa painajainen oli päättynyt ennen sen varsinaista alkua, josta olin kiitollinen. Nieleskelin ja yritin tasata hengitystäni hetken, ennen kuin nousin ylös ja poistuin hämärästä pesästä.
Leirin pääaukiolla minua ei tervehtinytkään odottamani kirkkaus. Aurinko oli jo laskenut, ja hämärä oli hiipinyt Kuolonklaanin reviirin ylle. Olin nukkunut pidempään kuin olin osannut edes toivoa. Siitä huolimatta väsymys tuntui yhä uuvuttavalta. Monen kuun huonot unet olivat tehneet tehtävänsä. En tiennyt, montako kuuta minun pitäisi nukkua putkeen, jotta univelkani olisi kuitattu ja voisin taas olla vanha oma itseni.
Leirin pääaukiolla oleskeli edelleen muutamia kuolonklaanilaisia, mutta enemmistö oli jo vetäytynyt lepäämään pesiensä suojiin. Minä en tekisi sitä virhettä tänään. Päätin odottaa tässä niin kauan, kunnes Pimentotähti palaisi. Jos hän siis oli edes lähtenyt tapaamaan esi-isiämme kuten oli luvannut. Nyrpistin nenääni mietteliäänä. Päätin käydä varmistamassa, että päällikkö oli varmasti tehnyt kuten sovimme ja lähtenyt matkaan ajoissa. Siispä kuljin taas putouksen takana sijaitsevan pesän sisäänkäynnille.
“Pimentotähti?” huhuilin naarasta, mutta vastausta ei kuulunut. Siispä omin lupineni työnsin kuononi sisään hämärään pesään. Silmäilin tyhjää pesää ja tunsin helpotusta. Pimentotähti oli pitänyt lupauksensa. Hän oli lähtenyt tapaamaan Henkäystähteä. Ongelmani oli lähellä ratkaisua, oloni oli huojentunut. Lysähdin voipuneena istumaan pesän sisäänkäynnille ja nostin katseeni taivaalle. Ummistin silmäni ja annoin itselleni luvan vain olla hetken aikaa paikoillani miettimättä mitään.
Kun olin aikani siinä istuskellut, nousin ylös ja suuntasin takaisin aukion paremmalle puolelle, jossa suurin osa klaanin jäsenistä vietti päivisin aikaansa. Nyt aukio oli lähes tyhjillään. Suuntasin tuoresaaliskasalle, sillä tajusin ruokailujen jääneen tänään kokonaan väliin. Vatsani suorastaan karjui ruokaa, kun aloin miettiä asiaa. Nykyisin liian usein kävi niin, että ahdistus peitti nälän tunteen alleen. Tiesin laihtuneeni edellisten kuiden aikana enemmän kuin soturin pitäisi laihtua viherlehtisin. Viherlehtenä sotureiden pitäisi tankata, sillä lehtikato tarkoitti lähes aina vähempää tuoresaalismäärää ja siispä myös laihtumista. Loppuviherlehden ajan minun olisi tankattava vatsani täyteen joka päivä, jotta saisin kerättyä riittävästi painoa lehtikatoa varten.
Silmäilin hetken ajan hieman karun näköistä tuoresaaliskasaa. Auringonlaskun partioiden jälkeen kuolonklaanilaiset olivat kaiketi vieneet päältä parhaimmat ja jättäneet jäljelle vain rippeet, jotka eivät muille kelvanneet. En nirsoillut tänään, joten nappasin vain tuoresaaliskasasta rähjäisen hiiren, jonka kannoin lähelle piikkihernetunnelia. Halusin olla siinä ja nähdä heti, kun Pimentotähti palaisi takaisin leiriin.

Yö oli saapunut ja viimeisetkin leirin soturit olivat siirtyneet pesiinsä yöpuulle. Vain vartioon määrätty kissa oli jäänyt oleskelemaan pääaukiolle ja valvomaan muiden unta. Huomasin, että hänen kävellessään välillä ympäri leiriä, hänen katseensa käväisi vähän väliä minussa. En saanut mieleeni nuorehkon soturin nimeä, eikä sillä ollut minulle oikeastaan edes merkitystä.
Olin istunut ajatuksiini uppoutuneena ties kuinka kauan. Tuijottanut vain tyhjyyteen, ajattelematta mitään. Se oli rentouttavaa.
“Apua! Tulkaa auttamaan!” ulvaisu kaatuneen kuusen takaa sai minut valpastumaan. Korvani nousivat välittömästi pystyyn ja yritin etsiä katseellani huutajaa, mutta mitään ei näkynyt. Avunhuuto kuitenkin toistui, joten nousin ylös ja empimättä suuntasin kaatuneen kuusen taakse. Lumisessa maassa erottui kolmet pienen pienet jalanjäljet. Kaksi pientä pentua seisoi lammen edessä selkä minuun päin. Siinä ei ollut mitään järkeä. Kolmet jäljet, mutta vain kaksi pentua… Kunnes se iskeytyi tajuntaani. Kolmas pentu oli pudonnut lampeen. Katseeni osui lammen veteen. Pikkuruiset, valkoiset käpälät ja pennun pää nousivat ajoittain pintaan, mutta pentu ei osannut uida. En aikaillut, vaan syöksyin pentujen ohi ja loikkasin empimättä jääkylmään veteen.
Kun sukelsin hallitusti pinnan alle, vesi ei tuntunut niin kylmältä kuin olin odottanut. Pennun räpiköinti oli lakannut, se oli alkanut vajota kohti pohjaa putouksen luoman liikkeen voimasta. Sukelsin uudelleen ja hapuilin pennun pientä kehoa. Vasta kolmannella yrityksellä sain kiinni pennun niskanahasta ja revin hänet mukanani takaisin lammen pinnalle. Onnistuin viimeisillä voimillani nostamaan märän karvamytyn leirin kiviselle maalle.
“Taivaspentu!” jostain kantautui huolestunut huudahdus. Pentu vietiin pois, mutta minä en jaksanut edes avata silmiäni. Olin niin väsynyt, uiminen ja pennun pelastaminen olivat vieneet paljon voimiani. Odotin maassa maaten niin kauan, että hengitykseni oli kutakuinkin tasaantunut. Pakotin itseni nousemaan ylös, sillä en voisi jäädä tähän makaamaan.
“Oletko kunnossa?” pelottavan tuttu ääni kysyi. Se sai minut säpsähtämään. Harmaaraidallinen kolli seisoi vierelläni, hänen lämmin kehonsa oli saapunut vierelleni ja kolli antoi minun nojata häneen.
“Miksi en olisi?” tiuskaisin Henkäysvarjolle irrottautuessani hänen kehonsa lämmöstä. Ravistelin läpimärkää turkkiani, jolloin pisarat lensivät ympäriinsä, myös raidallisen kollin päälle. Henkäysvarjo kavahti taaemmas ja käänsi päätään pois, kun pisarat lensivät hänen kasvoilleen. En aikonut jäädä tähän tuon kollin seuraan, joten lähdin kävelemään poispäin lammelta.
“Sinun kannattaisi käydä parantajan luona”, Henkäysvarjo sanoi seuratessaan minua. Pudistelin päätäni.
“Ei käy”, nau’uin päättäväisesti ja kävelin pois Henkäysvarjon luota. Hän seurasi minua kuin korppikotka loukkaantunutta kissaa. Oloni tuntui väsyneeltä, enkä jaksanut toisen kissan seuraa juuri nyt. Askeleet seurasivat minua yhä.

Minua turhautti se, miten Henkäysvarjon täytyi kulkea perässäni ja kytätä minua aina, sama mitä tein. Kun askeleet eivät lakanneet, käännähdin ympäri valmiina sanomaan kollille suorat sanat. Mutta kun käännyin ympäri, näin takanani vain pimeän, tyhjän leirin. Hämmennys ja pelko saivat märät niskavillani nousemaan pystyyn.
“Henkäysvarjo?” nau’uin hiljaisella äänellä, varoen herättämästä läheisissä pesissä nukkuvia kissoja. Mutta soturia ei näkynyt missään. Henkäysvarjo oli tiessään. Sillä välin kun tuijotin typeränä tyhjää leiriä, en huomannut lähestyviä askeleita takanani. Siispä kun tuttu ääni kantautui takaani, säikähdin ja loikkasin ilmaan, kääntyen samalla ympäri valmiina hyökkäämään vihollisen kimppuun.
Karvat pystyssä ja hampaat paljastettuina käännyin kohti vihollista, joka ei ollutkaan vihollinen. Mustaturkkinen Pimentotähti katsoi minua silmät suurina.
“Putositko lampeen?” hän kysyi ja katsoi minua hieman yllättyneen oloisena. Kurtistin kulmiani ja olin osoittamassa hännänpäälläni pentutarhalle, jonne kaksi muuta pentua olivat lähteneet, mutta kun käänsin katseeni sinne, huomasin pesän edustan olevan tyhjä. Selkäpiitäni karmi, jotain outoa oli meneillään. Mutta en halunnut näyttää aivan kahjolta Pimentotähden edessä, joten kohautin vain huolettomasti lapojani.
“Kävin uimassa odotellessani sinua”, valehtelin ja sipaisin kielelläni yhä märkiä rintakarvojani. Pimentotähti siristi hieman silmiään, näytti kuin olisi halunnut sanoa jotakin. Mutta sen sijaan että hän olisi jatkanut asiasta puhumista, hän nyökkäsi pesäänsä kohti.
“Tule, minä kerron sinulle uutiset”, mustaturkkinen naaras lupasi ja viittoi hännän heilautuksella minut perässään kaatuneen kuusipuun taakse.
Kun kuljimme pentutarhan ohi, katseeni käväisi sen sisäänkäynnillä. Olin ollut varma, että vielä hetkeä aiemmin pennut olivat oleskelleet sen sisäänkäynnillä.

