Tuhkajuova
Olin ollut hetken ajan kiitollinen siitä, että Lammikkoloikka oli päättänyt kunnioittaa päätöstäni. Varissulan reaktio sen sijaan yllätti minut täysin. Olisin uskonut hänen käyttäytyvän tilanteessa välinpitämättömästi ja kylmästi, ei näin. Nyt kolli oli kuitenkin alentunut matelemaan edessäni, pyytämään minua muuttamaan mieleni. Muttta hän ei tiennyt, että päätökseni oli jo tehty, eikä pentuni anelu muuttanut tilannetta kuin huonompaan suuntaan. Katseeni oli kylmä, kun kohtasin Varissulan epätoivoa hohkavan katseen. Hän oli tosissaan, minä näin sen hänen katseestaan. Minua alkoi ärsyttää, sillä kolli oli itse päättänyt olla monta kuuta puhumatta minulle. Hetken ajan yritin hillitä sanojani, mutta lopulta murruin ja päädyin ripittämään poikaani:
”Älä ole itsekäs, Varissulka. Tahtoisitko tosiaankin ottaa sen riskin, että jollekulle klaanitovereistamme kävisi kuten Väärävarjolle? Minulla ei ole enää aikaa jäljellä, minun elämäni on tässä. Ja vaikka en tekisikään tätä päätöstä nyt, emme me ehtisi puhua. Sumutuuli arveli, että kuun kuluttua muistini saattaisi jo heiketä huomattavasti. Olisit puhunut silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Mutta ei, sinä päätit olla hiljaa ja mököttää.”
Minun katseeni leimusi. Ellen olisi ollut niin väsynyt, olisin varmasti huutanut kovemmin ja sanonut pahempia asioita Varissulalle. Kolli katsoi minua, hän avasi suunsa, mutta sulki sen taas. Olin varma, että hän pillahtaisi itkuun hetkenä minä hyvänsä.
”Minusta sinun päätöksesi on klaanin kannalta oikea”, Lätäkkölempi rikkoi hiljaisuuden ja kohtasi katseeni, ”minä jään ikävöimään sinua, enkä tahtoisi tämän päättyvän näin, mutta tässä ei tunteilu auta. On oltava järkevä.”
Sanat oli selvästi osoitettu Varissulalle, joka ei edes vilkaissut nuorempaa sisartaan. Lampiväre pysyi yhä hiljaa, hänellä ei kaiketi ollut mitään sanottavaa.
”Lampiväre, Lammikkoloikka ja Lätäkkölempi, tahtoisin jäädä hetkeksi kahden Varissulan kanssa”, nau’uin, kun hiljaisuus ei tuntunut loppuvan itsekseen. Kolmikko katsoi ensin minua, sitten toisiaan, ennen kuin he hyvästelivät minut ja poistuivat pesästä, jättäen minut kahden Varissulan kanssa. Kolli ei kohdannut katsettani. Hän näytti olevan vain varjo entisestä itsestään.
”Varissulka”, nau’uin nyt hiljaisemmalla äänellä, vaikkei lähistöllä ollutkaan muita. Kolli nosti hitaasti katseensa minuun. Hänen silmänurkkiinsa oli ilmestynyt kimmeltäviä kyyneliä. En ollut mikään tunteilija, mutta tilanne sai minutkin alakuloiseksi. Nousin varovaisesti ylös ja lähestyin poikaani.
”En ole koskaan kertonut sinulle, mitä oikeasti tapahtui”, nau’uin hiljaisella äänellä. Varissulka kohtasi viimeinkin katseeni. Hänen katseestaan kuulsi hienoinen hämmennys.
”Sinä olit ainoa asia, mitä minulla oli jäljellä sinun isästäsi”, kuiskasin hiljaa, tuntien palan nousevan kurkkuuni. Silmiäni alkoi kirvellä, kun kyyneleet löysivät tiensä myös omiin silmiini.
”Minä rakastin sinun isääsi ihan oikeasti. Et tiedäkään kuinka toivon, että olisin valinnut toisin. Olen pahoillani, Varissulka, sinä jouduit varttumaan ilman isää, minä vein sinulta oikean perheen. Mutta minä tiedän, että sinun isäsi rakasti sinua aina, hän olisi takuulla ylpeä sinusta”, itkun pyrskähdys vaimensi minut siihen kohtaan. Painoin pääni alas ja annoin kyynelten pudota silmäkulmastani suoraan pesän kiviselle lattialle. En koskaan ollut tajunnut, miten paljon minun päätökseni olivat vaikuttaneet Varissulan elämään. Hän oli joutunut kasvamaan ulkopuolisena, ymmärtämättä koskaan täysin miksi. Kissa, jota hän oli aina luullut isäkseen, oli inhonnut häntä hänen syntymästään saakka. Kun itku hellitti, nostin taas kyyneleistä kimaltelevan, sumean katseeni Varissulkaan.
”Väärävarjo teki kaikkensa minun vuokseni. Hän oli valmis jäämään, mutta kun valitsin soturiuden, hän oli valmis lähtemään. Ellei Henkäysvarjo olisi ollut siinä, minä olisin estänyt häntä lähtemästä”, nau’uin hiljaa päätäni pudistellen palatessani muistoissani hetkeen, jolloin olin synnyttänyt kaksi pentua leirin ulkopuolella. Väärävarjo oli vienyt Pohjaharhan Eloklaaniin, hän oli kasvattanut pennusta hyvän soturin.
”Minä tiedän, että sinä koet olosi ulkopuoliseksi”, kuiskasin ja yritin epätoivoisesti tavoittaa kollin katsetta. Vihdoinkin Varissulka nosti päänsä ylös ja suostui katsomaan minua suoraan silmiin. Hänen poskilleen oli ilmestynyt märkä kyynelten vana.
”En saisi edes ehdottaa tätä sinulle, tämä on kaikkien periaatteideni vastaista, mutta Varissulka, sinulla on veli Eloklaanissa. Pohjaharha on samaa lihaa ja verta kuin sinä. Ole kiltti ja puhu hänelle. Kerro hänelle, että minä olen pahoillani kaikesta. Ja että jos voisin, toimisin nyt toisin, enkä luopuisi hänestä”, nyt ääneni oli niin hiljainen, etten ollut varma kuuliko Varissulka sitä edes. Pyyntöäni ei ehdottomasti saisi kuulla kukaan, sillä se oli vastoin kaikkia lakeja. Tiesin, että pyyntöni saattoi ajaa Varissulan rikkomaan lakeja, mutta halusin Pohjaharhan tietävän totuuden ja Varissulka oli ainoa, joka voisi lähestyä veljeään. Kolme muuta pentuani eivät tienneet toteutta, eikä Pimentotähti koskaan suostuisi pyyntööni.
//Varis?
