Tuhkajuova
Raotin hitaasti silmiäni, tuntien kurkussani epämiellyttävää tunnetta. Vedin syvään henkeä ja nousin vaivalloisesti seisomaan. Ympärilläni oli vain pimeyttä. Puita ja pimeyttä silmänkantamattomiin. Kun kohotin katseeni taivaalle, en nähnyt ainuttakaan tähteä. Tumma taivas oli pilvien peitossa, se sai levottomana laukkaavan mieleni rauhoittumaan. Tehtävä oli suoritettu, kuolemani oli toteutunut juuri niin kuin olin toivonutkin. Tuttu, tummanharmaa hahmo käveli puiden ja aluskasvillisuuden lomassa. Hänen silmänsä kiiluivat hämärässä, kun kolli saapui luokseni.
”Tuhkajuova”, Jyrkänneloikan matala ääni sanoi. Kolli räpäytti vakavailmeisenä silmiään merkiksi siitä, että hän edelleen välitti minusta. Vieno hymy piirtyi kasvoilleni, kun kävelin lähemmäs isääni.
”Ethän ole pettynyt minuun?” kysyin aikailematta, uskaltamatta enää kohdata isäni katsetta. Vaikka kolli oli ollut kuolleena jo vuodenaikojen ajan, mieleni kaipasi edelleen hänen hyväksyntäänsä päätöksiini. Hän oli kasvattanut minut ja antanut minulle tavoitteeni, jotka tosin viimeisinä päivinä olivat osoittautuneet yhdentekeviksi. Toivoin, ettei isäni inhonnut minua sen vuoksi, miten olin päättänyt päättää elämäni ja mitä olin oivaltanut ennen kuolemaani. Jyrkänneloikka pysyi hetken vaiti. Jostain kauempaa kuului oksien rapinaa, mutten kääntänyt katsettani pois etukäpälistäni ennen Jyrkänneloikan vastausta.
”Sinä elit elämäsi soturin lailla”, Jyrkänneloikka aloitti matalalla äänellä, ”et näyttänyt heikkouttasi koko klaanille. Maineesi on lähestulkoon puhdas, joten pettymykseni on pientä.” Helpottunut huokaisu pakeni tahtomattani ulos suustani. Nostin viimein kiitollisen katseen isääni.
”Olen ikävöinyt sinua”, henkäisin. Jyrkänneloikan ilme pysyi vakavana, hän vain nyökkäsi. Emme koskaan olleet näyttäneet rakkautta kuten kissat usein tekivät, vaan suhteemme oli ollut kylmä, mutta läheinen. Isä oli opettanut minulle kaiken mitä tiesi, hänen ansiostaan minusta oli tullut kissa, joka olin koko elämäni ajan ollut.
Koska kyseessä olimme juuri me, ei enempää sanoja tarvittu, ei mitään turhia jaaritteluita. Halusin mennä suoraan seuraavaan asiaan.
”Voinko tavata Henkäystähden?” kysyin ja katsoin Jyrkänneloikkaa hievahtamatta. Soturin silmät kavenivat ohuiksi viiruiksi.
”Ei hän ole täällä”, kolli ilmoitti ja vilkaisi olkansa yli, kuin pelkäisi jotakin. Kurtistin hämmentyneenä kulmiani.
”Miten niin ei ole? Missä hän on?” kysyin päätäni ravistellen.
”Sitä sinun on kysyttävä joltain toiselta, minä olen väärä kissa puhumaan siitä”, kolli naukaisi ja kääntyi ympäri lähteäkseen. Enempää Jyrkänneloikka ei sanonut. Hän poistui takaisin aluskasvillisuuden sekaan ja jätti minut yksinäni keskelle metsäaukiota. Miten niin Henkäystähti ei ollut Pimeyden Metsässä?