“En tavannut häntä”, Pimentotähti ilmoitti, kun olimme istuneet alas vastakkaisille seinustoille hänen pesässään. Pesä ei ollut kooltaan erityisen suuri, mutta me kaksi pienikokoista kissaa mahduimme aivan vaivatta sinne kahdestaan. Mukaan olisi mahtunut vielä muutama kissa, mutta tähän keskusteluun emme kaivanneet ulkopuolisia korvia. Katsoin Pimentotähteä epäuskoisena.
“Miten niin et tavannut häntä?” kysyin, “kävitkö sinä edes Kuuluolalla?”
Pimentotähden katse oli terävä, hän pudisteli pienesti päätään ja päästi suustaan epäuskoisen huokauksen.
“Epäiletkö sinä minun valehtelevan sinulle?” naaras kysyi nyt aavistuksen verran kireämmällä äänellä. Ellen olisi tuntenut päällikkö niin hyvin kuin tunsin, en varmasti olisi huomannut hänen ärsyyntymistään. Mutta olin tuntenut naaraan lähestulkoon koko ikäni. Olin oppinut tulkitsemaan hänen ilmeitään ja eleitään ja tiesin, milloin kannattaisi olla hiljaa ja milloin ei. Mutta tällä kertaa minä en välittänyt siitä, että olin ajamassa päällikköäni tilanteeseen, jossa hän saattaisi ärsyyntyä tai jopa suuttua. Tämä oli kenties ensimmäinen kerta, kun uskalsin puhua päällikölle tähän tapaan saati sitten epäillä hänen sanojaan. Kohotin hieman leukaani ennen kuin rikoin yllemme laskeutuneen kireän hiljaisuuden.
“Valehteletko sinä?” esitin vastakysymyksen ja loin haastavan katseen päällikön siniharmaisiin silmiin. Pimentotähti ei irrottanut katsettaan silmistäni, kun hän vastasi ilmeettömän:
“En.”
“Miten niin et sitten tavannut Henkäystähteä?” kysyin irrottamatta edelleenkään katsettani Pimentotähdestä. Olin ollut varma, että tämä olisi ollut hetki, joka ratkaisisi kaiken, joka soisi minulle viimeinkin rauhan. Olin uskonut Pimentotähden olevan ainoa kissa, joka saattaisi pystyä auttamaan minua. Nyt huomasin, miten hirvittävän väärässä olin ollut.
“Yritin kysyä sitä Punatähdeltä, mutta Henkäystähti ei saapunut tapaamaan minua. Näyttää siltä, ettei hän tahdo puhua kanssani”, mustaturkkinen naaraskissa naukui ja kohautti lapojaan, kuin olisimme puhuneet siitä, että saalis oli päässyt häneltä karkuun. Hermoni alkoivat kiristyä ja purin hampaitani tiukasti yhteen. Pudistelin epäuskoisena päätäni.
“Sitten sinun on yritettävä uudelleen”, ääneni oli kylmä, tunteeton. Se ei ollut kysymys. En koskaan kohdellut päällikköäni näin epäkunnioittavasti, mutta en ollut pahoillani teostani. Olin vihainen, enkä saanut pidettyä tunteitani kurissa. Pimentotähti irrotti katseensa silmistäni ensimmäisenä. Hän huokaisi ja vilkaisi pesän kattoa. Oliko pyyntöni liikaa vaadittu?
“En usko, että siitä on mitään hyötyä. Jos hän ei tahdo tavata minua, mitä minä voin tehdä asialle?” päällikkö kysyi.
“Yrittää uudelleen. Jos koko metsän ainoa saalis pääsee sinulta kerran karkuun, annatko sen mennä ja jäät odottamaan nälkäkuolemaa vai lähdetkö sen perään uudelleen?” esitin Pimentotähdelle kysymyksen, yrittäen saada hänet ymmärtämään typeryytensä.
“Tietenkin lähtisin sen perään uudelleen, mutta paremmalla ajalla. Säikähtänyt saalis on varovaisempi niin kauan, että uskoo uhan olevan tiessään”, mustaturkkinen naaras vastasi. Hänen äänensä oli kylmä, enkä käsittänyt, miten hän saattoi olla tuollainen. Mikä Pimentotähteen oli oikein mennyt?
“Eli sinä yrität uudelleen”, vastasin, enkä antanut Pimentotähdelle aikaa vastaväitteisiin, “jos sinä oikeasti koskaan olet ollut minun toverini, sinä teet niin. Jos jätät minut pulaan, sinä olet vastuussa minun kuolemastani.”
Enempää minä en sanonut. Raivo kupli sisälläni, minun oli lähdettävä. Jos olisin jäänyt, en olisi välttämättä kyennyt hillitsemään itseäni. Olisin käynyt kiinni Pimentotähden kurkkuun, vaikka tiesinkin sen todennäköisesti johtavan omaan kuolemaani. Pimentotähti ei ehtinyt vastata mitään, kun olin jo lähtenyt hänen pesästään. Kirosin mielessäni kaikki kiroukset, mitä suinkin osasin. En uskonut Pimentotähden seuraavan minua, mutta päädyin kuitenkin lähtemään ulos leiristä. En suostunut siihen, että hän olisikin saapunut pian luokseni käymään keskustelun loppuun asti.

Suorastaan kihisin kiukusta. Rauhoittuminen tuntui vaikealta. Jopa korvissa humiseva tuuli ärsytti minua, vaikka tavallisesti se sai minut rentoutumaan. Mitä kovempaa juoksin, sitä kovempaa tuuli humisi korvissani ja sitä enemmän raivoissani olin. Saavuin joelle ja pysähdyin sen eteen. Joen virtaus oli tässä kohdassa heikkoa. Taivaan pilvipeite oli alkanut rakoilla ja kuu sekä tähdet heijastuivat joen veden pinnalle. Sitä mukaa kun vesi virtasi eteenpäin, taivaalta heijastuvat kuvajaiset väreilivät. Laskin katseeni aivan alaspäin, omiin kasvoihini. Kuvajaiseni näytti oudolta. En osannut sanoa, mikä siinä oli väärin, mutta jotain siinä oli. Kallistin hieman päätäni ja yritin keksiä ongelman, mutta mitään varsinaista vikaa en itsestäni löytänyt. Jokin tuntui muuttuneen, kasvoni eivät enää näyttäneet omiltani.
“Tuhkajuova!” ulvahdus sai minut säpsähtämään. Minusta oli tullut säikky kuin hiirulainen. Jokainen epämääräinen rasahdus ja yllättävä huudahdus sai minut säikähtämään. Vilkaisin taakseni, josta ääni oli kuulunut. Järkytyksekseni erotin edessäni Henkäystähden. Nielaisin ja käännyin ympäri, jotta seisoimme kasvotusten metsässä. Välissämme oli ainakin neljä ketunmittaa, mutta Henkäystähti se tosiaankin oli. Olisin tuntenut tuon harmaaraidallisen turkin ja siniset silmät jopa unissani. Näinkö minä unta? Olinko todella nukahtanut metsään huomaamattani? Mutta tällä kertaa emme olleet pimeän taivaan varjostamassa metsässä, vaan Kuolonklaanin reviirillä. Henkäystähti oli ovela. Hän yritti harhauttaa minua näin, mutta minä en mennyt hänen harhautukseensa. Käännyin nopeasti ympäri ja loikkasin suoraa päätä veteen. Pääni upposi pinnan alle, mutta potkin taitavasti itseni takaisin pinnalle. Uin vastarannalle vaivatta ja vilkaisin taakseni.
“Ei”, epätoivoinen parahdus pakeni suustani tuijottaessani typötyhjää vastarantaa. Henkäystähti oli kadonnut. En voisi jäädä tähän. Minun oli paettava. Paettava jonnekin, mistä hän ei löytäisi minua. Valtava ahdistus kaihersi mieltäni, se teki ajattelemisesta vaikeaa, lähestulkoon mahdotonta. Ainoa keinoni päästä pakoon oli juosta. Ja niin minä juoksin.
Juoksin.
Juoksin.
Ja juoksin.
Minulla ei ollut aavistustakaan, minne väsyneet jalkani minua veivät. Minun oli löydettävä tieni ulos tästä labyrintista, johon Henkäystähti oli minut ajanut. Pimentotähdestä ei ollut apua, joten minun oli selvittävä yksin.
Joka ikinen lihakseni tuntui olevan tulessa, kun minä vain juoksin ja juoksin ilman päämäärää. Vilkuilin kaiken aikaa epäluuloisesti ympärilleni, yrittäen selvittää seurasiko Henkäystähti minua. Saisiko hän minut kiinni? Jos saisi, pelini olisi pelattu. En saisi kuolla Pimeyden Metsään.

En ollut varma, kuinka kauan olin juossut. Se saattoi olla vain pieni hetki tai puoli päivää, mutta olin aivan loppu.
Mutta pysähtyminen ei ollut ratkaisu. Minä en voisi pysähtyä, en ennen kuin heräisin tästä painajaisesta. Jos pysähtyisin nyt, olisin vainaa.
Olin kuulevinani Henkäystähden naukaisun. Se sai minut tolaltani. Katseeni alkoi kiertää välittömästi pimeää metsää, mutta en nähnyt häntä missään. Ja se jos jokin koitui kohtalokseni. Keskellä kulkemaani polkua oli maan pinnan alta esiin puskeva juurakko, jonka huomasin vasta, kun jalkani oli osunut siihen ja olin lentänyt kaaressa naama edellä multaiseen maahan.
“Auh”, voihkaisin surkeana, kun sain kasvoni irti märästä maasta. Kipu vihlaisi poskeani ja jalkojani, kun nousin ylös jatkaakseni matkaani.
“Hei! Pysähdy!” ääni kuului jostain läheltä. Ei. Minä en voisi pysähtyä. Mutta jalkojani särki liikaa. Vaikka yritin pinkoa pakoon, pako jäi vain yritykseksi. Henkäystähti astui esiin aluskasvillisuuden seasta. Olimme saapuneet tutulle aukiolle. Taisteluaukiolle. Aukio oli sama, johon Henkäystähti johdatti minut joka yö. Nyt olimme täällä taas.
“Tuhkajuova”, Henkäystähti naukui nimeni, kuin olisi yllättynyt tavatessaan minut. Hänen vierellään seisoi kolme muuta kissaa. Tunnistin heistä jokaisen. Valkoturkkinen Liekkihäntä, tummanharmaa Jyrkänneloikka ja punaturkkinen kissa: Punatähti.
“Ei voi olla”, henkäisin epäuskoisena. Oliko Henkäystähti puhunut jokaisen minulle tärkeän kissan minua vastaan? Kohtasin entisen mestarini, isäni ja entisen päällikköni katseet epäuskoisena, pettyneenä. Pimeyden Metsä oli pettynyt minuun. En ollut täyttänyt vaatimusta, jonka esi-isät olivat niskoilleni langettaneet. Minä olin epäonnistunut.
“Sinun ei pitäisi olla täällä”, Henkäystähti naukui matalalla äänellään ja otti uhkaavasti askeleen lähemmäs minua. Kavahdin taaksepäin, sillä vaikka olinkin epäonnistuja, en suostuisi kaatumaan näin. Henkäystähti oli piinannut minua kuiden ajan, mutta tämä ei olisi minun tarinani loppu. Minun oli voitettava Henkäystähti ja näytettävä kaikille, että olin kaikkien aikojen paras soturi.
“Ja silti sinä aina vain tuot minut tänne”, sähisin hampaideni välistä, pelkäämättä entisen kumppanini katsetta. Henkäystähden ilme ei yllätyksekseni ollut lainkaan vihainen. Se suorastaan pursusi rakkautta, aivan kuten aina. Mutta minä en langennut moiseen ansaan. Tiesin, että se oli vain ansa, jonka Henkäystähti oli virittänyt minulle. Hän yritti saada minut pehmenemään, jotta hän saisi sittemmin nauraa, miten helppo olin ollut.
“Tuhkajuova, en ymmärrä mistä sinä puhut”, harmaaraidallinen kolli esitti ja katsoi minua kuin kajahtanutta. Purin hampaitani yhteen niin kovaa, että tunsin veren rautaisen maun suussani.
“Mitä me teemme tuolle?” Punatähti kysyi ja vilkaisi Henkäystähteä. Minut todellakin oli petetty. Kun Henkäystähden katse kääntyi Punatähden suuntaan, tilaisuuteni koitti. En epäröinyt, toimin vain täysin alkukantaisten vaistojen varassa: ole saalis tai saalistaja. Minä olin saalistaja.
Kynnet ojossa syöksyin kohti Henkäystähteä, kun hän oli vähiten sitä odottanut. Hampaideni upotessa edesmenneen päällikön pehmeään kaulaan, ilmoille kajahti veret seisauttava huudahdus. Kuten arvelin, Henkäystähti ei kaatunut noin vain. Hän kierähti ympäri ja painoi minut alleen. Pakotti minut irrottamaan otteeni.
“Ei! Pysykää kaukana!” kolli ulvahti kolmelle muulle Pimeyden Metsän jäsenelle, jotka kaiketi olivat rynnistämässä auttamaan toveriaan.
“Tuhkajuova, lopeta”, Henkäystähti naukui ja kohtasi katseeni. Lakkasin rimpuilemasta, ja katsoin kolli suoraan silmiin. Hetken ajan olimme siinä. Vain me kaksi, koko muu maailma jossain kaukaisuudessa. Henkäystähti nousi hitaasti pois päältäni, pitäen katseensa visusti silmissäni. Kun hän näytti olevan varma siitä, etten enää yrittäisi mitään typerää, minä tein liikkeeni. Nopea kierähdys pois selältäni ja syöksy kohti kaulaa, johon olin onnistunut jo aiemmin saamaan aikaiseksi vertavuotavan haavan. Se oli siinä. Puraisu, riuhtaisu.
Minä voitin.
Minä. Voitin. Alkoi kuulua korinaa, kun veri pulpahteli punaisena lähteenä ulos Henkäystähden kurkusta.
“Minä voitin”, henkäisin ja katsoin epäuskoisena edessäni makaavaa kollia. Henkäystähti aukoi suutaan. Aluksi en saanut selvää hänen sanoistaan. Viimeisillä voimillaan kolli toisti sanan niin monta kertaa, että viimein sain siitä selvää:
“Pakene.”

