Tuhkajuova
En voinut uskoa sitä, mitä Punatähti oli minulle kertonut. Tuntui kuin olisin elänyt puoli elämääni valheessa. Seisoimme yhä vastakkain entisen päällikön kanssa, katsoen toisiamme silmiin. Punatähti oli rauhallinen, hän oli varmaankin käsitellyt asian aikaa sitten. Pimeyden Metsässä kissalla oli vain aikaa ajatella.
”Mitä sinä tarkoitat?” kysyin yrittäen pitää ääneni tasaisena, mutta epäonnistuin täydellisesti. Punatähti pudisteli päätään.
”En tiedä, onko minun järkevää kertoa kaikkea”, entinen päällikkö sanoi ja käänsi katseensa takanani avautuvaan metsikköön. Olin aina kunnioittanut Punatähteä, eikä kunnioitus tämän kuoleman jälkeenkään ollut kadonnut minnekään. Tämänhetkisten tietojeni valossa tuntui, että kolli oli ainoa oikea päällikkö, jota Kuolonklaanilla oli elämäni aikana ollut.
”Ymmärrän”, nau’uin niellen pettymykseni. Tiesin, etten minä ollut siinä asemassa, jossa olisin voinut pakottaa entisen päällikön kertomaan minulle yhtään mitään. Mutten kestänyt epätietoisuutta. Minun olisi etsittävä joku, joka pystyi antamaan minulle vastauksia. Nielaisin ja silmäilin pimeää metsämaisemaa. Tämä jos jokin oli se hetki, kun kaduin pientä tuttavapiiriäni Kuolonklaanissa. Minulla tuskin oli ketään, joka avautuisi ja kertoisi minulle kaiken, mitä edellisten vuodenaikojen saatossa oli tapahtunut. Isä oli liian uskollinen soturi paljastaakseen sitä minulle, enkä uskonut Varjokarvan saati sitten Liekkihännän kertovan minulle mitään. Jos esi-isämme olivat päättäneet pitää päälliköidemme petturuuden salassa muilta, he takuulla tekisivät niin.
”Voisitko edes kertoa yhden asian”, pyyntö karkasi suustani ennen kuin ehdin ajatella sitä loppuun saakka. Kohdistin taas katseeni Punatähteen, joka kohtasi omani. Hän näytti odottavalta, eikä selkeästi aikonut luvata mitään. Siispä minun oli jatkettava pyyntööni.
”Tietääkö Pimentotähti Henkäysvarjon olevan elossa?”
Punatähden katse riitti vastaukseksi. Hän ei yrittänyt peitellä pahoittelevaa ilmettään, joka kertoi kaiken. Jotain sellaista oli tapahtunut, jonka varjolla Pimentotähti oli saanut kumppanini hylkäämään koko elämänsä. Oliko Pimentotähti saanut tietää jotain, minkä kertominen klaanille olisi tuhonnut Henkäysvarjon? Ajatukset laukkasivat päässäni levottomina.
”Miksi esi-isät eivät ole puuttuneet siihen, mitä klaanissa tapahtuu?” kysyin terävällä äänellä, yrittäen hillitä suuttumukseni. Punatähti pysyi vakavailmeisenä.
”Tuhkajuova”, päällikkö naukui rauhallisella äänellä, ”sinä sait jo vastauksen kysymykseesi. Tällä erää en voi kertoa enempää.”
Vaikka kuinka vihasin sitä, ettei päällikkö voinut paljastaa minulle lisää, minun oli myönnyttävä. Nyökkäsin pahoitellen ja katsoin arvostaen Punatähteä.
”Ymmärrän”, vastasin huokaisten ja nousin ylös. Keskustelu oli kaiketi päättynyt. Janosin lisää tietoa, muttei sitä heruisi enää Punatähdeltä, tuskin keneltäkään. Hyvästelin päällikön ja lähdin jatkamaan matkaani eteenpäin, tietämättä lainkaan minne olin menossa. Jostain kaukaisuudesta kuului kissojen ulvahduksia. Vaihdoin suuntaa, sillä en halunnut kohdata vihamielisiä Pimeyden Metsän jäseniä. Minun oli löydettävä Väärävarjo.