Henkeä haukkoen räväytin silmäni auki. Happi ei tuntunut kulkevan, joka paikkaa särki. Olin tottunut siihen, miten eläviltä unet tuntuivat, mutta tämä olo oli eri kuin koskaan aiemmin. Hiljalleen unen tapahtumat alkoivat palata mieleeni. Minä olin tappanut Henkäystähden. Liekkihäntä, Jyrkänneloikka ja Punatähti olivat kääntyneet minua vastaan. Esi-isäni vihasivat minua.
Minä olin epäonnistuja. Olin uskonut, että tässä tilanteessa olisin voinut olla helpottunut. Piinaajani oli saatu pois kuvioista, mutta oloni oli kaikkea muuta kuin helpottunut. Henkäystähti oli käskenyt minun paeta. Mutta paeta mitä ja miksi? Ahdistus tuntui lamaannuttavalta. Jalkani eivät suostuneet tottelemaan, en päässyt ylös, vaikka yritin.
Vasta jonkin ajan päästä havahduin siihen, etten ollut sotureiden pesässä. Olin luullut lähistöltä kantautuvaa pauhua vesiputoukseksi, mutta se ei ollut sitä. Se oli joki, jonka rannalla minä makasin. Minä olin metsässä, en leirissä. Mieleeni muistui se, miten olin viime yönä lähtenyt leiristä sen jälkeen, kun olin keskustellut Pimentotähden kanssa. Olin nukahtanut metsään.
Yritin nousta, mutta jalkani eivät suostuneet toimimaan. Minua paleli, sillä turkkini tuntui läpimärältä. Oliko tämä Pimeyden Metsän tapa kostaa minulle? Aikoivatko esi-isäni tappaa minut metsään, joka oli pyhä koko klaanilleni, kaikille esi-isilleni? Yritin moneen kertaan, mutta jalkani eivät totelleet. Siispä tyydyin katselemaan ylleni avautuvaa maisemaa.
Kuusien latvat kurkottelivat kohti taivasta, ja suoraan yläpuolellani näkyi kirkkaansininen, pilvetön taivas. Aurinko ei näyttänyt olevan kuin vasta noussut, sillä sen säteet heijastuivat sen noususuunnasta, ainakin oletin niin. Saattoi se olla auringonlaskukin, mutten uskonut voineeni nukkua metsässä kokonaista päivää ilman, että yksikään partio olisi löytänyt minua. Jostain kaukaisuudesta korviini kantautui rauhoittavaa lintujen laulua. Toisinaan laulun katkaisi variksen ruma raakunta.
Annoin silmieni sulkeutua ja vajosin jälleen uneen.
Tällä kertaa uni ei ollut painajainen, se oli vain pimeyttä, joka oli imenyt minut sisäänsä. Se ei ollut lepoa, vaan jatkuvaa ahdistusta, tuskaa..

“Tuhkajuova!” huuto tunkeutui tiedottomuuteni tielle. Se pakotti minut pois pimeydestä, joka oli nielaissut minut sisäänsä. Olin liian väsynyt avatakseni silmiäni tai vastatakseni huutoon, joka toistui uudelleen, mutta tällä kertaa lähempää.
“Hän on täällä!” ääni huusi, yhä vain lähempää, “tulkaa äkkiä! Hän on haavoittunut!”
En edelleenkään jaksanut avata silmiäni. Kuulin askeleita, useita askeleita. Sitten puhetta, josta tunnistin vain yksittäisiä sanoja.
“Maannut tässä… Kylmettynyt… Leiriin välittömästi… Ota kiinni…”
En ollut varma, olinko yhä unessa vai jo herännyt. Joka paikkaa särki, olo oli epätodellinen. Olin voittanut, Henkäystähti oli kuollut. Minä olin voittaja.
Pimeyden metsä vihasi minua. Olin tuottanut pettymyksen kaikille.
Mutta miksi? Mitä minä olin tehnyt väärin?
Niin tietysti.
Minä olin rakastunut Väärävarjoon. Olin pettänyt läheiseni.
En ollut antanut elämääni soturiudelle. Olin ollut heikko, olin edelleen heikko.
Edelleen, sydämeni kuului hänelle. Virheelle, jonka ei koskaan pitänyt saapua elämääni.
Minä olin ansainnut tämän.
Raotin hitaasti silmiäni. Oli liian kirkasta, minun oli suljettava silmäni välittömästi uudelleen. Siispä ummistin silmäni taas ja vajosin pimeyteen.

Nautin hiljaisuudesta, jonne olin vajonnut. Niin monen kuun ajan pääni oli ollut täynnä jatkuvaa meteliä ja rauhattomuutta, että jopa tämä ahdistava pimeys tuntui helpottavalta.
“Tuhkajuova”, ääni tunkeutui hiljaisuuteeni. Raotin hitaasti väsyneitä silmiäni, varautuen eteeni avautuvaan kirkkauteen. Mutta kirkkautta ei tullut. Oli hämärää, erotin yläpuoleltani tummaharmaan kallioseinämän. Väsymys tuntui lamaannuttavalta, joten vaikka olisin halunnut silmäillä leposijaani tarkemmin, silmäni painuivat väsymyksestä kiinni.
“Oletko sinä hereillä?” tuttu, rauhallinen naukaisu kysyi. Vedin syvään henkeä ja raotin taas silmiäni. Käänsin hitaasti päätäni kohti puhujaa.
Pimentotähden ilme oli synkkä. Näin naaraan ensimmäistä kertaa koskaan sellaisena. Hänen siniharmaista silmistään paistoi sääli. Syvä, inhottava sääli. Mutta enää se ei tuntunut niin pahalta, sillä minä tiesin, mistä se johtui. Hän oli päällikkö, hän tiesi sen. Kenties hän oli tiennyt jo pitkään, että minä olin pelkkä nolla. Pimeyden Metsän silmissä epäonnistuja, jota täytyikin sääliä.
“Miltä näyttää?” tuhahdin rohisevalla äänellä. Kurkkuni oli karhea, olin todella janoinen. Kohotin hieman päätäni ja yritin pyytää vettä, mutta kurkustani ei lähtenyt enää sanoja. Pimentotähti nousi ylös.
“Tässä on vettä”, hän ilmoitti ja laski eteeni läpimärän sammaltupon. Tyydyin siihen, ja kostutin kurkkuani oikein antaumuksella kylmällä vedellä.
Pimentotähden suusta pääsi huokaus, kun olin saanut juotua ja laskin pääni takaisin sammaliin. Vasta nyt havaitsin ympärilläni leijailevat kitkerät yrttien hajut. Olin parantajan pesässä. Mutta miksi? Enhän minä ollut tietääkseni loukkaantunut, vain väsynyt ja uupunut jatkuvasta valvomisesta.
“Tuhkajuova”, mustaturkkinen päällikkö lausui nimeni hiljaisella äänellä. Ääni ei ollut kylmä, se oli enemmänkin tuskainen. Jo yksi sana ja tuo katse paljastivat, että jotain pahaa oli tapahtunut. Siristin silmiäni.
“Mitä?” kysymys tuli suustani turhan äkäisesti, mutta Pimentotähti ei näyttänyt piittaavan siitä. Hänen ilmeensä ei muuttunut kireäksi kuten aiemmin, vaan pysyi juuri sellaisena kuin se oli koko tämän pienen kohtaamisen ajan ollut.
“Sinä et taida olla aivan kunnossa”, naaras päästi sanat suustaan raskaan huokauksen kera. Päällikkö pudisteli päätään. Kurtistin kulmiani.
“Minä olen vain väsynyt”, vastasin niin rauhallisesti kuin vain pystyin. Jos nyt päästäisin raivoni vapaaksi, kukaan ei takuulla uskoisi minun olevan kunnossa.
“Ei se ole vain sitä”, Pimentotähti sanoi vaimealla äänellä. Pudistelin päätäni. Mieleeni palasi viimeöinen uni. Minun oli kerrottava Pimentotähdelle tapahtuneesta. Hänen oli saatava tietää. Vaikka ehkä hän tiesikin sen jo. Ehkä siksi hän kuvitteli, etten minä ollut kunnossa. Olivatko esi-isät kertoneet Pimentotähdelle Henkäystähden kuolemasta jo näin pian?
“Kuuntele”, ärähdin ja löysin jostain voimaa nousta istumaan. Halusin olla samalla tasolla Pimentotähden kanssa, eikä se onnistuisi maaten. Pimentotähti näytti valpastuvan, mutta hän pysyi vaiti.
“Minä tein sen”, sain sanotuksi. Katseeni leimusi, se oli nauliintunut Pimentotähteen kuin mielipuolella. Tiedostin sen itsekin, mutten voinut sille mitään. Mustaturkkinen naaras siristi silmiään:
“Mitä sinä teit, Tuhkajuova?”
Pimeyden Metsän esi-isämme eivät siis olleet päässeet vielä kertomaan asiasta päälliköllemme. Vedin syvään henkeä, kun paljastin tekoni:
“Minä kohtasin Henkäystähden. Pimentovarjo, minä tapoin Henkäystähden. Hän on poissa. Hän ei piinaa minua enää.”
Jokin muuttui naaraan katseessa. Hän ummisti hetkeksi silmänsä ja veti syvään henkeään. Soturin kasvoille piirtyi pahoitteleva ilme.
“Ei, Tuhkajuova, ei siinä niin käynyt”, naaras sanoi hiljaa päätään pudistellen.
En peitellyt hämmennystäni. Kulmani kohosivat ja silmäni laajenivat. Oliko Pimentovarjo sittenkin jutellut esi-isiemme kanssa? Tiesikö hän, että olin vihattu kaikkien Pimeyden Metsän jäsenten keskuudessa?
“Mistä sinä tiedät mitä on käynyt ja mitä ei?” kivahdin ja olin vähällä horjahtaa. Kimpaantuminen sai aikaan huonon olon ja huimauksen. Koko maailma tuntui heittävän kuperkeikkaa, minun oli palattava makuulleen, etten olisi päästänyt koko vatsani sisältöä Pimentovarjon päälle.
“Korppitähti kävi aamulla vierailulla leirissä”, mustaturkkinen soturi lausui. Hänen äänessään oli jotain outoa, hyvin epä-Pimentovarjomaista. Kurtistin kulmiani, suustani pääsi epäuskoinen naurahdus.
“Ja hänkö tietää, mitä viime yönä tapahtui Pimeyden Metsässä”, lausuin silmiäni pyöritellen. Pimentovarjo pudisti päätään.
“Tuhkajuova, sinä et taistellut viime yönä Pimeyden Metsässä”, naaras naukui ääni väreillen. Hän veti syvään henkeä ja nosti katseensa hetkeksi pesän kiviseen kattoon, ennen kuin lausui:
“Sinä tunkeuduit Eloklaanin reviirille ja kohtasit heidän partionsa. Sinä tapoit Väärävarjon.”
Ne sanat saivat vereni seisahtumaan. Katsoin epäuskoisena Pimentotähteä. Yritin saada kiinni tapahtumista, joita en muistanut tapahtuneen.
“Ei”, yritin vastustella kireällä, epäröivällä äänellä, “eikä, ei se niin mennyt. Se oli Henkäystähti. Minä olin unessa. Ei, miksi sinä kerrot minulle valheita, Pimentotähti?!”
Päällikön katse oli nyt epätoivoinen, kun hän pudisteli pahoitellen päätään.
“En minä sinulle valehtele. Sumutuuli epäilee, että sinun muistisi on pätkinyt jo pidempään”, päällikkö huokaisi, aidosti pahoillaan. Tämä puoli Pimentotähdestä oli sellainen, jota en ollut tottunut näkemään. Hänen sanansa iskeytyivät mieleeni hyökyaallon lailla. Se vetäisi matalaksi kaiken muun.
Epäuskoinen ilme kasvoillani, täysin jähmettyneenä katsoin päällikköäni. Sanat yrittivät paeta suustani, mutta suuni vain aukeni ja sulkeutui taas. Mitään ei tullut ulos. Tunsin, kuinka kyyneleet alkoivat kirvellä silmiäni.
“Ei.. Ei..”, sain vain sanottua, kun viimein kykenin puhumaan. Väärävarjo oli kuollut.
Se ei ollutkaan ollut unta. Minä todella olin seonnut. Olin ollut sekaisin jo kauan. Ei minua kukaan piinannut, minä olin sekaisin. Olin kuvitellut kaiken. Yhtäkkiä kaikki kävi järkeen, pienen hetken ajan ajatus oli hyvin selkeä. Viimein syy kaikelle sille, mitä olin kokenut viimeisten vuodenaikojen saatossa, oli selvinnyt. Ei se johtunut väsymyksestä, vaan jostain aivan muusta. Ymmärsin nyt, miksi olin liian usein nähnyt kissoja, jotka olivatkin hetkessä kadonneet aivan toisaalle.
Se ei ollutkaan väsymystä. Minun mieleni oli sammumassa. Jokin oli mennyt vikaan.
“Emo?” hiljainen kuiskaus kantautui Pimentotähden takaa. Neljä hahmoa astelivat sisään pesään. Nelikko pysytteli hieman etäämmällä, mutta tunnistin heidät vaivatta.
Varissulka, Lampiväre, Lätäkkölempi ja Lammikkoloikka. Kaikki elossa olevat pentuni. Minun lihaa ja verta. Kaikki se, mitä minusta jäisi jäljelle, kun elämäni maan päällä olisi ohi. Tai ei aivan kaikki. Ajatukseni siirtyivät Pohjaharhaan. Valkoturkkiseen kolliin, joka eli Eloklaanille henkeen ja vereen. Kissa, joka oli vereltään puoliksi kuolonklaanilainen ja puoleksi eloklaanilainen. Minun lihaa ja vertani. Poika, johon en koskaan saanut tutustua. Ummistin hetkeksi silmäni. Ajatukset tuntuivat liian kivuliailta.
“Tietävätkö kaikki?” epätoivo valtasi minut, kun esitin kriittisen kysymyksen Pimentotähdelle. Pelkäsin, että maineeni kunniallisena soturina oli pilattu lopullisesti. Minä itse olin pilannut sen teoillani. Pimentotähti pudisteli päätään rauhallisena. Hän näytti nyt huomattavasti tyynemmältä kuin aiemmin. Kenties se johtui paikalle saapuneista jälkeläisistäni tai sitten hän oli vain saanut kerättyä itsensä.
“Eivät. Minun lisäkseni vain Jääviilto, Sumutuuli ja pentusi tietävät”, Pimentotähti ilmoitti vakaalla äänellä ja lisäsi nopeasti, “kielsin heitä kertomasta tästä vielä kenellekään.”
Nyökkäsin, mutten sanonut mitään. Ei ollut mitään sanottavaa.
“Voiko sitä parantaa?” kuulin Lammikkoloikan kysyvän hiljaisella äänellä. Katseeni siirtyi Pimentotähden ohi hänen takanaan seisoviin pentuihini. Kaikki olivat vakavailmeisiä, mutta kukaan ei itkenyt. Se oli hyvä. En olisi kestänyt, jos joku olisi tullut luokseni vuodattamaan turhia kyyneleitä. Minun vuokseni ei pitänyt itkeä.
Pimentotähti pudisteli päätään.
“Sumutuuli sanoi, että ei voi. Hän voi parantaa unen laatua yrteillä ja antaa mieltä vahvistavia yrttejä, mutta hänen mukaansa muistia ei voi korjata”, Pimentotähti ilmoitti ja katsoi minua suoraan silmiin, eikä kääntänytkään katsettaan pentujeni puoleen. Se oli pieni ele, josta olin hyvin kiitollinen. Hän puhui suoraan minulle, eikä pennuilleni. Minä olin yhä tässä, ja hän tunnusti sen.
Kuulin Lammikkoloikan parahtavan jotain, kiroavan hieman ja sitten katsovan minuun epätoivoisena. En pitänyt siitä, että hän näytti tunteitaan siihen tapaan. Lampiväre laski lohduttavasti häntänsä pentuetoverinsa lavoille, eikä itsekään näyttänyt kovin hyvältä. Lätäkkölempi sen sijaan istui vakavailmeisenä sisarustensa vierellä ja katsoi minuun päin. Hän ei näyttänyt olevan iloinen, muttei myöskään surullinen. Juuri sellaisen reaktion olisin kaivannut kaikilta. Varissulan ilme oli vaikealukuisempi. Suoraan sanoen en tiennyt, mitä hänen päässään liikkui. Kun hän katsoi minuun, jokin epämiellyttävä olo kulki lävitseni. Näin hänen kasvoillaan häivähdyksen Väärävarjosta. Kollista, jota olin rakastanut enemmän kuin ketään, hänen isästään. Väärävarjo.. Hän oli kuollut, minä olin riistänyt hänen henkensä.
“Olen väsynyt”, ilmoitin nopeasti, kun ajatukset lähtivät liikkeelle mielessäni sellaisella voimalla, etten kykenisi kauaa enää hallitsemaan niitä. En kaivannut seuraa. Minun oli saatava miettiä tätä asiaa hetken aikaa aivan yksin. Pimentotähti nyökäytti päätään.
“Tulen käymään taas illalla”, naaras ilmoitti ja nousi ylös. Hän kohtasi ensimmäistä kertaa pentujeni katseet ja viittoi heitäkin poistumaan pesästä. Jäin yksin yrttien katkuiseen pesään.

Kaikki tapahtunut tuntui epätodelliselta. Kuitenkin jokin oli loksahtanut kohdilleen. Koko tämän ajan olin ollut sairas, mutten ollut tajunnut sitä. Nielaisin ja vaihdoin kylkeäni niin, että katsoin pesän kivistä seinämää. Mietin viimeisten vuodenaikojen tapahtumia, tai ainakin niitä mitä mieleni antoi minun muistaa. Kaikki oli niin sekavaa. Vaikka yritin muistella, en ollut lainkaan varma, milloin oireeni olivat alkaneet. Pudistelin turhautuneena päätäni.
Ajatukseni harhailivat aina vain Väärävarjoon, vaikka yritin estellä niitä. Yritin muistaa hetken, jolloin olin taistellut hänen kanssaan. Mutta se ei onnistunut. Näin vain mielessäni Henkäystähden silmät ja katseen, korvissani kaikuivat Henkäystähden suusta päässeet sanat. Olin ollut aivan varma taistelleeni Henkäystähteä vastaan. Se olikin ollut Väärävarjo. Kyynel vierähti poskelleni, vaikka yritin olla itkemättä.
Hän ei ollut edes yrittänyt puolustautua. Viimeisillä voimillaan hän oli käskenyt minun paeta. Hän oli halunnut minun pelastuvan, pääsevän pakoon Eloklaanin sotureiden kynsistä. En muistanut, miten olin paennut tai miten olin päässyt takaisin Kuolonklaanin reviirille. Jos suruun olisi voinut kuolla, olisin varmastikin kuollut nyt. Edes Jyrkänneloikan kuolema ei ollut saanut mielessäni aikaan tällaista sekasortoa, tällaista tunnemyrskyä.
Olin surmannut kissan, joka oli aina rakastanut minua, vaikka minä olin ajanut hänet pois. Ainoan kissan, jota koskaan olin rakastanut.
“Tuhkajuova?” varovainen naukaisu pesän sisäänkäynniltä keskeytti ajatukseni. Minusta tuntui, että tätä nykyä joku oli koko ajan häiritsemässä rauhaani. Aina kun yritin ajatella, joku keskeytti minut. Käännyin katsomaan tulijaa, joka oli savunharmaa naaraskissa.
“Voitaisiinko jutella hetki?” kissa kysyi rauhallisella äänellä ja saapui luokseni, pysytellen kuitenkin ketunmitan päässä kuin odotellen lupaani saapua lähemmäs. Siristin epäluuloisena silmiäni.
“Oletko sinä Eloklaanista?” kysyin, sillä en keksinyt muuta syytä, miksi tuntematon kissa olisi lähestynyt minua. Hänen täytyi olla joku eloklaanilainen, joka oli lähetetty selvittämään tilannetta. Kenties se Korppitähti, josta Pimentovarjo oli puhunut. Naaraskissan kasvoille piirtyi pahoitteleva hymyntapainen.
“Ei, minä olen Kuolonklaanista. Olen Kuolonklaanin parantaja, Sumutuuli”, naaras esittäytyi rauhallisella, lempeällä äänellä. Katsoin häntä epäilevä ilme kasvoillani ja pudistelin päätäni.
“Sitä minä en usko, Hehkuaskel on Kuolonklaanin parantaja”, ilmoitin terävällä äänellä. Yrittikö tämä kissa huiputtaa minua ja pelleillä kustannuksellani? Katseeni kääntyi yrttivaraston suuntaan, jossa parantaja yleensä nukkui. Hehkuaskeleesta ei näkynyt jälkeäkään.
“Hehkuaskel siirtyi joitain vuodenaikoja sitten klaaninvanhimpien pesään”, Sumutuuli naukaisi rauhallisella äänellä ja istahti varovaisesti alas. Hän liikkui hitaasti ja harkitun oloisesti, joka rauhoitti mieltäni. Pudistelin päätäni, kaikki tuntui liian sekavalta.
“Ei se voi olla mahdollista… Hehkuaskelhan oli täällä vain neljäsosakuu sitten.. Silloin, kun Jyrkänneloikka kuoli”, tiuskaisin. Sumutuuli pudisti päätään.
“Muistatko sinä, kun Pimentotähti kertoi sinulle niistä muistihäiriöistä?” naaras vaihtoi aihetta ja katsoi minua lempeillä silmillään suoraan omiin, kylmiin silmiini. Taas tuntui kuin jokin olisi loksahtanut paikoilleen mielessäni. Sain kiinni muistosta, jolloin Pimentotähti oli seissyt vuoteeni vierellä. Se oli tapahtunut tänään. Tai eilen. Mutta entä Jyrkänneloikan kuolema? Ei, kyllä se oli tapahtunut. Päässäni risteili lukuisia sekavia ajatuksia, kun yritin laittaa tapahtumat oikeille kohdille päässäni pyörivää aikajanaa. Koin oloni ahdistuneeksi ja epävarmaksi.
“Muistan, tietysti minä muistan!” kivahdin, sillä en pitänyt siitä, että naaras tuntui olettavan, etten muistaisi. Sumutuuli ei säikähtänyt tiuskimistani, vaan katsoi minua yhä rauhallisesti.
“Se ei haittaa, vaikket muistaisikaan. Tahdotko kuulla, millainen sairautesi on?” Sumutuuli kysyi yhä hieman varuillaan, kuin tunnustellen reaktiotani. Siristin silmiäni. En olisi halunnut olla täällä. Halusin pois. Mutta vaihtoehtoja ei ollut, joten nyökkäsin. Sumutuuli väläytti minulle lämpimän hymyn.
“Usein muistihäiriöt alkavat vanhoilla kissoilla, mutta jostain syystä sairaus on iskenyt sinuun jo noin nuorella iällä. Olen pahoillani, se on todella harvinaista. Hehkuaskelkaan ei ole aiemmin tavannut ikäistäsi kissaa, joka olisi sairastunut muistihäiriöihin. Olen pahoillani, mutta parannuskeinoa ei ole. Voimme helpottaa oloasi yrteillä, mutta sanon tämän suoraan: Tilasi johtaa kuolemaan. Olen ehdottanut Pimentotähdelle, että siirtyisit klaaninvanhimpien pesään tämän vuoksi, sillä kykysi toimia soturina on heikentynyt ja heikentyy päivä päivältä vaan enemmän”, Sumutuuli päätti puheensa pahoitteleva ilme kasvoillaan. Katsoin häntä epäuskoisena. Se, mitä tämä niin sanottu parantaja kertoi, oli pahempaa kuin teloitetuksi joutuminen. Se olisi ohi nopeasti, mutta minulle Pimeyden Metsä oli langettanut tuomion, joka repisi minut hiljalleen irti tästä maailmasta ja tekisi minusta kahelin.
“Ehei, sellaiseen minä en suostu”, ilmoitin terävällä äänellä ja nousin ylös. Nopea ylösnouseminen sai aikaan huimauksen, mutten antanut sen häiritä. Katsoin parantajaa uhkaavasti, syyttäen juuri nyt häntä minun tilanteestani. Oli saatava joku, jota syyttää ja jolle huutaa. Tiesin, ettei se ollut reilua, mutta juuri nyt minulla ei ollut voimia hillitä itseäni. Sumutuuli otti askeleen taaemmas ja katsoi minua vakava ilme kasvoillaan.
“Jos tahdot, voin pyytää Pimentotähden luoksesi keskustelemaan”, naaras naukaisi silmiään hitaasti räpytellen. Se ei kuulostanut hyvältä ajatukselta. Otin huterin jaloin askeleen pois vuoteeltani lähteäkseni pois pesästä.
“Hei, en suosittelisi rehkimistä juuri nyt. Fyysinen rasitus voi heikentää oloasi ja aiheuttaa huimausta ja pahoinvointia. Jos rehkit liikaa, sydämesi ei välttämättä kestä”, savunharmaa parantaja naukui ja kiiruhti vierelleni saadakseen vauhtini hidastumaan. Känsin murhaavan katseeni häneen. Jos katseella olisi voinut murhata, minun katseeni olisi takuulla murhannut tämän ärsyttävän kissan.
“Minähän en sinulta lupia kysele”, sihahdin ja kuljin hänen ohitseen ulos pesästä.
Yllätyksekseni pääaukiolla vallitsikin rauha ja hiljaisuus metelin sijasta. Taivas oli tummunut ja ilta oli saapunut, aurinko laski parhaillaan taivaanrannan taakse. Kun olin lähdössä kohti päällikön pesää, kun katseeni pysähtyi pesän edustalla seisovaan kissaan. Se oli harmaa raidallinen naaras, Lammikkotassu, minun tyttäreni.
“Lammikkotassu”, kohtasin oppilaan katseen ja lausuin hänen nimensä terävällä äänellä. Naaras näytti hätkähtävän, mutta hän hymyili minulle vaivihkaa.
“Lammikkoloikka”, hän korjasi varovaisesti hymyillen ja jatkoi, “miten sinä voit?”
Siristin silmiäni. En niinkään välittänyt siitä, että olin onnistunut muistamaan kissan olevan vielä oppilas vaan siitä, minkä kysymyksen hän minulle esitti. Kuolonklaanilaisten luonteeseen ei sopinut kysellä toisten vointia. Se, että olisi ensinnäkään myöntänyt voivansa huonosti, oli heikkouden merkki.
“Hyvin”, vastasin itsepintaisesti ja katsoin välinpitämättömästi tyttäreni silmien sijaan hieman ohi hänestä. Lammikkoloikka ei näyttänyt loukkaantuvan käytöksestäni, vaan hänen kasvoilleen piirtyi pieni hymynkare.
“Sepä hyvä kuulla. Oletko sinä syönyt jo?” naaras kysyi ja vilkaisi tuoresaaliskasan suuntaan, “saalistuspartio toi juuri täytettä tuoresaaliskasaan.”
Pyöräytin turhautuneena silmiäni ja päätin puhua naaraalle suoraan.
“Kuulepas”, nau’uin kireällä, turhautuneella äänellä, “minä en ole mikään pentu. Minä osaan huolehtia itsestäni. Aivan sama mitä te olette suunnitelleet, minä en ole siirtymässä klaaninvanhimpien pesään. Minä en aio viettää ankeaa loppuelämääni hyödyttömänä riippakivenä, joka hädin tuskin muistaa edes omaa nimeään.”
Lammikkoloikka katsoi minua pahoitellen, korvat hieman luimuun painautuneina. Hän kuitenkin nyökäytti ripeästi päätään.
“Niin tietysti, kyllä minä sen tiedän. Tahdon vain auttaa, jos millään voin”, naaras naukaisi ja katsoi minua totinen ilme kasvoillaan. Tiesin, ettei Lammikkoloikka tarkoittanut pahaa, mutta en pitänyt tästä ollenkaan. Halusin, että minua kohdellaan kuten ketä tahansa, eikä tällä tavalla. Mutta toisaalta, ei tämä niin pahalta tuntunut, kun kyseessä oli juuri Lammikkoloikka. Hän oli aina ollut hieman omalaatuinen, tyrkyttänyt apuaan minulle aivan kaikessa, joten sinänsä tässä hänen käytöksessään ei ollut mitään outoa. Siitä huolimatta tämä kaikki suututti minua, koska tiesin jokaisen kuolonklaanilaisen säälivän minua aivan pian, kun tieto muistisairaudestani alkaisi levitä. En halunnut sitä, en voisi sietää sellaista.
“Minä pärjään kyllä”, tiuskaisin päätäni pudistellen ja kävelin Lammikkoloikan ohi. Onnekseni hän ymmärsi olla seuraamatta minua. Minun oli päästävä pois täältä, saatava tuulettaa ajatuksiani aivan rauhassa. Siispä kävelin leirin uloskäynnille lähteäkseni pienelle kävelylle. Huomasin Jääviillon punaruskean turkin uloskäynnin lähettyvillä, mutta pyrin parhaani mukaan välttelemään kollin jäistä katsetta. Tiesin hänen olevan yksi niistä harvoista, jotka tiesivät nykyisestä tilastani – ellei hän ollut siis ehtinyt jo juoruamaan siitä jokaiselle vastaantulijalle, mikä Jääviillon tapauksessa oli erittäin mahdollista, ellei jopa todennäköistä.
Vedin syvään henkeä ja pujahdin piikkihernetunneliin. Juuri kun luulin selvinneeni, takaani kuului huudahdus:
“Hei, Tuhkajuova! Pysähdy!”
Ääni kuului Jääviillolle. Kirosin mielessäni kollin kaikilla osaamillani nimityksillä ja kiristin tahtiani. Minuahan ei leirissä voitaisi väkipakolla pitää. Juoksin niin kovaa ulos piikkihernetunnelista, että sen oksat raapivat ohutta turkkiani. Tunsin huimauksen yltyvän, mutta jatkoin juoksemista siitä huolimatta. Samalla tajusin, että todennäköisesti tämä kirottu sairaus oli ollut syy lukuisille huimauskohtauksille, joita olin saanut viimeisten kuiden aikana erityisesti niinä hetkinä, kun olin juossut saaliin perässä pidempiä matkoja.
Vihasin koko elämääni tällä hetkellä niin paljon, että minuun sattui. Elämä oli epäreilua. Halusin vain huutaa ja itkeä. Minusta piti tulla koko metsän paras soturi. Kaikki oli pilalla, koko elämäni oli pilalla. Olin varma, että tämä oli Pimeyden Metsän ylleni langettama kirous. Olin rakastunut ja antanut tunteideni ohjata minua, ja nyt se kostautui. Minulta vietiin elämä. Minulta yritettiin viedä se, mitä rakastin kaikista eniten ja minkä vuoksi minä elin. Minä en ollut mitään, jos en saanut olla soturi.
Huimaus voimistui, ja maailma alkoi keikahdella ympäri. Tasapainon ylläpitäminen oli vaikeaa. Yritin parhaani mukaan loikkia eteeni tupsahtavien kivien ja juurakkojen yli, mutta hetki hetkeltä se kävi vaikeammaksi. Vauhtini hidastui, ja lopulta lensin kuonolleni maahan. Koko maailma pyöri yläpuolellani. Kyyneleet kirvelivät silmiäni, kun katselin yläpuolellani pyörivää taivaan ja kuusten latvojen karusellia.
“Eiih”, voihkin hiljaa, kun tunsin jonkun koskettavan kylkeäni, “älä vie minua sinne.. Minä en tahdo tätä..”
Ääneni hiipui olemattomiin, sillä hengittäminen oli raskasta. Olin niin väsynyt, olin aivan loppu.
“Ei mitään hätää”, tuttu ääni naukui viereltäni. Tunsin, kuinka aivan turkkiani vasten ilmestyi lämmin kissan keho. Joku kyyristyi vierelleni ja sipaisi kielellään turkkiani. Se tuntui lohdulliselta. Edes jotain lohduttavaa tässä pimeässä maailmassa. Ummistin silmäni, sillä niiden auki pitäminen aiheutti kasvavaa pahoinvointia. Nyyhkytin onnettomana maassa kuin mikäkin pieni pentu. Olin todellakin luuseri, aivan kaheli. Inhosin itseäni.
“Jos en saa olla soturi, minä halua olla mitään”, kuiskasin hiljaa ääni säröillen ja raotin silmiäni. Vierelläni kyyhötti kilpikonnalaikukas soturi.
“Tuhkapentu, sinä et voi luovuttaa noin helposti”, naaras naukui päätään pudistellen. Räpyttelin kyyneleitä pois silmistäni.
“Mutta emo… Ei minusta ole tähän”, ääneni oli vain pientä, onnetonta piipitystä. Halusin vain käpertyä emoni viereen ja saada häneltä lohtua. Mutta emo ei antanut minulle lohtua. Hän pudisteli päätään.
“Jos suhtaudut asiaan noin, niin ei tietenkään ole. Nouse ylös ja yritä uudelleen. En minä ole kasvattanut sinusta mitään nyhveröä, joka luovuttaa ensimmäisen vastaantulevan ongelman kohdalla, enhän?” naaras kysyi terävällä äänellä. Pudistelin päätäni. Emo oli oikeassa. Minä en saanut luovuttaa.
“Kiitos emo”, kuiskasin hiljaa, ennen kuin väsymys sai taas vallan ja vajosin pimeyteen.

Seuraavat päivät olivat hieman rauhallisempia. Muistikatkoja ja -häiriöitä tuli ja meni, mutta yöt sujuivat hieman paremmin. Sumutuulen yrttien ansiosta painajaiset olivat pysyneet poissa. Mieltäni kalvoi jatkuvasti epämiellyttävä ajatus siitä, että pian tilani olisi yleinen puheenaihe koko Kuolonklaanissa. Minusta puhuttaisiin, minua halveksittaisiin tai säälittäisiin. En kestäisi sellaista. Pimentotähti oli ilmoittanut, että hän siirtäisi minut klaaninvanhimpien joukkoon heti, kun pääsisin pois parantajan pesältä. Olin tiukasti ilmoittanut, etten hyväksynyt hänen päätöstään. Hän ei vastavuoroisesti hyväksynyt minulta kieltäytymistä. Yritin ymmärtää Pimentotähteä, mutta hän ei yrittänyt ymmärtää minua ollenkaan. Hänen jos jonkun olisi täytynyt tietää, ettei minusta ollut klaaninvanhimman elämään. Minä aloin itse hiljalleen ymmärtää, ettei sellainen kissa voinut toimia soturina, joka saattaisi käydä klaanitoverinsa kimppuun luullessaan tätä viholliseksi.
Pentuni sekä Pimentotähti olivat vierailleet luonani useita kertoja päivässä. Olin ehkä hieman huono emo, mutta koin, että paikalla olivat kaikki ne pennut, joista minä aidosti välitin ja joilla oikeasti oli väliä. Koko ensimmäinen pentueeni oli mennyt ja kuollut, mutta heidän läsnäoloaan en oikeastaan edes kaivannut. Sähkötuho oli ollut heistä aivan kelposoturi, mutta Sinilintu ja Sulkavirta olivat olleet hyvän soturin vastakohta.
Vaikka Sumutuulen lääkeyrtit turruttivat oloani jonkin verran, koin jatkuvasti oloni ahdistuneeksi. Lammikkoloikka istui vuoteeni vierellä ja katseli minua hieman varovainen katse kasvoillaan. Hän oli oppinut, ettei jatkuva avun tyrkyttäminen saanut oloani lainkaan paremmaksi. Siitä huolimatta naaras kuskasi minulle tuoresaalista useaan kertaan päivässä.
“Sinun ei pitäisi kuluttaa niin paljon aikaa täällä”, murahdin, kun maistelin hänen tuomaansa hiirtä. Näin sivusilmällä, miten harmaa naaras kohautti lapojaan.
“Minä tahdon viettää aikaa kanssasi, ettei sinun tarvitse olla täällä yksin”, naaras naukui ja nosti sinivihreän katseensa minuun. En kohdannut sitä, sillä ajatus tyttäreni katsomisesta silmiin tuntui juuri nyt epämiellyttävältä. Tiesin, että vaikka hän sanoikin asiansa noin, todellisuudessa hän oli tarkoittanut: tahdon viettää aikaa kanssasi vielä kun olet edes vähän selväjärkinen. Niinpä. Sitten, kun mieleni murenee pala kerrallaan ja unohdan oman nimenikin, kukaan ei tahdo nähdä minua. Minä homehdun klaaninvanhimpien pesällä toistellen samoja kysymyksiä. Tiesin, etten aikonut ryhtyä sellaiseen. Minä en kyennyt sellaiseen. Maineeni menisi, jos klaani näkisi minut sellaisessa heikkoustilassa. Halusin olla soturi, joka muistettaisiin taidoistaan eikä siitä, että hänen kuolansa valui yötä päivää ja kasteli koko klaaninvanhimpien pesän lattian. Vedin syvään henkeä, kun olin saanut syötyä ruokani. Nostin katseeni Lammikkoloikkaan. Tällä kertaa minä kohtasin tyttäreni sinivihreän katseen. Hänen ryhtinsä parani ja soturin ilme kirkastui. Tämä naaras todella eli minun huomiostani. Tuntui, että mitä enemmän huomiota annoin Lammikkoloikalle, sen enemmän virtaa hän sai. Osa minusta ei pitänyt hänen luonteestaan, mutta oli sitä myös arvostettava. Sentään edes joku kunnioitti minua yhä, vaikka olinkin tällaisessa alemmuustilassa.
“Sinähän sanoit, että autat minua kaikessa missä voit”, aloitin rauhallisella, mutta kenties tarpeettoman kylmällä äänellä. En ollut emo, joka osasi puhua pennuilleen lempeästi lässyttäen, en osannut puhua kenellekään sillä tavalla. Lammikkoloikka nyökytteli rivakasti päätään.
“Tietysti, pyydät vain ihan mitä vain”, raidallinen soturi vastasi ja kannusti minua jatkamaan. Ilmeeni pysyi vakavana.
“Etsi minulle kuolonmarjoja”, pyysin, eikä ilmeenikään värähtänyt. Lammikkoloikka sen sijaan näytti hetkellisesti menettävän kontrollinsa omista kasvoistaan. Hänen kasvonsa vääristyivät järkyttyneeseen ilmeeseen. Meni hetki, ennen kuin soturi sai kontrollinsa takaisin. Hänen kasvoilleen jäi kuitenkin surumielinen, järkyttynyt katse.
“Mitä sinä oikein puhut?” Lammikkoloikka sai vaivoin sanottua, hän takelteli sanoissaan ja ravisteli päätään. Minä pysyin ilmeettömänä ja toistin pyyntöni. Lammikkoloikka värähti ja pudisteli päätään.
“Kuule, minä tiedän, että sinun tilanteesi on vaikea, mutta ei Pimeyden Metsään ennen aikoja siirtyminen ole ratkaisu”, soturi naukui ääni väristen. Hänen katseensa oli laskeutunut maahan. Eikö hän uskaltanut kohdata katsettani? Leukapieleni kiristyivät.
“Sinä lupasit auttaa minua”, sihahdin nyt äänellä, josta kumpusi ärtymys. Lammikkoloikka katsoi minua kulmiensa alta varuillaan.
“Anteeksi, emo”, hän kuiskasi hiljaa, “mutta minä en vain pysty siihen.”
Olin vihainen. Olin pyöritellyt asiaa päässäni siitä saakka, kun Pimentotähti oli kertonut tilanteestani. Kuolema oli ainoa keino välttyä se kamala kohtalo, joka muussa tapauksessa odottaisi minua klaaninvanhimpien pesällä. Minä en suostunut tähän. Raivo kupli koko kehossani. Korvani painuivat luimuun, kun katsoin tytärtäni.
“Petturi”, sähähdin hampaat irvessä ja painoin kynteni sammalvuodettani vasten. Lammikkoloikka näytti säikähtäneeltä, anteeksipyytävältä. Mutta se ei auttanut. Hän oli vienyt minun mahdollisuuteni kuolla kunniallisesti.
“Häivy täältä”, käskin muristen. Kahta kertaa ei tarvinnut pyytää, sillä Lammikkoloikka luikki anteeksi pyydellen vaivihkaa ulos pesästä. Jäin jälleen kerran yksin. Rojahdin vuoteelleni onnettomana. Olin ollut aivan varma, että Lammikkoloikka olisi auttanut minua. Hän väitti välittävänsä minusta, mutta se kaikki oli valhetta. Hän välitti vain itsestään. Hän ajatteli vain itseään, eikä sen vuoksi kykenisi tappamaan minua. Se olisi hänelle liian vaikeaa. Viis siitä, miten vaikeaa minulla tulisi olemaan loppuaikoinani. Raivo vain kasvoi. Vannoin, että jos joku saapuisi häiritsemään minua, raapisin tulijalta silmät päästä!

Illan tullen päädyin poistumaan parantajan pesästä. Olin vältellyt leirin pääaukiota, sillä uskoin muiden pitävän minua sekopäänä. Muutama kissa vilkuili nytkin minun suuntaani, mutta he käänsivät nopeasti katseensa pois, kun väläytin heille murhaavan katseen. Päivä oli pilvinen ja ilmassa leijaili pian saapuvan sateen tuoksu. Paksut, tummat pilvet olivat peittäneet sinisen taivaan alleen.
Lammikkoloikkaa ei näkynyt, joka oli hyvä. En kaivannut häntä näköpiiriini juuri nyt. Sen sijaan etsin katseellani jotakuta muista jälkeläisistäni. Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi Lätäkkölemmen hopeiseen turkkiin, kun hän saapui partion johdossa leiriin. Annoin partion hajaantua, ennen kuin lähdin hakemaan katsekontaktia soturin kanssa. Se onnistui vaivatta, sillä Lätäkkölempi ilmeisesti oli aikeissa saapua parantajan pesälle minua katsomaan. Hän huomasi minun tuijotukseni lähes välittömästi ja saapui luokseni. Soturin kasvojen ilmettä oli vaikeaa tulkita. Hän kohtasi katseeni empimättä ja nyökäytti päätään.
“Hei, Tuhkajuova”, soturi naukaisi ja väläytti minulle pienen hymyntapaisen. Olin päättänyt, etten luovuttaisi. Pyytäisin Lätäkkölemmeltä samaa palvelusta, jota olin pyytänyt Lammikkoloikaltakin ja toivoin, että toinen tyttäreni olisi hieman järkevämpi kuin toinen. Kenties Lätäkkölemmen tunteettomuus ja kylmyys olisivat tässä asiassa edukseni. Toisaalta tiesin, että naaras välitti perheestään enemmän kuin mistään. Oli vain toivottava, että hän jakaisi saman käsityksen välittämisestä kuin minä. Välittämistä ei ollut se, että jätti toisen kärsimään heikkenevän muistin ja voinnin kanssa kuiden ajaksi klaaninvanhimpien pesään.
“Minulla on sinulle pyyntö”, päätin mennä suoraan asiaan. Lätäkkölempi kohotti kulmiaan.
“Millainen pyyntö?” hän kysyi. Oli helpointa kysyä suoraan. Inhosin kiertelyä ja turhaa jaarittelua. En ollut vastuussa siitä, jos Lätäkkölempi järkyttyisi kuten hänen sisarensakin oli tehnyt.
“Minun on saatava kuolonmarjoja. Hae niitä minulle metsästä”, käskin. En vaivautunut pyytämään, sillä koin, että emona minulla oli oikeus käskeä pentuni auttamaan minua. Heidän tehtävänsä oli auttaa minua, sillä se oli pentujen osuus vanhempiensa suhteen. Jos Jyrkänneloikka olisi pyytänyt minulta tällaista, olisin tietysti auttanut häntä.
Lätäkkölemmen ilme ei muuttunutkaan. Hän katsoi minua hetken hiljaa, mutta pudisti sitten päätään.
“Aiot siis riistää oman henkesi?” hän kysyi, vaikka varmasti tiesi vastauksen.
“Se on ainoa ratkaisu. En suostu elämään loppuelämääni muiden passattavana. Minä olen soturi, en mikään klaaninvanhin”, vastasin kylmällä äänellä, yrittäen saada soturin ymmärtämään asian ja auttamaan minua.
“Käsitätkö lainkaan, miten itsekkäästi sinä toimit? Ei perheenjäsen pyydä toiselta tuollaista. Ymmärrän ahdinkosi, mutta minä myös rakastan sinua. En voi, enkä tahdo olla vastuussa sinun kuolemastasi”, Lätäkkölempi ilmoitti vakavailmeisenä. En voinut uskoa, että jo toinen tyttäreni petti minut.
“Te kaikki olette samanlaisia”, sähisin hampaideni välistä, kun äkillinen kiukunpuuska sai minut otteeseensa, “muka välitätte, mutta todellisuudessa ajattelette vain itseänne. Sinä et voi olla vastuussani minun kuolemastani, mutta miksi? Siksi, ettei sinun olosi pahenisi. Käsitätkö lainkaan, mitä sinä teet minulle?! Pakotat minut vankilaan, josta en voi päästä pois vaikka haluaisin! Minun oma mieleni tuhoaa minut, te kaikki tuhoatte minut! Häivy silmistäni!”
Lätäkkölempi ei säikähtänyt, vaan katsoi minua vakavailmeisenä.
“Hyvä on”, hän naukui, eikä jäänyt väittämään vastaan. Se oli oikea ratkaisu. Jos hän olisi jäänyt, en välttämättä olisi voinut hillitä itseäni.

Jäljellä oli ollut enää kaksi vaihtoehtoa, joista molemmat osoittautuivat yhtä valtaviksi pettymyksiksi kuin kaksi ensimmäistäkin. Varissulka ja Lampiväre kieltäytyivät Lammikkoloikan ja Lätäkkölemmen tavoin. Mieltäni piinasi epätoivo, pelko ja raivo. Perheeni oli pettänyt minut, kaikki olivat kääntyneet minua vastaan. He halusivat minun kuolevan sairaana, muiden passattavana klaaninvanhimpien pesässä.
Kaksi päivää oli kulunut, enkä ollut suostunut tapaamaan pennuistani yhtäkään. Kun he olivat saapuneet pesän sisäänkäynnille, olin häätänyt heidät pois huutaen. Nyt pesän sisäänkäynnille oli taas ilmestynyt kissa. Käänsin katseeni tulijaan ja tunnistin hänet Pimentotähdeksi. Päällikkö kohtasi katseeni ja käveli luokseni. Hänen kasvoillaan oli ilme, joka kieli pettymyksestä. Siristin silmiäni turhautuneena, taasko joku oli tulossa arvostelemaan minua?!
“Kuulin, että olet käynyt keskusteluita pentujesi kanssa”, Pimentotähti aloitti istuessaan alas.
“Mitä sitten? Se ei taida olla sinun asiasi”, sähähdin turhautuneena ja vihaisena. Jos Pimentotähti oli tullut tänne saakka ilkkumaan, hän saisi häipyä saman tien. Naaras kohautti lapojaan.
“Ei olekaan, mutta toverinasi minun on pakko kysyä: käsitätkö lainkaan, miten itsekäs sinä olet? Yrität vierittää omien pentujesi harteille taakan, jota kenen tahansa on raskas kantaa”, mustaturkkinen naaras naukui kylmällä äänellä. En pitänyt tästä lainkaan. Mielessäni alkoi taas kiehua.
“Se ei ole sinun asiasi”, sähisin hampaideni välistä ja kohtasin päällikön kylmän katseen. Pimentotähti kohautti jälleen lapojaan.
“Mitä sinä aiot nyt?” Pimentotähti kysyi ja vaihtoi aihetta. Sitä minä olinkin miettinyt viimeiset päivät taukoamatta. Välillä toki ajatukseni olivat harhailleet toisaalle ja olin saattanut havahtua siihen, että aamu oli vaihtunut aurinkohuippuun, enkä musitanut sen välisestä ajasta mitään.
Viime aikoina tunteeni olivat tulleet ja menneet, niiden kontrollointi oli suorastaan mahdotonta. Siispä nytkin, aivan yllättäen raivoni laantui ja muuttui epätoivoon. Ryhtini lysähti ja laskin epätoivoisen katseeni maahan.
“En tiedä muuta kuin sen, etten aio elää loppuelämääni klaaninvanhimpana”, vastasin kylmällä äänellä ja nostin katseeni Pimentotähteen. Hän kallisti hieman päätään.
“Tuo minulle kuolonmarjoja”, käskin nyt epätoivoisella äänellä. Pimentotähti pysyi hetken hiljaa. Yllemme laskeutui hiljaisuus, jota oli vaikeaa sietää. En ollut varma, miettikö Pimentotähti sanoja kieltäytymiseen, vai harkitsiko hän auttavansa minua. Kynteni painautuivat läpi sammalista, kun naaras pysyi edelleen vaiti. Liian pitkän ja painostavan hiljaisuuden päätteeksi Pimentotähti lopulta sanoi:
“Entä jos minä en tuo?”
“Sitten minä pyydän jotakuta muuta. Pyydän niin kauan, että joku suostuu auttamaan. Luulisi sinun ymmärtävän, etten minä ole mikään klaaninvanhin. Minä olen soturi”, vastasin kylmällä äänellä, lähestulkoon huutaen viimeisen lauseen. Pimentotähti nyökkäsi.
“En minä sinua väkisinkään voi hengissä pitää”, päällikkö vastasi vakavailmeisenä. Helpotus roihahti mielessäni. Silmäni sulkeutuivat ja happi tuntui kulkevan hetken ajan helpommin. Olisin voinut vaikka itkeä onnesta. Helpotuksen tunne oli niin valtava, etten koskaan ollut kokenut sellaista. Minä pääsisin pois. Ei olisi enää muistikatkoja, enkä joutuisi kärsimään kuutolkulla puolitiedottomassa, ahdistuneessa tilassa klaaninvanhimpien joukossa. Katsoin Pimentotähteä kiitollinen ilme kasvoillani.
“Kiitos, Pimentotähti”, henkäisin silmät kostuneina. Pimentotähti silmäili minua kuin arvioiden.
“Jos kyse olisi sinusta, minäkin auttaisin sinua. En jättäisi sinua pulaan. Milloin sinä voit hakea kuolonmarjat?” kysyin, kiirehtien jo kohti kuolemaani. Mitä pidempään viettäisin täällä, sitä pidemmiksi muistikatkot voisivat venyä. En uskonut, että voisin tehdä päätöstä itseni tappamisesta, jos en muistanut nykyistä tilaani.
“Niiden löytämiseen kuluu varmasti jonkin verran aikaa”, Pimentotähti ilmoitti vakavana, “tahdon tehdä selväksi, etten tarjoudu auttamaan sinua, koska uskoisin sinun olevan oikeassa. Autan sinua, koska minä kunnioitan sinua. Teen tämän palveluksen vain sen vuoksi.”
Se riitti minulle. Pimentotähti oli ainoa, joka oli suostunut auttamaan minua. En välittänyt siitä, miksi hän teki sen vaan siitä, että hän suostui tekemään sen.
“Sillä ei ole merkitystä miksi sinä teet sen. Tämän myötä sinä ansaitset kiitollisuuteni ja ikuisen kunnioitukseni”, lausuin rauhallisella äänellä. Mieleni oli hiljentynyt. Kaikki jatkuvasti mieleni perukoilla huutavat ajatukset olivat vaienneet. Olin päässyt rauhaan.

Kuin tyhjästä, mieleeni nousi muisto eiliseltä. Se sai sydämeni pamppailemaan, kun kävin mielessäni läpi tapahtumat, jotka olivat saaneet minut tuntemaan suurempia tunteita kuin kenties koskaan.
“Tahdon näyttää sinulle jotakin”, Väärävarjo oli naukunut ja katsonut minua meripihkaisilla silmillään. Ne olivat täynnä tunnetta, enkä ollut kyennyt kohtaamaan hänen katsettaan kuin vain hetkeksi. Aluksi olin epäröinyt, sillä leiristä lähteminen kollin seurassa voisi näyttää epäilyttävältä klaanitovereideni mielestä. Minulla oli jo kumppani, enkä voisi antaa muiden epäillä, että minun ja Väärävarjon välillä olisi mitään toveruutta suurempaa. Valkoturkkinen kolli oli keksinyt tekosyyn, jonka varjolla pääsimme ulos leiristä ilman, että muut alkaisivat epäillä mitään. Siispä väitimme lähtevämme saalistamaan ja olimme poistuneet leiristä. Jotta emme joutuisi valehtelemaan klaanitovereillemme, sovimme saalistavamme myös jotain ennen paluuta leiriin.
Väärävarjo oli vienyt minut joelle.
“Toitko sinä todella minut katsomaan vettä?” olin kysynyt voimatta uskoa sitä, miten minua oli huijattu sillä tavalla.
“Ei, vaan katso veteen”, kolli oli pyytänyt ja astellut itse esimerkkiä näyttäen joen törmälle. Siinä me olimme seisseet ja tuijottaneet hitaasti virtaavaa jokea kuin typerykset.
“Ei siellä näy mitään”, olin todennut. Väärävarjo oli hymyillyt minulle. Hänen lämmin hymynsä oli jäänyt mieleeni niin elävästi, enkä varmasti unohtaisi sitä koskaan.
“Näkyypäs. Katso vaikka, sinä olet siellä”, kollin ääni oli ollut rauhallinen. Hänen turkkinsa oli hiponut omaani.
“En ymmärrä”, olin vastannut rehellisesti vakava ilme kasvoillani.
“Tahdoin vain esitellä sinulle kissan, jonka ansiosta minusta tuli kuolonklaanilainen. Kissan, josta minä ihan oikeasti pidän. Kiitos, Tuhkajuova. Minusta tuntuu pitkästä aikaa siltä, että kuulun jonnekin. Se on pelkästään sinun ansiotasi”, soturin katse oli nauliintunut silmiini ja samoin kävi omalleni. En saanut silmiäni irti hänen meripihkaisista silmistään. Se oli ollut taianomainen hetki, jonka Väärävarjo oli rikkonut kääntäessään katseensa takaisin vedenpintaan.
Hetki oli kadonnut ja olin särkenyt viimeisenkin taian rippeen sivuuttamalla tunteeni täysin ja lähtenyt paikalta saalistamaan.
Nyt kehoni kaipasi Väärävarjon läheisyyttä. Se suorastaan janosi sitä, huusi kuin nälkäinen linnunpoika huusi vanhempiaan tuomaan ruokaa. En ollut nähnyt valkoturkkista soturia sen jälkeen. Koko kehoani kihelmöi, kun ajattelin Väärävarjon meripihkaisia silmiä ja sitä, miten hänen turkkinsa oli koskettanut omaani. Tiesin, että Henkäysvarjo oli kumppanini, mutta tunteeni Väärävarjoa kohtaan tuntuivat voittamattomilta. Minun täytyi saada olla hänen kanssaan. Koskaan aiemmin en ollut rakastanut ketään tällä tavalla. Jokin sisälläni oli muuttunut. Ajatus siitä, että isä pettyisi minuun ja Henkäysvarjo alkaisi vihata minua, ei tuntunut enää miltään sitä vastaan, jos saisin olla Väärävarjon kanssa. Vedin syvään henkeäni. Olin tehnyt päätökseni. Jos Väärävarjo tuntisi samoin minua kohtaan, minä olisin valmis. Olisin valmis jättämään Henkäysvarjon ja perustamaan perheen Väärävarjon kanssa. Sydämeni huusi häntä lähelleni. En koskaan aiemmin ollut toiminut sydämeni mukaan, mutta tämä olisi poikkeus.
Katsahdin edessäni olevaa Pimentovarjoa. En ollut varma kauanko hän oli seissyt siinä, mutta hän kohtasi katseeni nostettuani omani hänen silmiinsä. Pimentovarjo oli jo pidempään tuntunut kissalta, johon voisin luottaa. Välillemme oli muodostunut toveruuden kaltainen suhde, mutta en minä hänelle salaisuuttani ehkä uskaltaisi vuodattaa.
“Oletko nähnyt Väärävarjoa?” kysyin mustaturkkiselta soturilta. Pimentovarjo katsoi minua outo ilme kasvoillaan. Sitten hänen katseensa pehmeni hieman. Soturi oli juuri vastaamassa jotain, kun pesän sisäänkäynniltä kuului kissan askeleet. Tummanharmaa turkki ilmestyi pesän sisäänkäynnille.
“Isä”, naukaisin ja katsoin kollia hieman varautuneesti. Minun olisi päästävä puhumaan Väärävarjolle pikimmiten, mutta halusin kertoa päätöksestäni isälleni ensimmäisenä. Siirsin katseeni takaisin Pimentovarjoon.
“Voisitko poistua, minulla on asiaa Jyrkänneloikalle”, ilmoitin lainkaan pahoittelematta sitä, miten keskustelumme jäi kesken, enkä antanut naaraalle edes aikaa vastata kysymykseeni. Pimentovarjon silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi.
“Hyvä on. Palaan myöhemmin”, hän naukui ja kääntyi ympäri. Huomasin, että hän ja isä katsahtivat toisiaan ennen kuin Pimentovarjo poistui pesästä. Jyrkänneloikka istahti eteeni ja kohtasi katseeni epäröimättä.
“Isä”, aloitin syvään hengittäen. Isän arvostus oli soturiuden lisäksi oli tärkeintä, mitä minulla koskaan oli ollut. Tiesin, että Jyrkänneloikka pettyisi valtavasti kuullessaan uutiseni. Mutta minun oli kuunneltava sydämeni ääntä. En antanut hänelle aikaa vastata mitään, kun jatkoin jo:
“Minä luulen, että et tule pitämään tästä.. Mutta minun on kerrottava sinulle, että minä olen rakastunut. En ole rakastunut Henkäysvarjoon, vaan toiseen kissaan. En tiedä, rakastitko sinä koskaan emoa tällä tavalla, mutta tämä on aivan kamalaa. Toivottavasti voit joskus antaa minulle anteeksi, mutta minun on jätettävä Henkäysvarjo. Minä ihan oikeasti rakastan Väärävarjoa ja tahdon perustaa hänen kanssaan perheen. Hän on hyvä kissa, hänestä tulee erinomainen soturi. Olen pahoillani isä, mutta minun on tehtävä näin, jotta voin olla paras mahdollinen soturi Kuolonklaanille.”
Jyrkänneloikka katsoi minua vaikeasti luettava katse kasvoillaan. Hänen kulmansa olivat kurtistuneet, mutta toisin kuin olin ajatellut, hän ei näyttänyt vihaiselta. Minä tunsin olevani pieni pentu, joka oli juuri jäänyt isälleen kiinni jostain kielletystä.

“Emo”, Varissulka naukui lähes kuiskaten. Säpsähdin pois ajatuksistani ja katsoin kollia hämmentyneenä. Olin aivan varma, että äskettäin edessäni oli ollut Pimentotähti. Olinko kokenut taas muistikatkon, vai pätkikö muistini näin paljon?
“Mihin Pimentotähti meni?” kysyin ja silmäilin hämärää parantajan pesää. Varissulka kohautti lapojaan.
“En tiedä”, hän vastasi matalalla äänellään.
“Kertoiko hän sinulle keskustelustamme?” kysyin. Olin jo ehtinyt unohtaa, että olin vielä äskettäin ollut vihainen Varissulalle. Pimentotähden lupaus oli saanut vihan pentujani kohtaan haihtumaan. Varissulka katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan ja pudisteli päätään.
“Ei, en minä ole puhunut hänen kanssaan”, tumma soturi naukaisi. Nyökyttelin hitaasti päätäni.
“Voisitko kerätä sisaresi kasaan ja hakea heidät tänne? Minulla on teille kaikille asiaa”, sanoin rauhallisella äänellä ja väläytin kollille hennon hymyntapaisen. Uutinen oli minulle iloinen, mutta uskoin, ettei se olisi sitä pennuilleni. He olivat tiukasti kieltäytyneet auttamasta minua, joten voi olla, että he suuttuisivat kuullessaan, että klaanipäällikkö oli suostunut avustamaan minua siirtymään Pimeyden Metsään. Varissulka oli hetken vaiti, mutta hän nyökkäsi.
“Hyvä on, jos todella tahdot sitä”, hän vastasi ilmeettömänä ja nousi ylös. Ennen kuin soturi poistui, hän katsoi minua hetken aikaa outo ilme kasvoillaan. Sitten hän lähti ulos pesästä ja jätti minut yksin sammalvuoteelleni. Syvä, helpottunut huokaus pakeni ulos suustani. Enää minun ei tarvitsisi kärsiä kauaa.

En ollut varma kauanko Varissulka oli poissa, mutta palatessaan häntä seurasi kolme muuta kissaa. Lammikkoloikka, Lätäkkölempi ja Lampiväre kulkivat vanhemman veljensä perässä sisään hämärään parantajan pesään. Sumutuuli hääri jotain yrttivarastossa, mutta hän poistui vaivihkaa pesästä huomatessaan nelikon saapuvan. Pentuni istahtivat vuoteeni äärelle riviin, kukin katsoen minua odottava ilme kasvoillani.
“Teidän ei tarvitse hakea minulle kuolonmarjoja”, ilmoitin kylmällä äänellä, sillä epäilin heidän odottavan minun pyytävän asiaa uudelleen. Lammikkoloikan kasvoilla välähti helpottunut ilme, joka kuitenkin katosi nopeasti.
“Pimentotähti on nimittäin luvannut tehdä sen. Kunhan hän löytää marjat, hän tuo ne minulle ja minä siirryn esi-isiemme joukkoon. En usko, että te pystytte ymmärtämään päätöstäni, mutta yrittäisitte edes ymmärtää”, nau’uin terävällä äänellä ikään kuin vaatien ymmärrystä pennuilta, jotka eivät välttämättä kykenisi siihen.
“Viimeinen asia, mitä minä elämältäni koskaan halusin, on se, että makaisin klaaninvanhimpien pesässä tietämättä itse edes missä olen. Minä haluan lähteä nyt, kun kunniastani on jäljellä vielä edes sen rippeet. Minä olen soturi ja soturina aion kuolla. En ehkä klaanini puolesta taistellen kuten olin toivonut, mutta minä kuolen Kuolonklaanin soturina, enkä aio jäädä taakaksi teille saati muulle klaanille”, sanoin vakavailmeisenä. En kaivannut sääliä, halusin vain kertoa asian niin kuin se oli ja halusin pentujeni ymmärtävän. Lammikkoloikka oli jo avaamassa suutaan, kun keskeytin hänet haluamatta kuunnella, mitä hänellä oli sanottavana:
“En hyväksy ensimmäistäkään vastalausetta. Jos yritätte estää minua tai kääntä päätäni, voitte poistua saman tien. Jos aiotte hyväksyä päätökseni, voimme viettää loppuaikani yhdessä perheenä, sillä te olette ainoa perhe mitä minulla täällä on.”

//Varis, Lammikko tai Lampi voi jatkaa tästä

Author: Elandra